Punosta ei jäänyt paljon kerrottavaa. Mestassa yövyttiin vain yksi yö ja sekin olosuhteiden pakosta. Enempään ei lyhyeksi jääneen kokemuksen perusteella ollut tarvetta. Olkoonkin, että maissa olleet fiilikset ja matkaväsymys saattoivat vaikuttaa, mutta toistaiseksi yksi tympeimmistä paikoista johon olemme eksyneet. Kämppis oli kuumeessa ja melko vahva parasiittiepäily oli myös ilmoilla. Omat fiilikset olivat fyysisesti kunnossa, mutta alkeilla ollut viikon henkinen kurimus näytti ensimmäisiä oireitaan: mikään ei ollut hyvin tai hyvää, eikä mikään meinannut onnistuakaan.
Aurinko sentään paistoi ja lämmintä tuntui olevan. Innosta soikeana varustauduin heti majoittumisen jälkeen koittaneelle dinnerireissulle släpäreillä, shortseilla, t-paidalla ja ray-baneilla. Dinnerille oli mahtavaa tallustaa kevyissä vetimissä,,lämmöstä ja auringosta nauttien. Korkealla olosuhteet muuttuu kuitenkin melko nopeasti ja ruokailun jälkeen ulkona oli kokolailla toinen meininki. Paikalliset painoivat menemään kävelykatua pipot päässä ja toppatakit päällä. Shortseissamja släpäreissä tallustanut gringo keräsi normaalia huomattavasti enemmän huomiota. Täytyy myöntää, että vilu meinasi hiipiä puseroon. Onneksi kontrasti hauskuutti itseänikin sen verran, että tarkenin takaisin hostellille. Seuraavalla käynnillä kaupungilla jouduin hankkimaan uuden villapaidan. Hankinta tuli tarpeeseen! Jouduin varustautumaan illalla tietokoneella operoidessani upouuden villapaitani lisäksi vielä hupparilla, pitkillä kalsareilla ja pipolla. Punossa oli kylmä!
Kaupungilla pyöri turisteja melkoinen määrä. Syynä tähän oli maailman korkeimmalla sijaitseva järvi, Titicaca, jonka rannalle Puno on aikanaan kyhätty. Vesi on elementtinä aina hieno, muttei Titicaca mielestäni ainakaan Punon rannalta tähystäessä mitenkään spektaakkelimainen ilmestys ollut. Tuhansien järvien maan kasvattina olen nähnyt hienompiakin sisävesimaisemia. Parinkymmenen minuutin veneajelun jälkeen löytyi suurin turistirysä, "floating islands". Paikallisväestön kaislasta kyhäämiä kelluvia saaria vierivieressä. Alunperin saaret oli kyhätty, kun Punon rantoja asuttanaut väki kaipasi omaa lebensraumia alueilleen tungenneilta Inkoilta. Jengi muutti rannoilta järvelle, eikä ole sieltä sen jälkeen poistunut. Pelkästään saaret eivät olleet kaislasta kyhätyt, vaan kaikki niillä sijainnut infrastruktuuri myös. Tarjottiinpa kaislaa syötäväksikin, kuulemma paikallisten tärkein kalsiumin lähde.
Saarilla tungeksi turisteja vaivaksi asti ja hommasta paistoi läpi pienehkö rahastuksen maku. Joku mainitsi saarilla vuosittain vaihtuvan valuutan määränkin, mutta en jaksa sitä enää muistaa. Summa oli kuitenkin sen verran messevä, etten yhtään ihmettele, että saarien lukumäärä on kasvanut viime vuosina huimaa vauhtia. Kevyesti epäilin, että mahtaako paikallisväestö pyöriä kaislasaarilla ainoastaan turistien ihmeteltävänä ja matkaajien ylimääräisiä dollareita keräämässä. Opas kuitenkin vakuutteli, että kantaväestö ei kököttänyt mökeissään ainoastaan meidän silmiemme iloksi. Tätä "faktaa" tukeakseen meille esiteltiin "perinteisen" kämpän lisäksi "moderni" asumus. Se oli edelleen kaisloista kyhätty, mutta varusteisiin kuului jo aurinkopaneelit, taulu-tv ja langaton verkko. Omasta mielestäni oli hieman koomista lillua keskellä järveä kaislasta tehdyllä saarella ja kuunnella samanaikaisesti eräästä kämpästä raikunutta Justin Bieberin rallatusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti