Sydney

Moni maailmalla jututtamani aussi tai Sydneyssä käynyt turisti ei antanut kovinkaan hyviä kommentteja Sydneystä, kuulemma tympeä paikka jossa pyörimiseen riittää pari päivää. Näin ollen me varasimme vierailullemme 3 päivää, jonka aikana ihmettelimme kaupunkia läheltä ja kauempaa. Ensialkuun kaupungille jalkautuminen aiheutti jälleen ihan pienen kulttuurishokin. Siirtymine  syrjäiseltä paratiisisaarelta miljoonakaupunkiin voi olla hämmentävä kokemus.

Aivan oopperatalon tuntumassa asustelleena fiilis kaupungilla oli hieman pinnallinen. Aamusta iltaan jengi pyöri kylällä ykköset päällä ja näky oli osittain jopa hieman koominen. Sydneyyn matkustaville mukava seurapeli on bongata mies ilman kulmapaitaa, montaa pistettä ei tässä pelissä pääse keräämään. Jos mimmit haluavat sulautua katukuvaan, messiin on otettava kasa korkkareita ja luvattoman lyhyitä leninkejä. Snadisti leuka ja nenä pystyyn ja kaduille näyttäytymään. Toinen vaihtoehto on vuorautua Niken running malliston tamineisiin, laittaa ipodi hihaan, napit korviin ja lähteä ydinkeskustaan lenkille. Ruuhkan keskellä juoksenteli hämmentävän paljon lenkkeilijöitä, joiden motiivit jäi ohuesti arveluttamaan kun naama on tällätty tätäkin aktiviteettia varten viimeisen päälle. Tunnelmaltaan ei juurikaan oman oloinen mesta, mutta ei mielestäni kuitenkaan saamiemme arvioiden mukaisesti vältettävän kaltainen paikka.

Satama ja oopperatalon alue on todella hieno ja ympäriltä löytyy kaikennäköistä. Mereltä käsin katsottaessa kaupunki on ehdottomasti parhaimmillaan. Jos jotain Sydneyssä kävijöille suosittelen, se on veneellä pörräily ympäriinsä. Yhden päivän pyhitimme päiväreissulle viereisille Blue mountainsille. Reissun kärkeen pysähdyimme Featherdalen eläintarhaan ihmettelemään paikallisia erikoiseläimiä. Kengurut loikkivat vapaana ympäriinsä ja koalat nukkuivat. Isosta liudasta elikoita suosikkejani olivat pikkuruiset pingviinit. Itse kohteella luikertelimme turistilaumojen keskellä ihmettelemässä maisemia ja ajelimme erilaisilla kikottimilla kanjoneiden halki, sekä rinteitä pitkin ylös ja alas. Blue mountains on ehdottomasti myös hieno paikka, mutta päällimmäisenä fiiliksenä käteen jäi tässä vaiheessa reissua kuitenkin "tää on niin nähty " tyyppinen olotila.

Sydneyssä olisi lopulta riittänyt nähtävää pidemmäksikin ajaksi ja olisin muutaman extrapäivän siellä myös viihtynyt. Kuuluisa Bondi-beach jäi tsekkaamatta, emmekä ennättäneet juurikaan The Rocksin ulkopuolelle. Ensi kerralla...

Vanuatu

"Welcome to paradise boys!" Näillä sanoin meidät toivotti tervetulleeksi Vanuatun pääkaupunkiin Port Vilaan majapaikkamme aussi-isäntä Jack. Mies ei ollut väärässä, Vanuatu oli ainakin melkolailla lähellä maanpäällistä paratiisia: sää oli kohdillaan, vesi on puhdasta ja kirkasta, rannat täynnä maailman parhaimpia snorklaus- ja sukellusmestoja, luonto on upea, ruoka on hyvää ja ennenkaikkea puhdasta(kaikki on luomua lihasta kasviksiin ja yrtteihin), huikean rento meininki vallitsee kaikkialla, sekä jengi on toooodella ystävällistä ja mukavaa!

Ensimmäiset päivät Port Vilassa menivät täysin chillaillessa. Kiivas matkarytmi Uudessa-Seelannissa vaati palauttelua Vanuatun auringon alla. Kaupungin ytimellä ei ollut hirveästi tarjottavaa lukuunottamatta hienoja rantamaisemia ja rentoa meininkiä. Ytimen ulkopuolelle emme tällä erää vaivaantuneet lähtemään, vaikka nähtävää ja koettavaa olisi varmasti riittänyt.

Kokemuslistalle lisäyksenä Port Vilassa kertyi visiitti cava-baariin. Juuresta valmistettava juoma on paikallisten keskuudessa kova juttu ja kyseistä tuotetta tarjoavia baareja löytyy lähes joka kadulta. Cava-baarin voi paikallistaa kadulla heiluvasta hehkulampusta. Niin kauan kun lamppu on päällä, baarissa on cavaa tarjolla. Kyseessä on päihde, joka rauhoittaa mielen. Euroopassa myyminen on kriminalisoitu vuosituhannen alkupuolella, näillä nurkilla miesväestö litkii kovasti kurkun makuista ja kuraveden näköistä litkua melko tiuhaan tahtiin. Yhtään naista en nähnyt cavaa juovan, vaikka se nykyään onkin mahdollista. Pääsääntöisesti mammat operoivat tiskin toisella puolen. Cava-baarissa vallitsee musiikin sijasta syvä hiljaisuus tai hiljainen ja rauhallinen puheen sorina. Vilkkuvia discovaloja tai ylipäätään valoja ei baarista myöskään löydä. Aineen vaikutus on huomattavissa vielä seuraavanakin päivänä. Meidänkin osalta normi päikkärit venähtivät cavan maistelun jälkeen hieman pidemmiksi ja ennen kaikkea uni oli todella syvää.

Port Vilasta, Efaten saarelta jatkoimme edelleen maan sisäisellä lennolla koillisessa oleelle Espiritu Santon saarelle, Luganvillen kaupunkiin. Mesta osoittautui ehdottomasti yhdeksi reissun parhaimmista paikoista! Alkuun jatkoimme chillailua resortilla ja keräsimme voimia uuden vuoden viettoon, sekä vuoden viimeisenä päivänä synttäreitään viettävän reissufrendini vanhentumisriitteihin. Luganville on todella pieni kylä, joten maailmaa mullistavia uuden vuoden kemuja ei ollut tiedossa. Paikalliset juhlivat kodeissaan ja turistit lomarysissään. Niin teimme mekin ja ostimme ökyhintaiset dinnerikortit resorttime bbq-bileisiin. Sorruin bbq-buffaan pahasti ja söin yllättäen itseni kipeäksi. Tukalan olon lisäksi illan viettoa varjosti melkoista menoa pitänyt aussiporukka, joiden kanssa meillä ei löytynyt yhteistä säveltä vaikka kuinka yritimme päästä rommin ja tequilan avustamina samalle aaltopituudelle. Hyppäsin aussien kannustamana jopa kledjut niskassa altaaseen, mutta sekään ei auttanut pääsemään henkisesti mukaan kyseisen jengin menoon. Suoraan sanottuna melko paskat bileet.

Kokonaisuudessaan uv:n vietosta jäi kuitenkin ok fiilis loppuillan huikean huipennuksen myötä. Kun resortin valot olivat jo aussijengin ohella sammuneet, teimme satunnaisen kävelyretken läheiseen kylään. Perillä meno oli melkoisen huikeaa ja paikalle eksyneet gringot kirjaimellisesti revittiin mukaan kemuihin. Jonkinlaista paikallista punaista ilolientä kaadettiin muovipussista allekirjoittaneenkin kurkkuun, mutta nesteen vahvuus ei oikein vastannut paikallaolijoiden kuntoa. Jengi ei tahtonut pysyä pystyssä ja ne jotka pysyivät, kannattelivat maahan vajoavia parhaan kykynsä mukaan. Mitä lienee taikasieniä ollut uudenvuoden dinnerilöä tarjolla? Paikalla oli koko kylän väki pikkumuksuista vanhimpiin mummoihin. Osa tuntui olevan kuin transsissa ja aina en ollut varma miten päin jengillä oli silmät päässä. Parhaani mukaan tanssiessani paikallisten keskellä, kävi koko kylän jengi yksitellen toivottamassa hyvät uudet vuodet. Ne jotka eivät omin jaloin päässeet paikalle kannettiin eteemme. Mammojen antamat poskisuudelmat voisi kuvailla ranskalaisina poskisuudelmina, puolet naamasta oli kuolassa. Mahtava meininki ja huikea kokemus!!!
Vuoden vaihteesta palauduttuamme teimme loistavan keikan paikalliseen "lepakkoluolaan" Millennium caveen. Todella huikea mesta!!! Ensin dallailimme puolisen tuntia metsässä luolan suulle. Pilkkopimeässä ja lepakoiden asuttamassa luolassa kahlasimme seuraavat puolituntia. Perillä aukesi mahtava maisema joen virratessa syvällä metsän keskellä. Nautimme lounaan ja lähdimme etenemään jokea ja sen vartta pitkin syvemmälle metsään. Maisemat olivat käsittämättömän hienoja! Olo oli jopa hieman epätodellinen vuoronperään kiipeillessämme kallioilla ja uidessamme syvällä kanjonissa kulkeneessa joessa. Muutamat vesiputoukset ylitimme hyppäämällä suoraan niiden juurelle. Korkein hyppy keskellä mahtavinta luontoa lähti n.8metristä. Naamaan sattui jälleen kun hymyilytti niin paljon! Lilluessani joessa en voinut olla hyräilemättä "just another day in paradise" biisiä.

Hinnat Vanuatulla olivat täysin suomen hintoihin verrattavissa. Näin ollen ensimmäinen resorttimme oli halvin kaupungista löytynyt mesta, Coral quay resort. Reissun aikana eteen osuneiden asumusten listalla se kuului parhaimmistoon, muttei vetänyt vertoja jälkimmäiselle Espiritu Santon kodillemme, Beachfront resortille. Normaalisti budjettimme ei olisi taittunut paikan edullisimmasta kämpästä rosvoamaan130usd / hlö. Paikkaan tehdyn lounaskeikan yhteydessä kokeilin kuitenkin onneani ja kysäisin mahdollisuutta vähän huokeampaan hintaan ja sellaisen myös sain. Päädyimme maksamaan 20usd / hlö. Asiallinen hinta asiallisesta mestasta. Samaisesta paikasta hankimme reissufrendilleni synttärilahjaksi ajelun zego-veneellä. Pienellä, kevyellä ja ketterällä veneellä oli oikein hauskaa kurvailla.

Armottoman chillailun lisäksi kävimme uimassa parilla blue holella, joista Riririri nimeä kantanut mesta oli todella asiallinen! Päivän kuumuudessa syvän sinisessä ja viileässä vedessä lilluminen oli mitä parhainta ajanvietettä. Puun oksaan kiinnitetystä köydestä hyppiminen sai kolmekymppisestä miehestä sisäisen lapsen esiin, huikean hauskaa. Paikalla oli myöskin vedessä lilluneen taksikuskimme lisäksi ainoastaan pari paikallista junioria, joten metsän keskellä olleella lammikolla oli todella lungi ja hiljainen meno ja meininki. Paratiisimainen mesta.

Kovasti kehuttuja sukelluskohteita Vanuatulla olisi ollut enemmänkin, mutta hieman vaivanneen nuhan vuoksi päädyimme lopulta,käymään vain kuuluisimmalla, 2.maailmansodan aikaan uponneella loistoristeilijä S/S Coolidgen hylyllä. Paikallinen sukelluslegenda Alan Power omisti valitsemamme sukelluslafkan ja toimi henkilökohtaisesti kiesimme kuljettajana (setä on huhujen mukaan sukeltanut Coolidgella n.28000 kertaa 40 vuoden aikana!). Asiallinen sukellus, vaikka näkyvyys oli erityisesti paikalliset standardit huomioiden surkeat n.7m. Hilpeyttä herätti paksuun märkäpukuun, eristävään väliasuun ja huppuun sonnustautunut oppaamme, jonka mukaan 28asteinen vesi oli kylmää. Suhteellista.

Snorklailun kohokohta oli myöskin 2.Maailmansodan jäämistölle, Million dollar pointille tehty retki. Kyseinen mesta on täynnä jenkkien jälkeensä jättämää kalustoa. Kun sota oli ohi ja jenkit kaikkosivat paikalta, he upottivat mereen kaiken materiaalin joka ei mahtunut mukaan. Pohjassa lillui kaikennäköistä panssarivaunuista jeeppeihin,,trukkeihin ja veneisiin. Osa materiaalista nostettiin ja kunnostettiin paikallisten toimesta käyttöön tai varaosiksi, mutta iso läjä on jäljellä snorklaajien ja sukeltajien ihmeteltävänä. Kyydin paikanpäälle tarjosi paikallinen miekkonen pick-uppinsa lavalla ja meno siellä oli huieampaa kuin moni isolla rahalla ostettu  adrenaliininhuuruinen aktiviteetti reissun aikana.

Sapuska saarella oli pääsääntöisesti oikeinnhyvää, eikä paikallinen Tusker olutkaan maistunut yhtään pahemmalle. Kuten jo mainitsin, niin ruoan osalta Vanuatu on siinä mielessä huikea paikka, että kaikki raaka-aineet maaperän antimista ovat luonnonmukaisesti kasvatettu. Vapaina temmeltävät elukat imevät D-Vitamiinin taivaalta ja ruhosta, ei vitamiineilla vahvennetusta rehusta ja kasvimyrkyistä tahi E-aineista ei ole tietoakaan. Pistää arvostamaan tämän vierailun aikana nautittua ravintoa, jonka ravintoarvot ovat aivan takuulla eri luokkaa kuin S-marketin hyllyillä notkuvissa tehotuotetuissa jutuissa.

Päräyttävää saarella oli auringonlaskun aikaan taivaalle levinnyt syvänlila väri. Todella huikean näköistä. Hassumman näköinen ei ollut eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivaskaan kun valosaasteen määrä oli ympärillä melkolailla minimissä. Yksi ehdottomasti parhaista asioista Vanuatulla oli sen asukkaat. Ihmisetmolivat huikean ystävällisiä. Kadulla dallaillessaan sai tuontuosta morjestella vastaantulijoita, ohiajavista autoista heiluteltiin jne. Uuden vuoden toivotuksia tuli niin ikään kaikilta ikään, kokoon, väriin tai paikkaan katsomatta. Ystävällisyys ei ollut "teennäistä" morjestelua, vaan paikalliset olivat oikeasti kiinnostuneita reissaajista. Kauaa ei ehtinyt nurkassa hiljaa istuskelemaan ennenkuin joku natiivi tuli veistämään juttua. Myöskään länkkärin paksu lompakko ei ollut kiinnostuksen kohteena, esim. tippi kulttuuria Vanuatulla ei ole, koska paikalliset eivät köyhyydestä huolimatta halua asettaamitseään eriarvoiseen asemaan. He jeesaavat kujalla olevaa, mutta palkkiota siitä on turha ajatella ojentavansa. Paikallisväestö puhuu sujuvasti isoa liutaa kieliä, kuten englantia ja ranskaa, joten kommunikointi onnistuu hyvin helposti.

Fuusiokielenä paikallinen virallinen kieli, bislama oli mielestäni todella hauska. Se pohjautuu 95% englantiin, mutta puhe ja kirjoitusasu on astetta "simppelimpi". Jos natiivit malttavat puhua bislamaa hitaasti, on se jollainlailla ymmärrettävissä englantia taitaville, rytmi tuppaa kuitenkin normipuheessa olemaan sen verran nopea, että yksittäisiä sanoja lukuunottamatta sisältö jää arvoitukseksi. Muutamia esimerkkejä mainitakseni:
Nambawan= Best (number one)
Wata=Water
Gud laef= Good life.
Tank yu=Thank you
Plis=Please
Sori=Sorry
Hamas?=How much?
Blong=Belong
Ripablik=Republic
Librari=Library
Mi glad tumas=I am very happy (me glad too much)

Uusi-Seelanti, osa 4: joulu Queenstownissa & pikavisiitti Aucklandiin

Edessä oli ensimmäinen jouluni 31-vuoteen poissa äidin helmoista, vietin sen lähes kirjaimellisesti maailman toisella puolen Queenstownissa. Jouluaattoon heräsimme innokkaina, aamutuimaan tonttulakit päässä kävimme hakemassa kaupasta riisipuuroainekset ja keittelimme puuron Vesku Loirin ja Anna Eriksonin vetämien klassisten joululaulusovitusten tahtiin. Tässä vaiheessa jengiimme oli liittynyt Hamner Springsissä tapaamamme suomalaiset mimmit. Lounaspuuron alustuksena kuulimme sovituksen joulurauhan julistuksesta. Jouluaterialle löytyi paikallisesta marketista yllättävän asialliset joulueväät. Imellettyä perunalaatikkoa ei tänä jouluna tarjoiltu, mutta kaikennäköistä joulukinkusta, uuniloheen, glögiin ja korvapuusteihin kuitenkin löytyi. Saimme jengillä aikaan yllättävän hyvän jouluaterian ja koko komeuden kruunasi loistofiilis. Joulunviettoon kuului enemmän tai vähemmän syvälliset keskustelut, korttipelit ja taikatemput, aina pitkälle aamuyöntunteihin asti. Joulupäivän Pictionary pelit omine sovelluksineen olivat loistava kruunu mahtavalle joululle. Piirtämiseen kyllästyneenä esitimme lopulta korttien aiheita "delfiini- ja hirvipantomiiminä". Tooodella hauskaa. Omat suosikkini esityksistä olivat Punainen pantteri, vegemiitti ja tekst...subt...käänn...tekstitykset. En epäile, etteikö meillä olisi ollut paikallisesta a-kaupasta hommatuilla eväillä hauska joulu poikaporukallakin, mutta iiiiiso kiitos mahtavasta joulusta menee kuitenkin legioonaamme hetkellisesti liittyneille Essille ja Emmalle. Kiitos!

Koska Uusi-Seelanti on Extreme-Ekien paratiisi ja tarjolla on jos jonkinlaista adrenaliininhuuruista aktiviteettiä, hommasin itselleni joululahjaksi 'canyon swing' hypyn. Vaikka hyppyä olikin mainostettu maailman isoimmaksi swingiksi, se ei kuitenkaan saanut aikaan aivan tavoittelemani kaltaista adrenaliiniryöppyä. Sen verran kivaa se kuitenkin oli, että hyppäsin kahdesti. Vapaapudotusta kertyi n.70m ja keinuvaiheella kanjonin pohjalla pituutta oli n.300m.

Queenstownista lensimme vielä päiväksi Aucklandiin. Vaikka jossain määrin kaupungeista diggaankin, niin Uuden-Seelannin ehdottomasti paras anti löytyi kuitenkin niiden ulkopuolelta. Aucklandista ei oikein sanottavaa löydy. Torni, korkeita taloja, satama ja paljon ihmisiä. Varmasti ihan asiallinen paikka.

Maantieteellisesti Uuden-Seelannin eteläosissa olimme reissun aikana fyysisesti kauimpana Suomesta. Seuraava kohde, Vanuatu oli kuitenkin todennäköisimmin reissun etäisin paikka kotoisesta Helsingistä. Matka Espiritu Santon saarelle Helsingistä vaatinee vähintään 4-5 lentoa. Vanuatun meiningeistä lisää myöhemmin.

Uusi-Seelanti, osa 4: joulu Queenstownissa & pikavisiitti Aucklandiin

Edessä oli ensimmäinen jouluni 31-vuoteen poissa äidin helmoista, vietin sen lähes kirjaimellisesti maailman toisella puolen Queenstownissa. Jouluaattoon heräsimme innokkaina, aamutuimaan tonttulakit päässä kävimme hakemassa kaupasta riisipuuroainekset ja keittelimme puuron Vesku Loirin ja Anna Eriksonin vetämien klassisten joululaulusovitusten tahtiin. Tässä vaiheessa jengiimme oli liittynyt Hamner Springsissä tapaamamme suomalaiset mimmit. Lounaspuuron alustuksena kuulimme sovituksen joulurauhan julistuksesta. Jouluaterialle löytyi paikallisesta marketista yllättävän asialliset joulueväät. Imellettyä perunalaatikkoa ei tänä jouluna tarjoiltu, mutta kaikennäköistä joulukinkusta, uuniloheen, glögiin ja korvapuusteihin kuitenkin löytyi. Saimme jengillä aikaan yllättävän hyvän jouluaterian ja koko komeuden kruunasi loistofiilis. Joulunviettoon kuului enemmän tai vähemmän syvälliset keskustelut, korttipelit ja taikatemput, aina pitkälle aamuyöntunteihin asti. Joulupäivän Pictionary pelit omine sovelluksineen olivat loistava kruunu mahtavalle joululle. Piirtämiseen kyllästyneenä esitimme lopulta korttien aiheita "delfiini- ja hirvipantomiiminä". Tooodella hauskaa. Omat suosikkini esityksistä olivat Punainen pantteri, vegemiitti ja tekst...subt...käänn...tekstitykset. En epäile, etteikö meillä olisi ollut paikallisesta a-kaupasta hommatuilla eväillä hauska joulu poikaporukallakin, mutta iiiiiso kiitos mahtavasta joulusta menee kuitenkin legioonaamme hetkellisesti liittyneille loistaville Essille ja Emmalle. Kiitos!

Koska Uusi-Seelanti on Extreme-Ekien paratiisi ja tarjolla on jos jonkinlaista adrenaliininhuuruista aktiviteettiä, hommasin itselleni joululahjaksi 'canyon swing' hypyn. Vaikka hyppyä olikin mainostettu maailman isoimmaksi swingiksi, se ei kuitenkaan saanut aikaan aivan tavoittelemani kaltaista adrenaliiniryöppyä. Sen verran kivaa se kuitenkin oli, että hyppäsin kahdesti. Vapaapudotusta kertyi n.70m ja keinuvaiheella kanjonin pohjalla pituutta oli n.300m.

Queenstownista lensimme vielä päiväksi Aucklandiin. Vaikka jossain määrin kaupungeista diggaankin, niin Uuden-Seelannin ehdottomasti paras anti löytyi kuitenkin niiden ulkopuolelta. Aucklandista ei oikein sanottavaa löydy. Torni, korkeita taloja, satama ja paljon ihmisiä. Varmasti ihan asiallinen paikka.

Maantieteellisesti Uuden-Seelannin eteläosissa olimme reissun aikana fyysisesti kauimpana Suomesta. Seuraava kohde, Vanuatu oli kuitenkin todennäköisimmin reissun etäisin paikka kotoisesta Helsingistä. Matka Espiritu Santon saarelle Helsingistä vaatinee vähintään 4-5 lentoa. Vanuatun meiningeistä lisää myöhemmin.

Uusi-Seelanti, osa 3: Franz Josef, Te Anau & Milford sound

Hamner springsin spa-keikan jälkeen otimme suunnan kohti Franz Josefia. Perillä kohokohtina odottivat jäätiköt, Fox- ja Franz Josef. Ensin mainittu jäi lopulta tarkastamatta kovan sateen vuoksi, jälkimmäistä kävimme katselemassa monen eri polun varrelta. Jäätikkö itsessään oli todella vaatimaton, eikä sen lähettyville ollut jalkapelillä asiaa. Jäätikölle päästäkseen olisi tarvinnut pulittaa suuria summia helikopterikyydistä. No, thanks! Teimme muutamia lyhyitä trekkejä, eli Uusi-Seelantilaisittain tramppeja, jäätikön ympäristössä. Ei mitään maata mullistavaa, mutta makeita maisemia tooodella tiheän sekametsän keskellä. Kyllästyttyämme dallailemaan opastetuilla poluilla, teimme omalla luvalla pienen trampin myös syvälle metsän siimekseen. Vaikka suunta oli koko ajan lähes täysin selvillä, ei tiheästä ryteiköstä pois löytäminen ollut täysin päivänselvä juttu. Lopulta kapusimme äänihavaintojen perusteella kiertoreitiltämme takaisin virallisille poluille. Omalla reitillämme näkymät jokivartta pitkin olivat oikein asialliset ja oli todella rauhoittavaa kävellä lyhytkin matka omassa rauhassa, kaikilta turistimassoilta piilossa.

Franz Josefin hostellista löytyi sauna, johon suuntasimme innokkaina tramppien jälkeen. Vasta lämmennyt kiuas ei kuitenkaan huhuista huolimatta jaksanut palvella ensimmäisiä innokkaita asiakkaitaan. Oikeastaan koko Uuden-Seelannin visiitin aikana majotuimme YHA-ketjun hostelleihin (Youth Hostelling Assocication). Mestat olivat poikkeuksetta todella siistejä, hyvin varusteltuja ja homma toimi niissä oikein mallikkaasti. Ne olivat kuitenkin melkoisia joukko nukuttamoja, väkeä oli melkoisesti. Reissun aiempiin hostelleihin verrattuna asiakkaissa oli huomattavan paljon enemmän varttuneempaa väkeä, sekä harvoin hostelleissa eteen tulevia lapsiperheitä. "Hostellifiilis" kyseisistä paikoista puuttui lähes totaalisesti, jotenkin ilmapiiriltään järjestäen melko hajuttomia ja mauttomia paikkoja. Suosittelen silti.

Sateinen Franz Josef jäi taaksemme hieman epäselvissä tunnelmissa. Voimakkaat sateet olivat aiheuttaneet maanvyöryjä, jotka ooivat katkaisseet edellispäivänä ainoan etelään johtavan tien. Yön aikana tilanne oli pahentunt ja lähtiessämme aamusella liikenteeseen meillä ei ollut varmuutta siitä pääsisimmekö perille. Tiedoitus mahdollisesta tien aukeamisesta oli tiedossa klo 1500. Viimeisellä taukopaikalla ennen maanvyöryjä oli melkoinen ruuhka. Pääsääntöisesti Uuden-Seelannin teillä sai ajella lähes yksikseen, mutta nyt pysähdyspaikaksemme osuneeseen pieneen kylään oli pysähtynyt melkoinen liuta kanssamatkustajia. Omalta osaltamme ajoitus osui hienosti kohdalleen. Saavuimme viimesten joukossa, söimme lounaan rauhassa ja poistuimme ensimmäisen aallon mukana. Yksikaistaiseksi rajoittunut tienpätkämhidasti menoa hieman, mutta illan koittaessa ehdimme kuitenkin mukavasti seuraavaan määränpäähämme Te Anauun.

Te Anau oli käytännössä lähin ja käytännöllisin paikka käydä vierailulla maailman kahdeksanneksi ihmeeksi kutsutulla Milford soundilla. Itse kaupunki oli oikein hienoissa maisemissa vuorten keskellä ja veden rannalla. Mestassa olisi ollut paljon tarjolla erilaisia mielenkiintoisia tramppi mahdollisuuksia, joihin meillä ei tällä kertaa kuitenkaan aika ja virta riittäneet. Kävimme kuitenkin veneretkellä kiiltomatoluolissa, joka oli kaiken kaikkiaan oikein asiallinen keikka. Vesi virtasi luolassa kovalla virtauksella ja pari pientä vesiputoustakin luolastoon oli syntynyt. Kun valot räpsäistiin pois päältä, loivat katossa roikkuneet kiiltomadot todella hienon, tähtitaivaan kaltaisen näyn. Lauttamatka järven halki oli myös maisemiltaan mitä komein.

Jouluaaton aattona teimme päiväretken kuuluisalle Milford soundille, eli vuonolle Fijordlandin kansallispuistossa Uuden-Seelannin eteläsaaren lounaisosissa. Matka Te Anausta Milford soundille oli omasta mielestäni reissun parasta antia, maisemat olivat paikoitellen huikean hienot. Itse vuonokin oli oikein komia, muttei mielestäni esim. Norjan vuonojen veroinen. Paluu matkalla pysähtelimme näköalapaikoille, järvien rantaan, yms. Hienoja paikkoja osui silmään niissäkin.

Päivän päätteeksi ajoimme etelä-saaren road tripin viimeiseen kohteeseen Queenstowniin, jossa edessä oli jouluaatto ja pitkästä aikaa tilaisuus nautiskella ajamisen ja aktiviteettien sijaan ainoastaan olemisen sietämättömästä keveydestä.

Jokerina pohjalla: Teneriffa

Kertoessani maailmalla uteliaille reittini määränpäistä, herätti viimeinen kohteeni Teneriffa usein ilmoille kysymyksen 'miksi'. Siksi, että Teneriffalla oli äiti, iskä ja toinen siskoistani perheineen. Oli täällä myös ihan asiallinen sali, hitosti ruokaa ja Teiden tulivuori.

Matka Australiasta takaisin Eurooppaan oli piiiiiitkä. Lähdin liikenteeseen Melbournen hostellilta perjantaina 24.1. klo 20.40 ja löysin itseni Teneriffan majapaikan katon alta 26.1. n. klo 01.00. Lentoreitti oli seuraava: Melbourne-Doha (14,5tuntia), Doha-Barcelona (7,5tuntia) ja Barcelona-Teneriffa (3,5tuntia). Rankan univelan, loistavan leffatarjonnan, poikkeuksellisen hyvän lentokonesafkan (joku michelinstara cheffi oli suunnitellut menun), exit-paikan jalkatilojen, sekä kaikinpuolin asiallisen Qatar airwaysin ansiosta ensimmäiset kaksi pätkää sujuivat todella mukavasti. Viimeisellä pätkällä Ryan air ei kyennyt tarjoamaan aivan vastaavaa kokemusta. Iso osa kanssamatkustajina olleista briteistä hoiperteli koneeseen melkoisen vahvassa humalassa ja tunnelma oli sitä myöden taattu. Persekään ei meinannut enää kestää ainaista istumista. Hetkellisesti totesin olevani koko reissun kurjimmalla lentopätkällä, kunnes muistin kuinka kivasti kahdeksan kuukautta aiemmin mieltäni lämmitti kun ruokamyrkytyksen ensioireet pakenivat suustani ja sieraimistani Tyynenvaltameren yllä leijailleen Boeingin käymälään.

Heti perille päästyäni oli todella loistavaa nähdä omat vanhemmat! Siskoni perheineen ei tulostani tiennyt ja ylläri meni jossainmäärin hienosti, vaikka katalimpia suunnitelmia emme päässeetkään toteuttamaan. Aamupalalla törmätessämme siskoni ilmoille päästämä kiljaisu sekä siskon ja muksujen näkeminen sei hetkeksi reissuruunan veret seisahtumaan.

Itse kohde oli melkoinen kulttuurishokki. Valtava 5tähden resortti all-inclusive paketilla oli ohuesti erilainen majapaikka tällä retkellä. Vaikka kantapäissäni kutkuttaakin sellainen fiilis, että backpacker- ja youth-hostellien aika alkaa olemaan osaltani tämän matkan jälkeen taakse jäänyttä elämää, en todellakaan ole valmis myöskään tämänkaltaiseen sirkukseen. Ensimmäisellä aamupalalla olo oli niin epätodellinen, etten oikein tiennyt mitä ajatella. Ruokaa oli niin älyttömästi, että koko setti tuntui sillä hetkellä olevan jo hieman huonon maun rajamailla.

Sen enempää analysoimatta resorttimme meininkiä tai pakettimatkailun syvintä olemusta, totean että kyseinen meininki ei ole minua varten. Ymmärrän toki, että joillekin kyseinen homma sopii paremmin kuin hyvin, mutta itse en kyennyt rentoutumaan vallinneissa olosuhteissa pätkääkään. Missä rauha, missä aitous, missä kontaktit paikalliseen elämään, ihmisiin ja kulttuureihin?!
Rentoutumista hankaloitti myös jatkuvasti takaraivossa takonut ajatus reissun loppumisesta. Ihan aina ei matkan aikana ole tiennyt itkeäkö vai nauraa kun on ollut niin mahtavaa ja nyt koko homma on loppumaisillaan. Kotiin ja arkeen paluuta on tullut odotettua innolla jo tovi, mutta mitä lähemmäs matkan päättyminen on tullut, sitä ristiriitaisemmat fiilikset ovat viimeisinä päivinä olleet. Kertonee siitä, että on tullut tehtyä aivan käsittämättömän mahtava reissu.

Teneriffalla tuli pitkästä aikaa treenattuakin kunnolla. Sali ammotti tyhjyyttään aamusta iltaan, joten siellä mahtui rehkimään olan takaa. Mahtava fiilis! Hyvät ensiaskeleet reissun jälkeiselle kurinpalautukselle on otettu siinä määrin hienosti, että liikkuminen on tällä hetkellä jossain määrin tuskallista.

Vuokra-ajokilla tehty päiväreissu Teiden tulivuorelle oli Teneriffan ehdottomasti parasta antia. Jos joku saarelle eksyy, eikä Teidellä käy tekee ison, ison virheen. Keli oli jossain määrin mahtava ja maisemat olivat todella hienoja. Huikea värimaailma auringon värjätessä luumpuut ja nurtsit syvän ja synkän vihreiksi, hämmentävän näköiset jäähileiset rinteet ja pensaat, pilvien lomasta pilkottaneet näkymät rannoille, monimuotoinen luonto ja itse tulivuori olivat ehdottomasti näkemisen arvoisia.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kertani Teneriffalla, mutta todennäköisesti viimeinen. Kyseessä ei myöskään ollut lähimainkaan pahin turistilomahelvetti jonka olen nähnyt (Sunny beach, Bulgaria). Tämän etapin tein ihmisten, en paikan vuoksi ja se huomioiden kyseessä oli mitä loistavin viikko!

Melbourne

Suuntasimme Melbourneen kovalla innolla. Edellinen mesta, Cairns, ei ollut kovinkaan viihtyisä mesta ja Melbournea oli maailmalla hehkutettu Australian kaupungeista eniten. Ainoana huolenaiheena oli tolkuttoman kova helle jotka kaupunkia oli viime aikoina riivannut. Helteessä kärvistelyn pystyi unohtamaan kuitenkin heti kättelyssä, iltasella oli pitkästä aikaa puettava pidempää vaatekertaa päälle. Päivällä toki tarkeni kiitettävästi, elohopan kivutessa kolmenkympin paremmalle puolelle. Edellisviikkojen neljäkympin lämpöjä ei tarvinnut kuitenkaan sietää.

Ensimmäinen päivä meni pääosin aloilleen asettumisessa ja edellisyön univajeen paikkaamisessa. Neljän hengen dormiimme meidät toivotti tervetulleeksi huoneessa viisi viikkoa asustellut saksalainen jannu. Mies oli vallannut huoneen melko lahjakkaasti, kamat olivat levällään kuin Jokisen eväät (kyseisen sanonnan alkuperää on reissatessa pohdittu useaan otteeseen). Jättikokoisen miehen intresseihin ei  kuulunut henkilökohtainen hygienia ja huoneessa leijaili melko etova hien ja paistorasvan löyhkä. Pohdin, että vedämmekö me hajuja puoleemme vai toisinpäin. Viimeiset kolme majoitusta tarjosivat kuitenkin melko rapsakat elämykset tuoksujen saralla.

Melbournessa pyörimme joulua kanssamme viettäneiden suomalaismimmien kanssa. Heti kärkeen suuntasimme Australian avoimiin, josta olimme varanneet liput neljännesvälieriin. Tapahtuma oli loistava kokemus, puitteet todella komiat ja matsikin asiallista seurattavaa, vaikka Dominica Cibukova vei Simona Halepia näytöstyyliin ainoastaan tasan tunnin kestäneessä mittelössä. Tennis oli odotetusti läsnä Melbournessa melko vahvasti, jengi seurasi matseja ympäri kaupunkia levitetyiltä jättiskriineiltä.

Muita mainittavia ja mieleenpainuneita juttuja kaupungista olivat todella komea ja viihtyisä jokivarren "bulevardi", kylän korkein rakennus Eureka skydeck josta aukesi mahtavat näkymät koko kaupungin ylle, tunnelmallinen Fitzroyn kaupunginosa lukuisine putiikkeineen, baareineen ja ravintoloineen, sekä fillarointiretki St Kildaan. Fillarointiretki kulki Albert parkin halki ja puistosta aukesi todella mahtavat näkymät kaupungin siluetista. Perillä St Kildassa väki grillasi itseään pitkällä biitsillä kirkkaalta taivaalta paistaneen auringon alla. Fitzroyssa piipahdimme viimeisen illanvieton merkeissä googlen hakutuloksissa maailman parhaaksi (tai ainakin Melbournen) baariksi mainitussa Black pearlissa, sekä parissa muussa kuppilassa. Drinkit olivat mestassa kieltämättä melko hyviä, mutta nauttimani whisky sour tyyppinen juoma ei kuitenkaan vedä vertoja ikisuosikkini kotoisen Groteskin vastaavalle.

Viimeisenä iltana jutut pyörivät melkolailla matkamme ympärillä ja reissua oli kieltämättä mukava muistella. Fiilikset matkasta ja kotiin lähdöstä olivat illan aikana mitä parhaimmat ja oli vaikeaa olla hymyilemättä. Seuraavana päivänä, paria tuntia ennen lentokentälle siirtymistä fiilarit muuttuivat kuitenkin melkoisesti ja tuli melko ontto olo. Ensimmäistä kertaa todella konkretisoitui, että matka tulee tuota pikaa päättymään. Viimeisenä päivänä taivas tiputteli vettä ja aika kului pääsääntöisesti korttia pelaamalla. Kävimme leffassa tsiigaamassa reissun ensimmäisen hyvän pätkän elokuvateatterin kankaalta. American hustle on hyvä pätkä. Ennen leffaa vedin nälkääni täysin ennakko-odotusten vastaisesti  yhden reissun parhaimmista purilaisista. Paikallisen Schintzy (tjsp.) ketjun tuotos oli loistava. Fressit raaka-aineet ja sopivasti erilaisia ja perushutusta poikkeavia makuja hyvällä otteella. Makuelämyksen loistavuuteen saattoi vaikuttaa kropassani jyllännyt kevyt kohmelo, mutta kyseinen burgeri oli kyseisellä hetkellä lähestulkoon pala taivasta.

Melbournen lentokentällä löimme reissufrendini kanssa toviin viimeiset ylävitoset. Minä lähdin takaisin Eurooppaan, Espanjan auringon alle jamfrendini suuntasi Kambodzaan. 8kk reissasimme lähes 24/7 toistemme seurasta enemmän tai vähemmän nauttien. En olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan, että kykenisimme reissaamaan koko ajan ilman jonkinsortin räjähdystä tai ihan vaan toisen naamaan ja juttuun kyllästymistä. Yhteinen matkamme meni kuitenkin loppupeleissä huikean hienosti ja harmonisesti. En voi kuin kiittää ja kumartaa! Melbournen osalta kiitokset jälleen myös Essille ja Emmalle, oli kivvaa!

