Matka Chilestä Uuteen-Seelantiin oli jälleen aikahyppy tulevaisuuteen. Keskiviikkona lähtenyt lento oli perillä perjantaina. Hämmentävä fiilis, kun lento kesti kuitenkin vain 14h. Lennon operoinut Lan airlines oli ruuvannut penkit poikkeuksellisen lähelle toisiaan ja lebensraumia ei istuinten välissä juurikaan ollut. Matka sujui tästä huolimatta yllättävän mukavasti. Palvelu oli ensiluokkaista ja niin reippaasti hyvää fiilistä herättänyttä, että intouduin kirjoittamaan lentoyhtiölle palautteen. Iomojen tarjoiljat ja -tarjoilijattaret hoitivat duuninsa käsittämättömän hyvällä fiiliksellä ja se tarttui myös matkustajiin.
Vaikka melko reippaasti olen onnekseni päässytkin matkustamaan, oli kyseessä ensimmäinen kerta kun vaihdoin missään ja milloinkaan kansainväliseltä lennolta maan sisäiselle lennolle. Koska emme entuudestaan tienneet ja kukaan ei vaivautunut kyseisestä proseduurista meille kertomaan, emme keränneet rinkkojamme hihnalta kv.lennon jälkeen. Luotto oli kova, että laukut löytäisivät suoraan perille Wellingtoniin. Etenkin kun rinkkoihin kiinnitetyissä tarroissa oli Wllingtonin kentän tunnus ja meidät Santiagossa lennolle chekannut täti mainitsi chekkaavansa laukut perille Welingtoniin asti. Perillä laukkuja ei kuitenkaan näkynyt ja matkatavaratoimiston kärttyinen täti tiesi kertoa kyseessä ooevan yleinen käytäntö: matkatavarat pitää poimia talteen ja kärrätä tullin läpi aina ensimmäisessä maahantulopaikassa ennen maan sisäisiä jatkolentoja, vaikka ne olisikin jo chektaau lopulliseen määränpäähän asti. Mielestäni melko haisevan hajuinen sääntö, etenkin siinä tapauksessa jos sitä ei tiedä. Kehitysehdotuksena esitän, että tavarat chekataan vain siihen paikkaan asti, jossa ne pitää hihnalta kerätä. Tuskin menee läpi...
Ensimmäinen lento laskeutui Aucklandin kentälle 50minuuttia ennen seuraavan yhteyden lähtemistä. Koska siirryimme ensin kansainväliseltä puolelta tullien sunmuiden passin ja tavaroiden pläräilyn jälkeen ulos (noutamatta matkatavaroitamme), vaihdoimme bussilla terminaalia ja jonotimme uudelleen chekkauksen ja turvatarkastusten läpi, ei tuo aika riittänyt alkuunkaan ja meidät chekattiin suoraan myöhemmälle lennolle. Uutta lentoa odotellessa alkoi valkenemaan karu ja tiedossa ollut totuus Uuden-Seelannin hintatasosta. Reippaan neljän kuukauden aikana olimme omaksuneet melko mukavasti Etelä-Amerikan hintatason, yht'äkkiä samat jutut maksoivat vähintään tuplasti enemmän.
Kentältä otettu eko-taksi otti ryöstöhinnan kentältä hostellille. Asia jotampelkäsimme koko Etelä-Amerikan etapin, mutta todellinen kusetus tapahtuikin,vasta Uudessa-Seelannissa kun luotto homman toimivuuteen oli lähes vankkumaton. Kuski istui lisäksi väärällä puolella autoa ja ajeli kuolemaa halveksuen väärällä kaistalla. Niin vuoden asiakaspalvelijan tittelistä tiukasti kilvoitteleva matkatavaratoimiston täti, taksikuski, hostellin respan työntekijät, lounaspaikan tarjoilija ja kaduilla vastaantaapertaneet ihmiset aiheuttivat meissä heti maahan saapumisen jäljiltä suurta ihmetystä. Loppujen lopuksi Uusi-Seelantilaset ovat oikein asiallista jengiä ja todella ystävällisiäkin, mutta silti Etelä-Amerikan jäljiltä meno vaikutti alkuun jotenkin teennäiselle ja jäykälle. Samaa fiilistä jatkui pari päivää. Päällä oli pieni kulttuurishokki. Uuteen ympäristöön tottuminen oli näin päin tehtynä paljon suuremman oloinen askel otettavaksi, kuin siirtyminen esim. jenkkien suurkaupunkien loisteesta pikku kyliin karibialla. Wellington oli mestana ihan ok, mutta "kotoisaa" fiilistä siellä ei päässyt syntymään.
Oma osansa tuon fiiliksen poissa ololle, oli lähes kaiken mukanani olleen omaisuuden katoaminen. Kaverini rinkka toimitettiin lauantaina, samassa yhteydessä omani julistettiin kadonneeksi. Kenelläkään ei ollut käryä nyssäkkäni sijainnista. Kuumotin matkatavaratoimistoa tasaisen tappavaan tahtiin ja soittelin tulliin, sekä isolle liudalle muita tahoja. Takaraivossa takoi ajatus maanantai aamuna etelä-saarelle lähtevästä lautasta ja lentoyhtiön ilmoituksesta toimittaa rinkka vain ja ainoastaan Wellingtoniin. Kassi kun oli täysin kateissa ja aikaa seuuravalle saarelle siirtymiseen alle 36h aloin sopeutumaan ajatukseen, että viettäisin ainakin seuraavat kaksi viikkoa ilman kamojani. Loppujen lopuksi sain sunnuntain lähestyessä loppuaan n. klo 23.45 tekemääni viimeiseen uteluun vastauksen, että rinkkani olisi saapuva klo 07.00 aamulennolla. Olin 6.50 matkatavarahihnan päässä innolla odottamassa tavaroitani, olihan jo maanantai ja viimeisin kontaktini uskolliseen Haglöfssiini oli ollut edeltävänä keskiviikkona Chilessä. Saatuani repun selkääni ja nimet papereihin, aikaa lautan check-innin sulkeutumiseen klo 08.15 jäi melkolailla sopivasti sen verran, että ehdin ajelemaan taksilla suoraan lentokentältä satamaan.
Wellingtonissa matkaseurueemme vahvuus kasvoi jälleen kolmeen kun Australiassa työmatkalla ollut reissukaverini frendi jatkoi duunireissuaan lomanpätkällä. Tällä kokoonpanolla jatkettiin seuraavat kolme viikkoa ja hyvä niin. Jengin kolmas "J" oli asiallista matkaseuraa, välitän vielä tätä kautta vilpittömät ja satavarmat kiitokseni! Wellingtonissa ei ihmeitä tehty. Kohokohtana kiipeäminen mäelle (jonka nimeä en juuri nyt muista) tähyilemään ihan ok maisemia kaupungin yli. Myös ensimmäinen todella asiallinen, maitoon keitetty ja mansikoilla sekä manteleilla höystetty aamupuuro kuukausiin kuuluu ehdottomasti Wellingtonin parhaimpiin hetkiin. Vähillä varusteilla, pienen kultturishokin ja aikaeron vaivatessa ei sen enempää kuuta lähdetty taivaalta tavoittelemaan. Otettiin iisisti ja ihmeteltiin.
Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti