Machu Picchu

Päädyimme tekemään retken Inkojen kadotettuun kaupunkiin aikataulusyistä, sekä hieman riivanneen flunssan vuoksi helpoimmalla mahdollisella tavalla. Cuscosta parin tunnin bussikyyti Ollayantamboon, josta junalla  Aguas Calientekseen, kaupunkiin aivan Machu Picchun juurella. Lyhyeksi jääneet yöunet paikallisessa hostellissa ja kukonlaulun aikaan vielä 30min bussimatka suoraan kohteelle.

Pieniä haasteita osui sekä meno-, että paluumatkalle. Aguas Calienteksessa meitä vastassa piti olla hostellin edustaja, vaan eipä mimmiä näkynyt. Majoitusliikkeen nimeä ei matkatoimisto ollut meille paljastanut, joten omin toiminkaan perille pääsy ei tullut kysymykseen. Hoidimme talouden kuntoon käymällä pankissa ja istahdimme lounaalle juna-aseman viereiseen ravintolaan. Kahta gringoa kadonnutta neitiä ei näkynyt vielä ruoan jälkeenkään, joten lähestyimme raflan tarjoilijaa alkeellisella espanjankielisellä avunpyynnöllä. Saimme duden soittamaan matkatoimistoon ja toisella yrittämällä ongelmamme meni perille asti. Hetken päästä nuori neiti hostellilta saapui jättimäisen kyltin kanssa ja pääsimme majoittumaan. Itse kaupunki on 110% turistirysä, jossa Machu Picchulle hamuavat käyvät kääntymässä ennen pääsyä itse kohteelle. Turismin vaikutus näkyi katukuvassa vaeltaneiden valkonaamojen määrän lisäksi hintatasossa, joka oli vähintään kaksinkertainen Cuscoon verrattuna.

Aamulla Aguas Calienteksen bussiasemalle suunnatessamme konkretioitui totuus siitä, että Machu Picchulla käy vuosittain turisti jos toinenkin. Pitkä jono Samsoniteja näkyi paljon ennen ensimmäistä bussia. Toiminta oli melkoisen tehokasta ja jono liikkui melko vikkelään. Matkalla oli mahtavat maisemat ja linja-autossa inokkaan odottava tunnelma.  Perillä odotti seuraava letka turisteja, onneksi sisäänpääsyportit vetivät kuitenkin väkeä kiitettävään tahtiin ja vältyin tolkuttoman pitkältä ja vihaamaltani jonotukselta.

Lähes heti sisäänpääsyn jälkeen auennut maisema oli vielä kovin pilvien peittämä, mutta silti henkeäsalpaavan mahtava. Ihastelimme auringonnousua istuskelemalla raunioiden reunoilla ja ihmettelimme iholle tulleiden laamojen touhua. Parin tunnin hengailun jälkeen alkoi todella informatiivinen ja asiallinen opastettu kierros. Aurinko porotti kiitettävästi ja pilvet kaikkosivat lähes kokonaan. Kelpasi ihmetellä kyseistä ihmettä.

Melkeinpä koko reissun paras osuus koitti opastetun kierroksen jälkeen. Ostimme jo etukäteen liput Machu Picchu vuorelle, jolle lähdimme kapuamaan (99%turisteista käy viereisellå Wayna Picchu vuorella, jonne on varattava liput kuukausia etukäteen ja hintaa on käsitykseni mukaan roimasti enemmän kuin Machu Picchu vuorelle vaadittu 8$. Toki 8$ on hinta vain etukäteen ostettaessa (edellisenä päivänä), paikan päällä joutuu sinnekin päästäkseen pulittamaan 40$. Sen lisäksi, että Machu Picchu vuorelle kiivetessä ei tarvitse luovia sadan muun turistin seassa, se on korkeampi ja sieltä avautuu toooodella mahtavat maisemat). Ylös asti emme kerenneet, koska huippu suljetaan puolilta päivin. Todella mahtavat maisemat raunioille ja niiden ympäristöön aukeavat kuitenkin jo kun 2/3 osa matkaa on taitettu, joten kiipeäminen oli ehdottomasti pienen vaivan ja keskipäivän paahtavassa auringossa hikoilun arvoista.

Sen enempää Machu Picchua en kykene tähän kuvaamaa . Kuvat antavat pientä osviittaa, mutta niiden tuijottelu ei ole kuitenkaan lähelläkään sitä henngityksen pysäyttävää fiilistä kun kyseistä kauneutta ihastelee paikan päällä. Ehdottomasti mahtavimpia paikkoja joissa on tullut käytyä. Positiivista oli huomata myös, että levoton turistien määrä hävisi melko kivasti ympäriinsä, eikä alkujonottelujen kaltaista ryysistä ollut missään. Ilahduttavaa oli myös nähdä, että itse kohteella ei näkynyt yhtäkään krääsän kauppaajaa tahi muunkaltaista turismiin nojaavaa rahastustoimintoa.

Jonkin trailin dallaaminen olisi ollut varmasti hieno kokemus, mutta hieno oli reissu näinkin toteutettuna!

Lopuksi vielä muutama sana paluu kurimuksesta. Machu Picchulta paluun jälkeen vedimme ruokaa napaan ja pääsimme käymään hostellilla suihkussa. Hikien huuhtomisen jälkeen otimme vielä aulan säkkituoleilla parin tunnin päikkärit. Kauempaa hostellilla emme jaksaneet hengailla ja lähdimme kuluttamaan ennen junan lähtöä jäljellä olleita n. 3-4 tuntia kaupungille. Koska ihan hirveästi ei löytynyt tehtävää, eikä nähtävää päädyimme baariin herättelemään ruokahalua aperitiiveillä. Telkusta alkoi sopivasti Argentiina-Peru fudismatsi ja yhden aperitiivin sijasta päädyimme pelin ohdssa maistelemaan mm. kokalehdistä väsättyä drinkkiä ja muuta mukavaa. Illallinen muutaman oluen ohella naamariin ja olo oli mahtavan päivän jäljiltä mitä parhain.

Päätös päivälle osoittautui kuitenkin melko uuvuttavaksi ja istumalihaksia koettelevaksi. Junaveturi levisi kesken matkan ja uutta odoteltiin pari tuntia. Pitkäksi venyneen junamatkan päätteeksi ennen lähtöä nautitut oluet olivat kulkeutuneet elimistössä siihen pisteeseen, että niistä oli aika hankkiutua eroon. Saamani ilmoituksen mukaan se ei ollut kuitenkaan mahdollista ja melkoisessa ihmisvilinässä todella hektisesi hätäilleet ja sekoilleet oppaat työnsivät meidät massiviset kuplat otsissa Cuscoon vievään minibussiin. Keventääkseen tilannetta reissun järjestäjä päätti vastalauseistani huolimatta työntää meidät, kirkkaasti kaksi isointa äijää, auton etupenkille. Istuin oli suunniteltu korkeintaan 1,25 normaalikokoiselle ihmiselle ja jalkatilaa ei ollut lähimainkaan riittävästi edes yhdelle yli 190senttiselle. Lisää riemua matkan starttiin tarjosi vielä satunnainen herrasmies joka päätti paiskata auton oven kiinni kun olin saanut tungettua vasta puolet itsestäni sisään. Ovi pamahti sääriluille melko rapsakasti ja hetken, pienen hetken, meinasin päästää pari valittua sanaa Ollayantambon aamuyöhön. Maltoin kuitenkin mieleni, tunkeuduin sisään ajoneuvoon,  hyvästelin ahtauden myötä verenkierron alaraajoissani ja vaivuin tuskaiseen uneen. Parin tunnin bussireissusta ei kovin kaunista satua saa kirjoitettavaksi, joten jätän välistä. Mukavampiakin etappeja on reissulla eteen osunut. Machu Picchu oli ehdottomasti kuitenkin myös paluu kurimuksenkin arvoinen.  Fiilis könytessäni 4 jälkeen aamusta ensin vessaan ja sen jälkeen 24h tauon jälkeen sänkyyn oli mitä mainioin.

Copacabana, Bolivia

Perusta siirryttin Bolivian puolelle Copacabanan kaupunkiin. Mesta sijaitsi Titicaca-järven rannalla ja maisemat tältä puolen olivat mielestäni hienommat. Kylä oli muutenki  Punoa asiallisempi ja hintatasoltaan huomattavasti huokeampi. Vierailu jäi lopulta osaltani melko tyngäksi. Kaverini poti edelleen tautiaan Copacabanaan siirryttäessä, joten otimme pari ensimmäistä päivää levon kannalta. Frendilleni lepo teki hyvää ja hän pääsi pikku hiljaa paremmin jalkeille. Oma kroppani ei löhöilystä välittänyt ja päätti protestina ottaa frendiäni jo viikon riivanneen taudin myös omaksi ilokseen.

Kaverini huilaili kämpällä Punossa, kun allekirjoittanut ihmetteli Titicacaa ja kelluvia saaria. Copacabanalla meikäläinen makaili sängyn pohjalla frendini kiertäessä järven päänähtävyyden, isla del solin. Pari kertaa päivässä piipahdin syömässä ja niillä reissuilla ihmettelin kylän menoa ja meininkiä. Tekemieni ruokareissujen pohjalta en syvempää analyysiä lähde heittämään. Huomiota herätti lähinnä länkkärien osuus ravintoloiden tarjoilijoina ja aiempaa huomattavasti verkkaisempi elämys ravitsemusliikkeissä. Ruokaa ei nenän eteen ilmestynyt ihan tuossa tuokiossa, se valmistettiin ilmeisen kovalla harkinnalla ja hartaudella. Eipä meillä ollut mihinkään kiire, joten tämä sopi vallan mainiosti.

Eräs hämmentävimmistä ravintolareissuista osui ensimmäiselle dinnerille kylään saavuttuamme. Meksikolaista sapuskaa tarjoava ravintola vaikutti oikein asialliselle ja tarjoilijapoika todella palvelualttiille. Tilasimme safkat ja odottelimme parikymmentä minuuttia niin ruokia kuin juomiakin. Sen sijaan, että olisimme saaneet tilaamamme bisset tai quesadillat, tarjoilija ilmoitti ettei tiedä missä kokki on ja ruoan saamisessa voi näin ollen mennä tovi. Hän ei myöskään pysty tuomaan oluita, koska ei tiedä missä ne on jemmassa. Pitkän reissaamisen jäljiltä vatsa kurni siinä määrin, että emme jääneet tällä erää odottamaan cheffin saapumista, tai oluiden löytymistä.

Jos jotain kylästä pitää suositella, niin kannattaa kiivetä sen kyljessä olevan mäen huipulle. Frendini ottamien kuvien perusteella maisemat Titicacalle olivat oikein hienot. Samoin kannattaa suunnata La Paziin lähteviin busseihin päiväsaikaan ja pitää silmät auki. Matkalla oli todella huikeat maisemat!

Cusco

Peru on jäänyt jo taakse ja kirjoittelen tätä tarinaa Bolivian puolelta. Tarinoinnin Cuscosta olen aloittanut jo moneen kertaan, mutta tulos on ollut melko laihaa, tekstiä ei tästä kylästä tahdo millään syntyä. Mikä on sinällään ihme, koska Cusco oli Perussa vierailluista paikoista ehdoton suosikkini.

Hostelli jossa majoituimme kuului samaiseen puljuun kuin Limassakin kotinamme toiminut majoitusliike. Pariwana hostel Cusco oli todella asiallinen paikka. Parhaita hostelleita jossa olen öitäni viettänyt. Rakennuksena ja miljöönä todella mahtava, joskin öisin meinasi olla jäätävän kylmä! Kylmyys johtunee faktasta, että kaupunki on 3400m korkeudessa ja kuten on jo tutuksi tullut, niin lämpötilavaihtelut ovat näissä korkeuksissa melkoisia. Päivällä paahtuu shortseissa ja släpäreissä, iltaisin jengi pukeutuu untuvatakkeihin ja vetää pipon syvälle päähän. Kontrastit sääolosuhteisen välillä konkretisoituivat hienosti kun kävelykierroksen alussa opas jakoi 60:stä aurinkorasvaa punertaville turisteille ja parin tunnin kierroksen lopuksi taivas repesi raekuuron merkeissä ja maa muuttui valkoiseksi.

Kaupunki on itsessään hieno näky. Reippaasti kolonialistista arkkitehtuuria ja  rakennuksia ja jopa inkojen vallan ajalta. Kaupungissa näkyy hienolla tavalla sen pitkä historia ja katuja dallaillessa oli hienoa ihastella hyvin säilyneitä ja restauroituja rakennuksia. Cusco tunnetaan inkojen pääkaupunkina ja sen lähettyviltä löytyy iso liuta raunioita inkojen ajoilta. Cuscon yöelämää on kehuttu Perun parhaaksi ja kävelykierroksella saatu kuva meiningistä oli oikein asiallinen. Kovista suunnitelmista huolimatta matka Cuscon yöhön jäi ikävä kyllä toteuttamatta. Kämppis oli kuumeessa ja itselläni painoi jostain syystä tässä vaieessa reissua melkoinen väsy.

Pitkästä aikaa suuntasin kämppiksen potiessa flunssaansa punttisalille. Kokemus oli monella tapaa erikoinen. Vastaanoton naisvirkailijat eivät olleet ilmeistään päätellen nähneet mitään vastaavaa arviolta reilusti yli 80-vuotisen elinkaarensa aikana. Olin erittäin helpottunut, että sain lopulta mennä pukukoppiin yksin. Pelkäsin rouvien hymyilevän itselleen sydänkohtauksen,mmutta eipä auta valittaa,  avuliaisuus oli häkellyttävää. Salille kavutessani iski silmääni tolkuttoman laaja kirjo erilaisia varusteita ja vaatetusta. Kravatti-kauluspaita-slipover-puvunhousut yhdistelmässä ylätaljaa raivokkaasti repinyt herrasmies oli ehdoton suosikkini. Muutama muukin oli saapunut salille ilmeisesti suoraan toimistolta, eikä ollut muistanut pakata treenivehkeitä mukaan. Villapaidat tai toppatakit päällä olleet olivat ilmeisesti pudottelemassa kiloja, luvattoman pienissä ja pinkeissä mikroshortseissa ja henkseleissä olleen miehen varustevalinnan taustoja en halua tietää. Erilaisten varusteiden lisäksi huomionarvoista oli jengin määrä. Liikkumaan ei juuri mahtunut. Kun yksi teki temppujaan tangolla, piti muiden nojata tiukasti seinään, jotta suorittajalla oli tilaa toimia. Oman jälkeni jätin salille astumalla jalan lattialaudoista läpi. Onneksi painoja ei ollut sillä hetkellä käsissä, koska siinä tapauksessa vahinkoja olisi väen paljoudessa aiheutunut aivan varmasti. Keikka kustansi 3€ ja ilmeisesti treeni oli jossain määrin onnistunut, koska en saanut käsiäni suoraksi 3 päivään. Poseeraukset Machu Picchulla olivat tämän myötä ehkä hieman koomisia, puhumattakaan näystä kun yritin vaihtaa paitaa tai kaivaa jotain taskuistani.

Joka tapauksessa omalta vähiseksi jääneeltä kokemuspohjaltani voin sanoa, että Cusco on Perun asiallisin kaupunki.

Koti-ikävä

Myönnän, tänään iski ensimmäistä kertaa todenteolla koti-ikävä. Tiedän sen siitä että luetellessani asioita joita kaipaan, menin täysin ajatuksen juoksuani ymmärtämättä mainitsemaan, että haluaisin siivota kämppääni. Mitä?!?!

Muita listalla olleita juttuja kotona vietetylle lauantaille olivat aamuinen juoksulenkki syksyisessä keskuspuistossa, lämmin suihku kunnon vedenpaineella, itse väsätty "höystö" aamiainen, kirjan lukeminen sohvalla päätyen päikkäreihin, kahvilla käynti ja dallailu kaupungilla, lounas Bravuriassa, lounaan sulattelu bilistä pelaillen ennen koristreenejä, treenien jälkeen kavereiden kanssa hengailu ja lopulta leffan tsiigaaminen sohvan pohjalta lasillista laatu konjakkia hörppien.

Ei mitenkään poikkeava kaava allekirjoittaneen lauantaille kotosalla. Hymyssä suin nautiskelin em. asioista ennen reissuakin, mutta kyllä 6kk erossa omista arjen askareista on kullannut muistot! Puhumattakaan ihmisistä joita on ikävä!!!

Mutta enpä uhraa koti-ikävälle tämän enempää ajatuksia. Jahka kotiin eksyn, niin ehdin siellä varmasti enemmän kuin riittävästi oleskelemaan. Tällä hetkellä elo on kuitenkin loppujen lopuksi silkkaa parhautta!!! On tässä vielä melkoisesti viimeisille 3,5kk:lle nähtävää ja koettavaakin jäljellä!

Terveisiä tutuille!!!

Puno & Uros islands

Punosta ei jäänyt paljon kerrottavaa. Mestassa yövyttiin vain yksi yö ja sekin olosuhteiden pakosta. Enempään ei lyhyeksi jääneen kokemuksen perusteella ollut tarvetta. Olkoonkin, että maissa olleet fiilikset ja matkaväsymys saattoivat vaikuttaa, mutta toistaiseksi yksi tympeimmistä paikoista johon olemme eksyneet. Kämppis oli kuumeessa ja melko vahva parasiittiepäily oli myös ilmoilla. Omat fiilikset olivat fyysisesti kunnossa, mutta alkeilla ollut viikon henkinen kurimus näytti ensimmäisiä oireitaan: mikään ei ollut hyvin tai hyvää, eikä mikään meinannut onnistuakaan.

Aurinko sentään paistoi ja lämmintä tuntui olevan. Innosta soikeana varustauduin heti majoittumisen jälkeen koittaneelle dinnerireissulle släpäreillä, shortseilla, t-paidalla ja ray-baneilla. Dinnerille oli mahtavaa tallustaa kevyissä vetimissä,,lämmöstä ja auringosta nauttien. Korkealla olosuhteet muuttuu kuitenkin melko nopeasti ja ruokailun jälkeen ulkona oli kokolailla toinen meininki. Paikalliset painoivat menemään kävelykatua pipot päässä ja toppatakit päällä. Shortseissamja släpäreissä tallustanut gringo keräsi normaalia huomattavasti enemmän huomiota. Täytyy myöntää, että vilu meinasi hiipiä puseroon. Onneksi kontrasti hauskuutti itseänikin sen verran, että tarkenin takaisin hostellille. Seuraavalla käynnillä kaupungilla jouduin hankkimaan uuden villapaidan. Hankinta tuli tarpeeseen! Jouduin varustautumaan illalla tietokoneella operoidessani upouuden villapaitani lisäksi vielä hupparilla, pitkillä kalsareilla ja pipolla. Punossa oli kylmä!

Kaupungilla pyöri turisteja melkoinen määrä. Syynä tähän oli maailman korkeimmalla sijaitseva järvi, Titicaca, jonka rannalle Puno on aikanaan kyhätty. Vesi on elementtinä aina hieno, muttei Titicaca mielestäni ainakaan Punon rannalta tähystäessä mitenkään spektaakkelimainen ilmestys ollut. Tuhansien järvien maan kasvattina olen nähnyt hienompiakin sisävesimaisemia. Parinkymmenen minuutin veneajelun jälkeen löytyi suurin turistirysä, "floating islands". Paikallisväestön kaislasta kyhäämiä kelluvia saaria vierivieressä. Alunperin saaret oli kyhätty, kun Punon rantoja asuttanaut väki kaipasi omaa lebensraumia alueilleen tungenneilta Inkoilta. Jengi muutti rannoilta järvelle, eikä ole sieltä sen jälkeen poistunut. Pelkästään saaret eivät olleet kaislasta kyhätyt, vaan kaikki niillä sijainnut infrastruktuuri myös. Tarjottiinpa kaislaa syötäväksikin, kuulemma paikallisten tärkein kalsiumin lähde.

Saarilla tungeksi turisteja vaivaksi asti ja hommasta paistoi läpi pienehkö rahastuksen maku. Joku mainitsi saarilla vuosittain vaihtuvan valuutan määränkin, mutta en jaksa sitä enää muistaa. Summa oli kuitenkin sen verran messevä, etten yhtään ihmettele, että saarien lukumäärä on kasvanut viime vuosina huimaa vauhtia. Kevyesti epäilin, että mahtaako paikallisväestö pyöriä kaislasaarilla ainoastaan turistien ihmeteltävänä ja matkaajien ylimääräisiä dollareita keräämässä. Opas kuitenkin vakuutteli, että kantaväestö ei kököttänyt mökeissään ainoastaan meidän silmiemme iloksi. Tätä "faktaa" tukeakseen meille esiteltiin "perinteisen" kämpän lisäksi "moderni" asumus. Se oli edelleen kaisloista kyhätty, mutta varusteisiin kuului jo aurinkopaneelit, taulu-tv ja langaton verkko. Omasta mielestäni oli hieman koomista lillua keskellä järveä kaislasta tehdyllä saarella ja kuunnella samanaikaisesti eräästä kämpästä raikunutta Justin Bieberin rallatusta.

Arequipa

Argentiinalainen Heber suositteli Arequipassa vierailua vahvasti. Lähes kaikki muutkin ovat mainostaneet paikan olevan todella mahtava. Olihan siellä hienot vuoristomaisemat ympärillä ja mageen näköinen pieni historiallinen keskusta. Muuten mesta onkin  omalla listallani kärkipäässä paikoissa joissa olisin aivan hyvin voinut jättää käymättäkin.

Cuscossa otettu Free walking tour Peru-lafkan kävely kierros oli todella asiallinen, Arequipassa se oli ajoittain jopa kiusallisen huono. Mieleenpainuvinta tästä visiitistä oli ruokailut.

Ensimmäisellä dinnerillä lautaselle eksyi alpakkaa ja viimeisellä aterialla friteerattu marsu. Alpakka ei kovin kaksista ollut, jos ei pahaakaan. Muistutti vahvasti mautonta naudanlihaa. Marsun osalta allekirjoittaneella oli hieman perhosia vatsassa. Ensinnäkin sisälläni asuu vahva viha kaikkia jyrsijöitä kohtaan. Toiseksi annoksesta ei voinut välttyä millään tapaa ajattelematta, etteikö kyseessä olisi juurikin vihaamani jyrsijälajin edustaja. Marsupoloinen oli kaiksesta päätellen työnnetty friteerauskeittimeen suoraan juoksusta, jalat olivat viimeistä varvasta myöden ojentuneet äärimmilleen. Marsumainen naama isoine etuhampaineen tuijotteli suoraan lautaselta ja korvien taakse oli jäänytmvielä tukko karvoja. Maultaan otus oli oikein hyvää, paljon parempaa kun ihme mausteliemessä pyöritellyt kanavartaat. Vertaisinkin marsua rasvaiseen kananlihaan. Muy rico, eli todella maukasta!

Arequipa vaikenee, ei täältä sen enempää.

Colca canyon

Cuscossa dinneripöydässä tuli pariin otteeseen juteltua muutaman kanadalaismimmin kanssa. Neidit olivat matkustamassa Perua juuri päinvastaiseen suuntaan, joten heillä oli tarina jos toinenkin kerrottavana kuvien kera paikoista jonne me olimme suuntaamassa. Mimmien näyttämistä kuvista Colca canyonin otokset näyttivät melko mahtavilta ja koska kokemukset edelliseltä kanjonilta (Grand canyon) jenkkilässä olivat mitä mahtavimmat, varasimme reissun.

Lähtöpaikkana toimi Arequipa. Koska kumpikaan meistä ei tykännyt juurikaan tästä muiden matkaajien hehkuttamasta kaupungista, varasimme Colca canyonille ainoastaan yhden päivän retken. Kahden päivän reissu olisi tiennyt yhtä lisäyötä Arequipassa ja se ei innostanut. Ei toki innostanut yhden päivän Colca canyonin reissun lähtöaikakaan, liikkeelle ampaistiin 0200. 4h melkoisen ahtaan minibussilla matkustelun päätteeksi päädyimme johonkin kyläpahaseen perinteiselle perulaiselle aamupalalle. Vaaleata leipää, voita, hilloa ja purukahvia. Silmät ristissä aamupalaa mutustaessa ja munakkaasta sekä puurosta haaveillessa mietin useita minuutteja, että jotain outoa vallitsevassa tilanteessa oli. Loin tyhjän katseen vieressäni istuvaan mieheen ja kun tarpeeksi keskityin kuuntelemaan miehen tarinoita, tunsin syvän tunneyhteyden ja havaitsin miekkosen puhuvan suomea. Ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun ja New Orleanssin törmäsimme toisiin suomalaisiin. Juuri sen enempää ei jutua heidän kanssaan vaihdettu. Piristävää kuitenkin silloin tällöin huomata, että meitä katajaisen kansan kasvatteja liikkuu muitakin täällä päin maailmaa. Välillä tuntuu, että Etelä-Amerikkaa reissaa eurooppalaisista ainoastaan saksalaiset.

Aamupalamestalta itse kohteelle oli vielä melkoinen tovi minibussimatkustelua. Maisemat olivat kohdillaan ja niitä pysähdeltiin ihmettelemään silloin tällöin. Myös lähes jokaista tien varressa kyyhöttänyttä laamaa tai kauppiasta pysähdyttiin ihmettelemään, aiheuttaen itsessäni ja kanssamatkustajissani jo melkoisen koomisia tuskastumisen oireita. Colca canyoni on numeroiden mukaan Perun kolmanneksi vierailluin turistirysä ja siltä se vahvasti vaikuttikin. Busseja ja kamerat käsissään pyörineitä turisteja oli melkoinen määrä. Colca on yli kaksi kertaa Grand Canyonia syvempi (4160m), mutta mageista maisemistaan huolimatta ei se ollut vaikuttavuudeltaan lähelläkään Grand Canyonin tasoa.

Maisemien lisäksi kanjonilla ihmettelyä aiheutti siellä asusteleva Andienkondori, joka on maailman kookkain lentotaitoinen lintu. Hieno ilmestys kaarrellessaan kanjonin yllä. Henkilökohtaisesti reissun paras hetki oli päikkärit, joihin vaivuin kanjonin reunalla istuskellen ja musiikkia kuunnellen. Herättyäni jouduin toteamaan korkeuksissa paahtavan auringon voiman, naama punoitti pari päivää melkoisesti. Toinen kova juttu oli tunnin lilluminen kuumissa lähteissä keskellä kanjonia, mitä mageimmissa maisemissa.

Vaikkei paluumatkalla minibussin syövereissä veri juurikaan kyennyt raajoissa kiertämään, uni maistui melko mukavasti. Loppujen lopuksi ei ihan paras retki millään mittarilla, mutta silti tekemisen arvoinen. Tulipa nähtyä ja tehtyä.

Horsebackriding @ Saqsaywaman

Ratsastaminen oli reissun "to do-listalla" alusta alkaen. Mielikuvissani ratsastin autiolla rannalla auringonlaskuun, käytännössä päädyimme seikkailemaan Sasqayawamanin Inka-raunioille vuoristoon. Reissu oli kaikenkaikkiaan erittäin asiallinen ja ehdottomasti 10€ arvoinen! Maisemat  korkeuksista olivat mahtavia, sää lämmin, opas tiesi mistä puhui ja valkoinen orini Rosio veti todella hienosti pitkin jyrkkiä rinteitä. Innostuipa tuo ajoittain raviin ja laukkaankin, mikä riitti allekirjoittaneen kaltaiselle noviisille jonkinasteisen adrenaliinivirtauksen vapautumiseen. Mahtavuutta...

Aikaisempi kokemukseni ratsailla olemisesta oli melkolailla erilainen nyt tehtyyn reissuun verrattuna. Joskus vuosia sitten eksyin ensimmäistä kertaa Hevosen selkään tallilla jossain Mäntsälän lähettyvillä. Sillä keikalla meikäläistä talutettiin kypärä päässä todella rauhalliseen tahtiin aitauksessa. Tällä kertaa ei suojavarusteista ollut puhettakaan, perehdytys oli lyhyen ytimekäs: kylkiin kun potkii niin vauhti kasvaa, ohjaksista nykimällä elikko joko kääntyilee tai hidastaa. Ei sinällään mitään uutta informaatiota, mutta kun reitti lähti heti kättelyyn melkoiseen nousuun ja maasto oli tooodella kivikkoista, oli ensimmäiset minuutit kämmenet melko hiessä. Yllättävän nopeasti pääsin kuitenkin heposen kanssa sinuiksi ja pääsin nauttimaan maisemista ja matkanteosta täysin rinnoin.

Ratsastelun ohessa jalkauduimme aika ajoin perehtymään Inkojen historiaan ja Sasqayawamanin raunioihin, sekä ryömimään vuoristossa olleisiin luoliin joissa Inkat kävivät ottamassa yhteyttä tuonpuoleiseen. Hauskaa ja sivistävää...

Pikavisiitti Limassa

30 tunnin Bussimatka Limaan sujui yllättävän kivuttomasti. Yöllä maistui uni, 7 leffan katsomiseen katosi melko huomaamatta iso liuta kilometrejä ja loppu aika tuli tuijoteltua maisemia ikkunasta.

Hostelli, nimeltään Pariwana, oli todella asiallinen. Yksi kirkkaasti parhaimmista joissa olen öitäni viettänyt. Suosittelen! Majoittumaan pääsimme n. 20.00 aikaan. Pitkän reissun päätteeksi suihku ja hostellin ravintolaan riipomaan ruokaa ja muutama olut. Ajatuksena oli rentoutua kevyesti ja painua ajoissa pehkuihin. Ajatus jäi kauniiksi ja kovin kaukaiseksi. Seuraamme liittyi samalla bussilla ja taksilla reissannut saksalainen dude, jonka kanssa otettiin ensin muutama erä bilistä ja sen jälkeen suuntasimme Liman yöhön. Yö venyi lopulta pitkälle aamupäivään asti.

Kivaa oli, mutta varjopuolena tuli huomattua että ensimmäistä kertaa reissulla tulimme myös "ryöstetyksi". Baarissa oli pöytiin tarjoilu ja tarjoilija mitä ilmeisemmin  huomasi että allekirjoittaneella ei ollut juurikaan palan hajua uuden valuutan arvosta. Juomien hinnat olivat ennenpitkää jotain täysin muuta kuin niiden olisi pitänyt olla. Hyväuskoisena ja sinisilmäisenä suomalaisena maksoin kiltisi sen mitä täti pyysi, enkä edes osannut ajatella hänen nyyhtävän meiltä taskuja tyhjäksi. Vasta seuraavana aamuna lompakkoon kurkistaessani kykenin tekemään muutaman alkeellisen yhteenlaskun ja toteamaan tapahtuneen. Baari-ilta ei ollut suomalaisittain tolkuttoman kallis, sama summa palaa Helsingin yössä melko vaivattomasti. Limassa olisi kuitenkin voinut päästä huomattavasti halvemmalla, jos olisi ollut edes osittain kykyä ajatella fiksusti.

Koska Lima vaikutti todella asialliselle kaupungille ja matka Cuscoon oli varattuna jo seuraavalle päivälle, ei ollut juurikaan aikaa vetää unta palloon. Lähialueen katsaus jalkaisin kaupungilla pyörien vahvisti fiiliksen Liman asiallisuudesta. Olisin helposti voinut viettää kaupungissa pidempään. Hienoja mestoja ja hyvä fiilis. Ohuesti harmittaa Quitossa vietetyt 6 viikkoa, koska pääkaupunkien vertailussa Ecuador jää kirkkaasti Perun jalkoihin. Ensi kerralla... Sen kummempaa faktaa yksittäisistä nähtävyyksistä tms. en kykene heittämään. Tällä pikavisiitillä keskityimme enemmän yleisen meinigin aistimiseen kuin jonkin yksittäisen nähtävyyden pällistelyyn (samalla meiningillä on toki reissattu kaikissa muissakin mestoissa).

Seuraava bussimatka vie siis Cuscoon, tämän kertaiselle etapille kertyy kestoa 20h. Bussifirma vaihtui Cruz del surista Tepsaan, joka oli virhe. Vaikka netissä olleiden kuvien perusteella presidential luokan lipuilla fasiliteettien piti olla yhtä prameat kuin viimeksi, sujuu matka edelliseen verrattuna huomattavasti alkeellisimmissa olosuhteissa. Jalkatilaa on onneksi normibussia enemmän ja ruokatarjoilu tuntuu skulaavan.

Odotettavissa on muutenkin snadisti tuskaisempi etappi. Onnistuin reväyttämään jonkin paikan niska-hartiaseudulta, enkä nukkunut sen myötä toisena yönä peräkkäin juuri ollenkaan. Ensimmäistä kertaa eläessäni onnistuin vilkaisemaan kelloa vähintään kerran jokaisena yön tuntina, asennon vaihtaminen vaati pään kannattelua kädellä. Laatu unta siis. Näillä jumeilla istuminen bussinpenkillä ei ole täysin silkkaa nautintoa. Odotettavissa on myös nousu lähes 4000 metriin. Moinen kiipeäminen on satavarmasti aistittavissa vähemmän miellyttävinä tunteina korvien välissä.

Odotettavissa ei liene reissun mielyttävimmät 20h, mutta veikkanpa että parin päivän päästä Machu Pichulle kavutessani voin todeta bussissa kärvistelyn olleen siellä avautuvan maiseman arvoinen.

On vielä mainittava, että kameraa en visiiti  aikana esille ehtinyt kaivamaan. Kännykällä räpsin pari muistoa. Lisäksi yllätin itseni puhumalla yllättävän hienosti espanjaa. Google translator on vielä ehdoton apuväline, mutta ilman sitäkin menee ihan kivasti. Englannin voi unohtaa lähes täysin, eipä sitä täällä kovin moni paikallinen puhukkaan...

Montañita

Hirveästi ei ole tästä viikon stopista kerrottavaa, koska oikeastaan mitään ei tullut tehtyä. Ennenkin olen ollut tekemättä mitään, mutta nyt saavutin siinäkin hommassa täysin uuden ulottuvuuden. Hommaa on vaikeaa edes kuvata näillä kirjallisen tuottamisen lahjoilla. Jos haluaa lukea meikäläisen kuluneen viikon meiningeistä enemmän, kannattaa ostaa tyhjä vihko ja lueskella sitä. Siihen on kiteytetty hienosti kuluneen viikon tapahtumat.

Jos nyt jotain tähän kuitenkin keksin, niin ensimmäisenä päivänä paistoi aurinko, sen jälkeen oli todella pilvistä. Aamiaiskantispaikassa, Papaya raflassa, syötiin myöhäinen ja tukeva aamiaissetti "Tsunami" (munia, pekonia, kinkkua, kroisantteja, hilloa, voita, hedelmiä, kahvia, mehua sekä lettuja banaanilla ja vaahterasiirapilla). Tukevan aamiaisen päälle kävelyä ja chillailua rannalla, sekä päälle päivän ensimmäinen nollaus. Nälän taas yllättäessä päivän toinen ateria, kantaraflassa Tikilimbossa (listalla oli paljon länkkärisafkoja ja voin sanoa niiden maistuneen melko mukavasti. Ecuadorilainen keittiö ei herätä reilun kuukauden jäljiltä allekirjoittaneessa kovinkaan lämpöisiä tunteita). Vaikka tavoite on popsia evästä 6 kertaa päivässä, meni sykli Montañitassa uusiksi ja kaksi keikkaa raflaan riitti tällä erää enemmän kuin mainiosti. Dinnerin päälle jälleen kävelyä rantaa pitkin ja tovi istuskelua paikallisesta luonnosta, maisemista, yms. nauttien. Rannalta paluun jälkeen päivän toinen nollaus, kunnes uni yllätti, aamu koitti ja rumba lähti jälleen käyntiin alusta, eli aamupalasta Papayassa.

Pilvisillä keleillä ei juuri surffareita näkynyt ja omaltakin osalta se homma siirtyi tuonnemmas. Bileet kylässä oli pystyssä torstaista lauantaihin. Hyvin olemattoman panokseni kävin kemuihin antamassa kovin uneliain silmin. En mä vanhaksi ole vielä tullut, mutta ei rehellisesti sanoen enää oikein jaksa kiinnostaa yössä heiluminen.

Muutaman korttelin keskustan alueelle kun työntää ison liudan käsitöitään (koruja, yms.) kauppaavia tätejä ja setiä, krääsäfeikkikojuja sekä "cokteleria-minibaarikojuja" sinne tänne ja sekaan surffitukkaisia turisteja haaremihousuissaan, tietää olevansa Montañitassa. Turismi haisee kyseisessä kylässä todella rankasti, mutta ei onneksi ihan niin pahasti kuin ensialkuun pelkäsin odottaa. Ecuadorin "sunny beachista" ei ollut kyse, mutta jonkinlaisesta länkkäreiden ja isoista kaupungeista valuvien paikallisten huvipuistosta kuitenkin. (Bulgarian Sunny beachilla vietin yön reissatessani Romania-Bulgaria akselilla 2008. Paikka ei ollut silloin enää ihan yhtä asiallinen mesta kuin edellisellä visiitilläni 80-luvulla. Sunny beach 2008 oli yksi synkimmistä paikoista joissa olen vieraillut. Henkilökohtainen maanpäällinen helvettini, tai ainakin hyvinkovin lähellä sitä) Biitsiä on silminkantamattomiin, hiekka on hienoa ja muutenkin ihan asiamesta).

Montañita oli itseasiassa ihan asiamesta. Ranta jatkui silminkantamattomiin, hiekka oli hienoa ja se on hyvä silloin!

Pitkäksi venynyt reilun 6viikon hengailu Ecuadorissa alkaa olemaan takana päin. 05:20 heitimme reput selkään ja taivalsimme ensimmäiselle bussille. Se kuljetti meidät 2,5h Guayaquiliin, kaupunkiin josta kaikki paikalliset kehoittivat meitä pysymään kaukana. Bussin ikkunasta katsoen olen paikallisten kanssa samaa mieltä, toki uteliaisuutta jäi snadisti ilmoille kun reissumessiaat Riku ja Tunna kehoittivat kokeilemaan vierailua kyseisessä pitäjässä. Ehkä ensi kerralla? Tällä erää matka jatkuu kuitenkin toisella Bussilla kohti Perun kaupunkia Limaa. Matkalle kertyy pituutta melko rapsakasti. Kilometrejä en vaivautunut kaivamaan, matka-ajaksi on annettu ~30h. Alkumetreillä voin sanoa, että kaikki Etelä-Amerikassa bussilla piiiiiitkää matkaa taittavat: panostakaa pari dollaria ja ostakaa VIP-liput. Tässä sohvalla makaillessa on prameammat oltavat kuin airbussin business luokassa. Kolme ruokaa tarjoillaan päivässä, leffa valikoima laaja, tuoli menee lähes vaaka-tasoon ja lebensraumia on kerrankin riittävästi. Toki matkaakin on takana vasta 1,5h, joten pahin on tuskin vielä takanapäin...

Mörkö se lähti piiriin

Joku psykologi voinee anaylosoida kommentteihin meidän henkistä hyvinvointiamme. Retkikuntamme ei ole ihan joka hetki kovin vakuuttunut pääkoppiemme vakaudesta, sen verran hämäriä biisejä on reissun mittaan päässä pyörinyt. Mistä lienee kumpuavat, mutta seuraavia viisuja on tullut toistuvasti hyräiltyä, lauleskeltua ja vihelleltyä pitkin matkaa (en edes tiennyt suurinta osaa noiden biisien nimistä, piti googlettaa):
-Mörkö se lähti piiriin
-Kaija Koo: Mulla on niin kylmä ilman sua
-Janne Hurme: Kirje
-Tulatullallaa, posket pullallaa...
-Vicky Rosti: Sata salamaa
-Yölintu: Mä putoan

Musiikki on muutenkin tiukasti reissulla mukana. Rannalla, altaalla, riippukeinussa tai sängyssä maatessa on hienoa nauttia hiljaisuudesta, mutta monesti on kuitenkin napit korvissa. Busseissa ja kylillä tulee välistä kuunneltua paikallisia rytmejä, mutta omat soittolistat raikaa korvissa kuitenkin kaikkein useimmiten. Vaikka oma musiikkimakuni kattaa mauttomuudessaan tyylilajeja  täysin laidasta laitaan, ei lattarirenkutus juurikaan herätä lämpimiä tunteita. Etenkin busseissa paikalliset tykkäävät soittaa viisujaan toooodella kovilla äänenvoimakkuuksilla.

Lieneekö koti-ikävän helpottamiseksi, mutta oma mp3 soitin on jauhanut lähes täysin suomalaisia viisuja. Eniten toistoja on kertynyt Haloo Helsingille. Bändillä on loistavia biisejä! Seuraavat rallit ovat soineet tuhottoman monia kertoja matkan aikana: "Viimeinen maalissa", Vapaus käteen jää", "Huuda", "Maailma on tehty meitä varten", "Maailman toisella puolen", "Carpe diem", "Kokeile minua" ja "Sairastun sinuun". Mainittava on myös Mokoman "Kuu saa valtansa auringolta" joka soi myös todella usein, niin alkuperäisenä kuin myöskin Haloo Helsingin sovituksena.

Ei kotimaisella soittolistalla eniten toistoja on kertynyt länsinaapurin Lalehin yllättävän asialliselle hitaalle veivaukselle "Live tomorrow", elokuvan Django soundtrackilta löytyvälle viisulle "Freedom", The Pharcyden kappaleelle "Running away", sekä Pinkin viisuille "Try" ja "Give me a reason". Soipa korvissa aikalailla kaikenlaista muutakin laidasta laitaan aina Machine headista ja Panterasta Rihannaan, Gossipiin, Nasiin, 2Paciin ja Otis Reddingiin.

Näihin rytmeihin, näihin tunnelmiin...

Puerto lopez

Lääkärin määräämä parin päivän pakkolepo Quitossa vietettiin astetta paremmissa majoitusliikkeissä, pitkälti vaakatasossa sängyn ja sohvan pohjalla. Pitkäksi venynyt Quiton vierailu imi reissaajasta mehut sairastelun myötä ja fiiliksetkin alkoivat olemaan loppua kohden melko mollivoittoisia. Elopainoakin olemattomasta varrestani tipahti kaiken riemun keskellä rapiat 5kg, parasiittien nauttiessa oman osansa napaani työntämästäni energiasta. Pillereitä on popsittu siihen tahtiin, että otukset ovat toivon mukaan kaikonneet. Olotila alkaa ainakin normalisoitumaan pikku hiljaa...

Matka Quitosta Ecuadorin rannikolla sijaitsevaan pieneen kalastajakylään, Puerto Lopeziin oli ikään kuin uusi alku matkallamme. Tien päälle lähdimme hyvin levänneenä, sekä myöskin mitä parhaimmissa tunnelmissa. Alkumatka sujuikin intoa puhkuen ja mp3 soitinta huudattaen. Quiton ruuhkista selviämiseen turhaantui kuitenkin pari tuntia ja heti kärkeen oli melko selkeää, että 7h bussimatkamme tulee venymään rankasti.

Kaupungista poispääsyn jälkeen ilahdutti ikkunasta auenneet vuoristomaisemat. Samalla hengenahdistusta aiheutti aikataulua kirimään lähtenyt kuljettajamme, joka uhmasi kaikkien luonnonlakien lisäksi myös tervettä järkeä ja itsesuojeluvaistoaan ohjastaessa linjuriautoamme mutkaisilla vuoristoteillä. Ajatuksissa oli edellisillan googlen kuvahaun tulos kyseisesen buusfirman nimellä. Kuvissa linja-auto pötkötti rotkon pohjalla kyljellään lunastuskunnossa. Matka taittui tasaisen tappavaan tahtiin ja vielä 7h taivalluksenkin jälkeen fiilikseni olivat mitä parhaimmat. Quito, kylmyys ja taudit takana, rannikko, lämpö ja uudet tuulet edessä...

Kun pikkuhiljaa alkoi selviämään, että kulkupelimme on pitkälle kolmatta tuntia myöhässä ja määränpäässä odottaisi vaihto toiseen linjuriautoon, jota tuskin enää olisi saatavilla, alkoi turhautuneisuus hiipiä puseroon. Kuljettaja päätti piristää olotilaani katkaisemalla kaiken mahdollisen ilmankierron, sulkemalla oven ohjaamon ja matkustamon välillä, sekä vääntämällä ämyrit kaakkoon. Latinorenkutus soi niiiin kovaa, että minun oli peitettävä korvani. Ilma oli melkoisen painostavaa hengittää ja ajatukset synkkenivät jälleen. Jo pari viikkoa jatkunut (ja täysin odotettu) musta jakso ei suostunutkaan taittumaan. Oli äitiä ikävä!