Cairns & Great barrier reef

Sydneystä matka vei ilmojen halki pohjoiseen, Cairnsiin. Matkan aikana konkretisoitui Australian koko, lento kesti lähes neljä tuntia. Perillä taivaalta tiputteli vettä melko rapsakkaan tahtiin. Samaa herkkua jatkui ensimmäiset viisi päivää, joten viihdyimme pääasiassa sisätiloissa. Eipä kaupungilla tuntunut hirveästi tarjottavaa olevankaan, melkoisen tympeän oloinen mesta. Sen enempää emme vaivautuneet mestaan edes tutustumaan, kävimme kylillä syömässä, kaupassa ja leffassa, that's it. Koska reissulla on tullut kokeiltua kaikenlaista uutta, tein itselläni ihmiskokeen myös leffan osalta. Kävin katsomassa Hobitti leffan ja voin kokemuksen myötä todeta, etten ole jättänyt katsomatta kyseisen tyyppisiä pätkiä syyttä. Ei uponnut allekirjoittaneeseen alkuunkaan!

Onneksi emme suunnanneet pohjoiseen Cairnsin vuoksi, koska se reissu olisi ollut melko hukkaan heitetty. Kohteena oli Great barrier reef joka on todellakin 'great' monella eri tavalla. Se on ensinnäkin valtavan kokoinen, sekä myös todella, todella, todella mahtavan näköinen!!! Se kätkee myös suojiinsa paljon kaikenlaista vedenalaista elämää. Huikea mesta!!!

Tutustuimme Great barrier reefiin, eli ensimmäisellä kotimaisella suureen valliriuttaan, kolmen päivän retkellä. Pro Dive Cairnsin jahdille ahtautui henkilökunta mukaanlukien 32 sukeltajaa. Matka merelle kesti n. 3tuntia ja kyyti oli yllättävän keinuvaa. Muutama kanssamatkustaja voi siinämäärin pahoin, että he tyhjensivät vatsalaukkunsa sisällön laidan yli. Onneksi itselläni ei moisia oireita ilmennyt ja keskityin ottamaan päikkärit. Ohjelma oli yksinkertainen ja loistava; aamusta iltaan ja päivästä toiseen joko sukelsimme, söimme tai nukuimme. Kaikki kolme aktiviteettia kuuluu ehdottomasti omiin suosikkeihini. Kokin väsäämät sapuskat olivat yllättävän ok ja ainakin muonaa oli tarpeeksi (nimimerkillä "ähky 24/7"). Jos jostain syystä dyykin jälkeen ei päikkärit maistuneet, löimme korttia kanssamatkustajien kanssa. Hittipeliksi noussutta 'valepaskista' kanssamme pelaili eniten reissun juniorikaarti, 12-vuotias leffatähti, viulisti ja lapsinero Nicholas ja Suomen ja Australian passit omistava 14-vuotias Max. Etenkin Helsingissä syntynyt ja kovasti Suomeen kiintynyt Max oli loistava junnu!

Jokainen sukellus oli todella hyvä aivan käsittämättömän isojen ja huikean näköisten korallien vuoksi. Pinnan alla törmäsimme myös jos jonkinlaisiin eliöihin, kohokohtana ensimmäiset kohtaamani hait! Ne olivat toki kovin pieniä korallihaita, mutta mahtavan ja julman näköisiä otuksia nekin. Muutama kilpikonna tuli myös nähtyä, sekä luonnollisesti liuta isoja ja pieniä tunnistettuja ja tunnistamattomia kaloja. And I also found Nemo!

Divemasterimme Irlantilainen Chris oli todella hyvä tyyppi ja hänen tyttöystävänsä suomalaissyntyinen Jasmina oli myös mukana botskilla vetämässä open water kurssia aloittelijoille. Loistava tyyppi hänkin. Retken päätteeksi törmäsimme pariskuntaan paikallisessa ravintolassa ja päädyimme heidän luokseen istumaan iltaa. Kämpältä jatkoimme porukalla baariin, johon olimme sopineet kokoontuvamme muiden sukellusretkelle osallistuneiden kanssa. Joimme ja jutustelimme tovin ja suuntasimme vielä yökerhoon sillä seurauksella että seuraavana päivänä emme kyenneet tekemään muuta kuin nukkumaan, katsomaan leffoja liukuhihnalta ja syömään roskaruokaa. Asiallinen reissu kaiken kaikkiaan, niin veneellä kuin maissakin.

Mainittava on vielä Reef teach nimisen lafkan järjestämä luento, jolle osallistuin ennen dyykkireissulle lähtöä. Meribiologi Gareth veti todella asiallisen tietoiskun valliriutoista ja niiden suojiinsa kätkemästä elämästä. Jannu oli huikean innostunut työstään ja se näkyi myös luennolla. Asiallista sanomaa ja miehen into todella tarttui myös kuulijoihin. Must do tason juttu Cairnsiin sukeltamaan meneville!

Mainittava on myös viimeinen Cairnsissa vietetty ilta ja erityisesti yö. Illalla hostellillamme oli iso grilli-iltahässäkkä, johon saapui jengiä yli 70. Tarjolla oli paikallisia erikoisuuksia, aussimakkaraa, kengurua, krokotiiliä, barramundi kalaa ja emua. Emua lukuunottamatta kaikkea muuta on tullut popsittua aiemminkin. Uusin tuttavuus oli yllättäen kirkkaasti parasta, suosittelen maistamaan, emu on hyvää. Ilta sujui sinällään ihan mukavasti, mutta yöstä tuli yksi reissun karmivimmista! Kolmen hengen dormiimme saapunut Melbournesta kotoisin oleva n. 70-vuotias herrasmies alkoi heti nukahdettuaan päästämään ilmoille kerrassaan karmivia hajuja. Nukkuminen muuttui eloonjäämiskamppailuksi. Uhkasin kaverilleni soittaa Amnestylle ja tivata ihmisoikeuksiani. Kenenkään ei koskaan pitäisi kokea moista! Hajun lisäksi miekkonen piti melkoista meteliä ja aamutuimaan aikaisin herätessä olo oli kokolailla kurja. Hämmästyksekseni kuitenkin heräsin hengissä ja onnistuin pääsemään kaasukammiosta ulos omin jaloin.

Uusi-Seelanti, osa 1: Saapuminen Aucklandin kautta Wellingtoniin

Matka Chilestä Uuteen-Seelantiin oli jälleen aikahyppy tulevaisuuteen. Keskiviikkona lähtenyt lento oli perillä perjantaina. Hämmentävä fiilis, kun lento kesti kuitenkin vain 14h. Lennon operoinut Lan airlines oli ruuvannut penkit poikkeuksellisen lähelle toisiaan ja lebensraumia ei istuinten välissä juurikaan ollut. Matka sujui tästä huolimatta yllättävän mukavasti. Palvelu oli ensiluokkaista ja niin reippaasti hyvää fiilistä herättänyttä, että intouduin kirjoittamaan lentoyhtiölle palautteen. Iomojen tarjoiljat ja -tarjoilijattaret hoitivat duuninsa käsittämättömän hyvällä fiiliksellä ja se tarttui myös matkustajiin.

Vaikka melko reippaasti olen onnekseni päässytkin matkustamaan, oli kyseessä ensimmäinen kerta kun vaihdoin missään ja milloinkaan kansainväliseltä lennolta maan sisäiselle lennolle. Koska emme entuudestaan tienneet ja kukaan ei vaivautunut kyseisestä proseduurista meille kertomaan, emme keränneet rinkkojamme hihnalta kv.lennon jälkeen. Luotto oli kova, että laukut löytäisivät suoraan perille Wellingtoniin. Etenkin kun rinkkoihin kiinnitetyissä tarroissa oli Wllingtonin kentän tunnus ja meidät Santiagossa lennolle chekannut täti mainitsi chekkaavansa laukut perille Welingtoniin asti. Perillä laukkuja ei kuitenkaan näkynyt ja matkatavaratoimiston kärttyinen täti tiesi kertoa kyseessä ooevan yleinen käytäntö: matkatavarat pitää poimia talteen ja kärrätä tullin läpi aina ensimmäisessä maahantulopaikassa ennen maan sisäisiä jatkolentoja, vaikka ne olisikin jo chektaau lopulliseen määränpäähän asti. Mielestäni melko haisevan hajuinen sääntö, etenkin siinä tapauksessa jos sitä ei tiedä. Kehitysehdotuksena esitän, että tavarat chekataan vain siihen paikkaan asti, jossa ne pitää hihnalta kerätä. Tuskin menee läpi...

Ensimmäinen lento laskeutui Aucklandin kentälle 50minuuttia ennen seuraavan yhteyden lähtemistä. Koska siirryimme ensin kansainväliseltä puolelta tullien sunmuiden passin ja tavaroiden pläräilyn jälkeen ulos (noutamatta matkatavaroitamme), vaihdoimme bussilla terminaalia ja jonotimme uudelleen chekkauksen ja turvatarkastusten läpi, ei tuo aika riittänyt alkuunkaan ja meidät chekattiin suoraan myöhemmälle lennolle. Uutta lentoa odotellessa alkoi valkenemaan karu ja tiedossa ollut totuus Uuden-Seelannin hintatasosta. Reippaan neljän kuukauden aikana olimme omaksuneet melko mukavasti Etelä-Amerikan hintatason, yht'äkkiä samat jutut maksoivat vähintään tuplasti enemmän.

Kentältä otettu eko-taksi otti ryöstöhinnan kentältä hostellille. Asia jotampelkäsimme koko Etelä-Amerikan etapin, mutta todellinen kusetus tapahtuikin,vasta Uudessa-Seelannissa kun luotto homman toimivuuteen oli lähes vankkumaton. Kuski istui lisäksi väärällä puolella autoa ja ajeli kuolemaa halveksuen väärällä kaistalla. Niin vuoden asiakaspalvelijan tittelistä tiukasti kilvoitteleva matkatavaratoimiston täti, taksikuski, hostellin respan työntekijät, lounaspaikan tarjoilija ja kaduilla vastaantaapertaneet ihmiset aiheuttivat meissä heti maahan saapumisen jäljiltä suurta ihmetystä. Loppujen lopuksi Uusi-Seelantilaset ovat oikein asiallista jengiä ja todella ystävällisiäkin, mutta silti Etelä-Amerikan jäljiltä meno vaikutti alkuun jotenkin teennäiselle ja jäykälle. Samaa fiilistä jatkui pari päivää. Päällä oli pieni kulttuurishokki. Uuteen ympäristöön tottuminen oli näin päin tehtynä paljon suuremman oloinen askel otettavaksi, kuin siirtyminen esim. jenkkien suurkaupunkien loisteesta pikku kyliin karibialla.  Wellington oli mestana ihan ok, mutta "kotoisaa" fiilistä siellä ei päässyt syntymään.

Oma osansa tuon fiiliksen poissa ololle, oli lähes kaiken mukanani olleen omaisuuden katoaminen. Kaverini rinkka toimitettiin lauantaina, samassa yhteydessä omani julistettiin kadonneeksi. Kenelläkään ei ollut käryä nyssäkkäni sijainnista. Kuumotin matkatavaratoimistoa tasaisen tappavaan tahtiin ja soittelin tulliin, sekä isolle liudalle muita tahoja. Takaraivossa takoi ajatus maanantai aamuna etelä-saarelle lähtevästä lautasta ja lentoyhtiön ilmoituksesta toimittaa rinkka vain ja ainoastaan Wellingtoniin. Kassi kun oli täysin kateissa ja aikaa seuuravalle saarelle siirtymiseen alle 36h aloin sopeutumaan ajatukseen, että viettäisin ainakin seuraavat kaksi viikkoa ilman kamojani. Loppujen lopuksi sain sunnuntain lähestyessä loppuaan n. klo 23.45 tekemääni viimeiseen uteluun vastauksen, että rinkkani olisi saapuva klo 07.00 aamulennolla. Olin 6.50 matkatavarahihnan päässä innolla odottamassa tavaroitani, olihan jo maanantai ja viimeisin kontaktini uskolliseen Haglöfssiini oli ollut edeltävänä keskiviikkona Chilessä. Saatuani repun selkääni ja nimet papereihin, aikaa lautan check-innin sulkeutumiseen klo 08.15 jäi melkolailla sopivasti sen verran, että ehdin ajelemaan taksilla suoraan lentokentältä satamaan.

Wellingtonissa matkaseurueemme vahvuus kasvoi jälleen kolmeen kun Australiassa työmatkalla ollut reissukaverini frendi jatkoi duunireissuaan lomanpätkällä. Tällä kokoonpanolla jatkettiin seuraavat kolme viikkoa ja hyvä niin. Jengin kolmas "J" oli asiallista matkaseuraa, välitän vielä tätä kautta vilpittömät ja satavarmat kiitokseni! Wellingtonissa ei ihmeitä tehty. Kohokohtana kiipeäminen mäelle (jonka nimeä en juuri nyt muista) tähyilemään ihan ok maisemia kaupungin yli. Myös ensimmäinen todella asiallinen, maitoon keitetty ja mansikoilla sekä manteleilla höystetty aamupuuro kuukausiin kuuluu ehdottomasti Wellingtonin parhaimpiin hetkiin. Vähillä varusteilla, pienen kultturishokin ja aikaeron vaivatessa ei sen enempää kuuta lähdetty taivaalta tavoittelemaan. Otettiin iisisti ja ihmeteltiin.

Jatkuu...

Uusi-Seelanti, osa 2: roadtrip alkaa

Lautta Wellingtonista Pictoniin oli aikalailla samankaltainen kuin vaikkapa Helsinki-Tallinna välillä operoivat vastaavat. Matka-aika, n. 3 tuntia, kului kahvia hörppien ja tarinoita veistellen. Perillä Pictonissa meitä odotti seuraavan parin viikon road tripin todellinen orja, uuden karhea Toyota Corolla. Hyppäsin hämmentyneenä ratin taakse, joka oli väärällä eli oikealla puolella. Tarpeeksi kun keskittyi, niin auto pysyi pääsääntöisesti oikealla, eli vasemmalla puolella tietä. Risteyksissä vilkun sijasta päälle räpsähtivät kerta toisensa jälkeen pyyhkijät. Muuten homma luisti ihan mukavasti, vaikka mielessä oli koko ajan ajatus siitä, että tekee jotain totaalisen väärää. Pienen totuttelun jälkeen ajokkimme kiisi vuoristoteillä melkoisen hienosti ja pyyhkijöiden käyttökin rajoitui loppua kohden entistä enemmän vain sadekuurojen ajalle. Satamakaupungista Pictonista jatkoimme matkaa hetimiten lounaan jälkeen. Lounas kylässä oli karmiva. Koska en muista paikan nimeä, suosittelen tässä yhteydessä paikalle eksyviä siirtämään nälkäänsä seuraaviin kyliin tahi kaupunkeihin. Välttäkää ainakin vetämästä Tacoja, toki ulkonäön perusteella kehoitan välttämään myös kalafileitä. Tomaattikeitto oli jokerivalintana kaiketi ainut seurueemme nauttima ruoka joka saa tällä erää edes tyydyttävän arvosanan. Ilmeisesti pussikeittoa ei kyseisen lafkan kokki onnistunut sentään ryssimään.