Bussi saapui Mantan kaupunkiin 2,5tuntia myöhässä ja kuten olettaa saattoi, viimeinen jatkoyhteys Puerto Lopeziin oli mennyt. Alle siis viimeiselle 110km taipaleelle taksi. Kuski ei ollut liikenteessä tuntipalkalla, eikä hän ilmiselvästi maksanut hikisen Hyundainsa löpöjä omasta taskustaan, sen verran tarmokkaasti hän kierrätti kulkupelimme konetta Ecuadorin yössä. Olin melkovarma, että hommat menee muutenkin niin hienosti putkeen, että joko 1)löydän itseni ennen pitkää katollaan olevasta Hyundaista, tai 2)tulevassa majapaikassamme ei ole 24h respaa ja olen reissannut yli 12h viettääkseni yöni katuojassa. Kämppä meille onneksi yön tunteina majatalostamme osoitettiin ja raahauduimme huoneeseemme väsyneinä ja onnellisina. Jossain vaiheessa onni yleensä kääntyy, kunhan jaksaa pitää suunpielet kohti kattoa ja mielen avoimena.

Yöllä hämmennystä aiheutti ensin kattoparruja pitkin hiipineet ja inisseet rotat ja myöhemmin kaverini sänkyyn hyökännyt mutainen sammakko. Onneksi ensin mainitut osoittautuivat jo ennen unten maille könyämistä katolle pesiytyneiksi linnuiksi (vihaan hiiriä, rottia ja muita jyrsijöitä!!!! Pääosa linnuista on ihan jees). Sammakko on edelleen mystinen, mutainen ja näkymätön. Otusta ei kumpikaan meistä nähnyt (nukuin tulpat korvissa kuin lapsi), mutta mutaiset jäljet kaverini lakanoilla osoittavat kiistatta jonkun elikon sängyssä vierailleen (kaverillani oli konkreettisesti liskojejen yö). Pudotus 5 tähden Howard-Johnsonista oli tyly, mutta näin parin päivän jälkeen voin todeta nykyisen majoituksemme täyttävän kaikki majoitukselle asettamani vaatimukset vähintään riittävästi. Peiton alla on lämmin, yöllä on pimeää ja hiljaista, katto ei vuoda ja suihkusta tulee lämmintä vettä.

Puerto Lopezin ensimmäisenä aamuna aurinko näyttäytyi toden teolla pitkästä aikaa. Aamulla pääsin myös nauttimaan viikon tauon jälkeen kupin kahvia. Mieltä lämmitti seuraavalle päivälle varattu sukellusreissu ja pisteeksi iin päälle nykäisimme rannan lepotuoleilla pari-kolme olutta, samalla auringon paistetta ihmetellen. Fiilis oli vahvasti sen suuntainen, että kurjempi kausi on taakse jäänyttä elämää ja taas päästään kunnolla reissaamisen makuun. Kieltämättä ihan kivasti tuon aamupäivän jälkeen on mennytkin, vaikkei ihan koko loppu visiitti Puerto Lopezissa ollutkaan pelkkää satua. Ainoat tahrat tähän tuhkimotarinaan aiheutti auringon totaalinen kaikkoaminen ja melko epämääräinen sukellusreissu.

Oli reilun kuukauden jälkeen todella mahtavaa päästä jälleen meren syvyyksiin. Vesi oli melko kirkasta ja vaikkei kaikkein makeimpia seudulla liikkuvia mereneläjiä pinnan alla onnistuttukkaan bongaamaan, niin mm. muutama iso kilpikonna uiskenteli vastaan. Paluumatkalla ajelimme myös pitkän pätkän kolmen ryhävalaan rinnalla, melkoisen kokoisia otuksia! Reissun henkilökohtaisiin varjopuoliin kuului todella epäsopivat varusteet, jotka veivät suurimman ilon touhusta mennessään ja jätti pari rakkoa muistoksi.

Isoin murheenkryyni oli kuitenkin opas, joka rikkoi lähes kaikkia sääntöjä ja käytänteitä joita tiukasti kursseilla olemme opetelleet. Itse vedimme toki hänestä huolimatta niinkuin homma pitääkin vetää, mutta sivusta katsoen hirvitti tapa jolla kaksi seurueessa ollutta ensikertalaista veteen joutui (kolmella ei ollut minkäänlaista sertifikaattia. Kaksi heistä oli ns. intro-sukelluksella ja kolmas oli kertomansa mukaan käynyt kursit 6-vuotta aiemmin. Lupia ei toki löytynyt, mutta ilmeisesti riittävästi rahaa jotta opas hänet mukaan hyväksyi). Toisella sukelluksella toinen ensikertalaisista jäikin meidän huomaamme erään toisen sukeltajan kera. Ryhmämme hajosi puolessavälissä sukellusta kahtia, kun opas näki ison rauskun ja lähti seuraamaan sitä ilman, että puolet porukasta oli moisesta tietoisia. "Eksymisen" jälkeen noudatimme normaalia proseduuria ko. tilanteessa. Opas ei vastaavaa tehnyt, vaan jahtasi edelleen rauskua. Koska emme toimenpiteiden jälkeenkään saaneet havaintoa muista, otti kaverini kompassin kouraansa ja johdatimme itsemme ja meidän kylkeemme jääneen kaksikon takaisin veneelle. Opas ja kaksi noviisia käytiin poimimassa myöhemmin useiden satojen metrien päästä.

Vaikka googletimme kyseisen sukelluslafkan pikaisesti ennen reissulle lähtöä, teimme sen paluun jälkeen uudestaan. Syntyi vahva epäilys, että oppaamme ei välttämättä ollut pätevöitynyt duuniinsa ja harrastanut toimintaansa näin ollen luvanvaraisesti. Kaikennäköisiä suhareita tulee näemmä vastaan. Onneksi mitään vahinkoa ei kenellekkään reissulla syntynyt, sillä mitään välineitä lisähapen antamiselle, saati sitten haavan sitomiselle ei näyttänyt löytyvän. Oppia taas tulevaisuuteen ja lisää harkintaa kenen kanssa sukeltamaan lähtee.

Puerto Lopezissa pääsimme pitkästä aikaa myös treenaamaan ja mikäpä oli treenatessa kuvan kauniilla, lähes autiolla rannalla. Muuten hieman pilviset päivät menivät majoituksen riippukeinussa tai sängyssä makoillen ja kylällä nälän yllättäessä evästä nauttien. Matka jatkuu jälleen eteenpäin ja seuraava etappi löytyy n.30km päästä etelästä, surffauksesta ja juhlinnasta tunnetussa Montañitasta.