Heti ensimmäinen ajomatka Pictonista maisemareittiä pitkin Kaikouraan osoitti, että näkymät maassa ovat mitä mahtavimmat. Mitä etelämmäksi suunnatasimme, sitä hienommat tuntuivat olevan maisemat. Puolessa välissä ensimmäistä ajomatkaa otimme pit stopin kyläpahaseen, josta sattui löytymään päivystävä lääkäri. Reissufrendini nuhaflunssa oli jatkunut jo kuutisen viikkoa, eikä edellisen lekurikäynnin jäljiltä ollut muutosta parempaan nähtävissä. Siispä mies taas lääkärin pakeille. Odotellessamme autossa istuskellen, keskeytti intensiivisen ajatuksen juoksuni viereen parkkeeratusta ajoneuvosta kuulunut ääni. Autossa istuskellut tyttö kyseli niitä näitä ja juttelimme tovin. Keskustelu oli jossain määrin hämärä, mutta samalla ihan hauska. Lopputuloksena kyseinen jenkki skippasi vapaaehtoistyönsä paikallisella maatilalla, nakkasi kapsäkkinsä meidän kyytiimme ja suuntasi kanssamme kohti Kaikouraa. Siellä "hieman" oudoksi paljastunut mimmi hengasi kanssamme pari päivää, kunnes hän totesi ettei kemiat ehkä kohdanneet uusiutuneessa rytmiryhmässämme parhaalla mahdollisella tavalla. Analyysi oli myös meidän näkökulmastamme hyvinkin oikeansuuntainen ja jatkoimme parin päivän jälkeen taas matkaa kolmen koplana.

Kaikouraan meidät veti huhut maagisesta merenalaisesta maailmasta valaineen ja delfiineineen. Veteen asti emme kuitenkaan päätyneet. Sää oli koko ajan melko kehno ja merelle tehtävät ekskursiot röyhkeästi hinnoiteltuja. Päädyimme tekemään pari pientä kävelyreissua, joiden paras anti jäi alhailla leijailleiden sadepilvien taakse piiloon. Tulipa pällisteltyä hylkeitä lähietäisyydeltä ja uhmattua kuolemaa tai ainakin vakavaa loukkaantumista järjenvastaisella kiipeämisepisodilla. Listalta poimimme myös pari vierailtavaa viinitilaa ja tippukiviluolatyyppisen ratkaisun, kaikki edellä mainitut mestat olivat kuitenkin, konkurssissa, suljettuja, tjsp. Ihan hirveästi kyseisellä pikku paikkakunalla ei ollut tällä erää tarjottavaa. Parhaaksi anniksi jäi lenkki/kuntopiiri sateen jälkeisenä ensimmäisenä iltana auringonlaskun aikaan. Kyseisen rantatreenin aikana taivas oli ainoan kerran sen verran kirkas, että ympäröivät vuoret erottuivat täysin selvästi. Niiden näkyessä ja auringon laskiessa, Kaikoura on todella näyttävä kylä!

Kaikourasta matka jatkui läpi mahtavien maisemien kohti Hamner springsiä. Matkalla pysähdyimme useaan otteeseen ihmettelemaan toinen toistaan komeampia maisemia, sekä kerran myös melko massiivisen lammaskatraan tukkiessa tien. Näky oli silmiinpainuva kun 2010-luvun paimenet siirsivät koko tien peittänyttä lammaslaumaansa paremmille laitumille neonvärisissä surffikuteissaan. Koirat tekivät huikean hienoa duunia ohjatessaan määkijöitä halutunkaltaiseen toimnintaan ja suuntaan. Hamner springs näytti hienolle pikku kylälle, mutta aikaa siellä sompailuun emme juurikaan käyttäneet. Saavuimme illalla ja jatkoimme matkaa seuraavana aamuna. Välissä ehdimme käymään paikallisessa spassa, jossa pääsin ensi kertaa saunaan sitten heinä-elokuun vaihteen. Mestasta löytyi myös liuta kuumia lähteitä, joiden mineraalirikkaissa vesissä lilluimme sormet rypyille. Hostellilla törmäsimme suomalaisiin huippumimmeihin Essiin ja Emmaan. Muodollisuuksia enempää emme ehtineet juttua vääntämään, mutta kun molempien seurueiden matkasuunnitelmat osoittivat jouluaatoksi Queenstowniin, vaihdoimme yhteystietoja ja sovimme alustavasti yrittävämme eksyä samaan paikkaan aaton viettoon.

To be continued...

Chile

Etelä-Amerikan viimeinen etappi jäi vain viikon mittaiseksi, muaalla meni liian pitkään. Koska aikaa ei ollut, niin emme lähteneet ämpyilemään ympäriinsä, vaan laskimme ankkurimme melko tiukasti pääkaupunkiin Santiagoon. Heti kärkeen on annettava varaukseton thumbs up hostellillemme Castillo surfistalle. Yksi reissun parhaista majoituksista, jonka omistajana hääri suurinpiirtein meikäläisen ikäinen surffaridude Kaliforniasta. Tähän mennessä parhaan sängyn lisäksi hostellilla vallitsi jopa hieman pelottavan "kotoisa" fiilis. Hiljaista kuin huopatossutehtaalla.

Santiagon kaupunki pääsee helposti tämän reissun lähes loputtomalle asiallisten mestojen listalle. Jos aikaa ja virtaa olisi ollut enemmän, olisin varmasti retkahtanut tähänkin paikkaan isosti ja kovaa. Santiago oli Buenos Airesin ohella hyvin euroopplalaisen oloinen kaupunki ja se yllätti siisteydellään. Väkeä tulvi kaduilla suurina massoina, mutta tunnelmaa ei löytynyt etsimälläkään ihan yhtä lailla kuin pääkaupungista Argentiinan puolella. Ihmiset olivat ystävällisiä, vaikka joku pitkäkyntinen puhelimeni anastikin. Tiedusteluumme mistä saisin ostettua anastetun luurin tilalle uuden, kävelykierroksen vetäjä ehdotti todella huokeaa "virallista" pimeidenmarkkinoiden keskittymää. Hän toki huomautti, että tavara siellä on todennäköisimmin varastettua, mutta hinnat olisivat kuulemma huokeita. Yritin viisastella oman puhelimeni takaisin ostamisella ja mielessä kävi avautua dudelle hartaamminkin, mutta enpä vaivautunut moiseen. Jätin kuitenkin rahoittamatta jonkun roiston bisneksiä ja kävin hakemassa uuden puhelimen viralliselta Samsungin jälleenmyyjältä listahintaan.

Sapuskaa tuli popsittua pääosin lukuisissa ja oikein asiallisissa sandwich-mestoissa, kaiketi paikallinen erikoisuus. Vaikka etukäteen janosin chileläistä viiniä, sen kittaaminen jäi vain muutamaan lasilliseen. Jumaltenjuomaa tuli litkittyä kiintiö täyteen Argentiinan puolella. Päiväreissu parin tunnin päässä ooevaan rannikkokaupunkiin Valparaisoon oli ehdottomasti tekemisen arvoinen. Kaupungin katukuva oli todella omaperäinen ja kiehtova poikkeuksellisen runsaan katutaiteen myötä. Kapeilla mäellä kiemurrelleilla kujilla ei juuri koristelematonta seinää näkynyt. Tuhannet maalaukset koristivat kaikkea asfaltista seiniin ja muihin pintoihin joihin maalia voi ylipäätään lätkiä. Hienoa ja erilaista!

Monta paikkaa Etelä-Amerikassa jäi näkemättä, vaikka tolkuttoman paljon tuli nähtyäkin. Nyt käydyistä maista palaan varmasti Chileen aivan ensimmäisten joukossa. Erityisesti Atacaman aavikolla olisin halunnut vierailla ja Santiagossakin olisin viettänyt helposti toisen viikon. Aavikon osalta jäi ohuesti harmittamaan tieto siitä, että kävimme Bolivian puolella alle tunnin ajomatkan päässä mestasta ja koukkaus sen kautta olisi ollut muutenkin etenemisennkannalta nyt tehtyä järkevämpi vaihtoehto. Olisihan se hienoa jos voisi joskus olla jälkiviisas jo etukäteen. Tällä erää näin. Chile ja Etelä-Amerikka jäivät taakse, edessä koittavat Uusi-Seelanti ja Oseania. Ihan heti en mitään parempaakaan keksi...