Bussimatkailua

Etelä-Amerikassa on tullut kuluneen vajaan viiden kuukauden aikana ajeltua bussilla melkoisesti! Matka on kulkenut lähes koko mantereen päästä päähän ja rannikolta rannikolle olemme sompailleet pariinkin otteeseen. Ainoastaan Kolumbiasta Ecuadoriin (rajahässäköitä maitse ylitettäessä) ja Buenos Airesista Patagoniaan (3000km suuntaansa olisi ollut melko raskas kulkea maitse vain viikon visiitin vuoksi) olemme kulkeneet ilmojen halki. Andit olemme ylittäneet bussinpenkillä istuen neljästi, sekä iso osa matkasta on tullut sompailtua enemmän tai vähemmän niiden rinteillä kulkevia teitä pitkin kierrellen. Pisin yhtäjaksoinen etappi oli 30h, pari kappaletta yli 20h taipaleita mahtuu myös sekaan ja yli 15h matkoja on edelleen pari kappaletta. Alle 10h etapeista en ole pysynyt kärryillä.

Matkojen varrelle on mahtunut kaikenlaista. Parhaimpana muistona kaikki mahtavat maisemat, erityisesti Andeilla! Bussin ikkunasta ei ole tullut kuvia räpsittyä, mutta reissun hienoimpia maisemia on ehdottomasti tullut niiden läpi tuijoteltua. Perussa ja Argentiinassa matkat taittuivat pääosin "ejecutivo-luokan" leveillä nahkapenkeillä, joilla kölliessä lebensraumia oli riittämiin. Näissä maissa myös kuskit ajelivat melko tasaisen ja maltillisen oloisesti. Ecuadorissa ratin kääntäjillä tuntui olevan kova tarve ajaa etapille uusi ennätysaika kerta toisensa jälkeen. Mutkaisilla vuoristoteillä ei meinannut penkillä pysyä kun kuskit puskivat linjuriautoa eteenpäin renkaat kirskuen, liikennesääntöjä ja kuolemaa uhmaten. Kaiken logiikan mukaisesti juuri Ecuadorissa ei turvavyöt kuuluneet ajoneuvojen vakiovarusteisiin. Ecuadorissa mieleen painui myös musiikki, joka raikasi täysillä bussin ämyreistä yötä päivää. Jos Argentiinan ja Perun 1.luokan busseissa ilmastointi oli käännetty jääkaappi asentoon ja selvitäkseen yön yli oli kääriydyttävä viltin sisään, Ecuadorissa tunnelma oli hyvin saunan kaltainen.

Mieleenpainuvin bussimatka osui Boliviaan, jossa kalusto oli kaikinpuolin huomattavasti heikompaa kuin muualla. Heikossa kunnossa olivat tietkin ja meno oli sen mukaista. Ilmastointijärjestelmä, eli satunnaiset reiät ikkunoissa ja rungossa, työnsi hiekkateiden pölyn kabiiniin. Yöllä herätessä halusi sulkea silmät mahdollisimman nopeasti uudelleen kun havaitsi kuskin taitelevan rotkon reunalla bussin toisen kyljen raapiessa pystysuoraa seinämää. Istuimia oli n.40 matkustajalle, eli n.2/3 kyydissä olleista. Loput ahtautuivat takaosassa olleen patjan päälle, seisoskelivat käytävillä tuntitolkulla tai makasivat penkkien välissä. Omassa penkissäni ei käytännössä ollut selkänojaa, nukkumisen sijasta vedinkin pääosan matkasta staattista vatsalihastreeniä. Hedonismiin taipuvaisena joudun suosimaan leveitä nahkasohvia edellä kuvaamani sijasta. Silti pidän Bolivian pätkää matkan parhaimpana bussimatkamuistona. En sen vuoksi että se olisi ollut kermaiselle länkkäriperseelleni niin erilainen kokemus kurjuuden rajamailla, vaan sen vuoksi että tunnelma bussissa oli jollain tapaa todella huikea. Jaloissani sylikkäin nukkuneet, arviolta 2- ja 5-vuotiaat sisarukset eivät valittaneet tippaakaan vaikka käytävillä sompailleet miehet potkivat heitä yön pimeydessä tuon tuosta. Taka-osan patjalla maanneet mammat juorusivat taskulampun valossa läpi yön. Matkustajat kuskasivat sylissään jos jonkinnäköistä kantamusta taulu-tv:stä valtaviin säkkeihin riisiä, vaatteita, tms. Yhtään eläintä en nähnyt kenenkään kantavan mukanaan, mutta sekään ei ole käsittääkseni minkäänlainen poikkeus. Nostan hattuni korkealle ja kumarran perään takanani istuneelle herrasmiehelle, joka ahtautui jollain ihmeellä taakseni ja salli minun nojata rikki olleen selkänojani jalkojaan vasten.

Kontrasti Bolivian bussireissusta Argentiinan puolelle siirryttäessä oli melkoinen, sohvan pohjalla dinneriksi nautittiin punaistalihaa ja punaviiniä. Ruokatarjoilu busseissa oli melko vahvasti keksi-, pulla-, sokeri-painoitteisia snäkkejä pitkin päivää ja 22.00 aikoihin tarjoiltu lämmin ateria, edelleen em. höystein. Siis pääsääntöisesti oikeastaan kaikkea mikä ei kuulu normaaliin ruokavaliooni. Kun muutakaan ei ollut tarjolla, niin muutama keksi tuli silloin tällöin pupellettua. Kammoamani keksit eivät aiheuttaneet vielä sen isompia ahdistuksen tunteita, mutta kun juomaksi oli tarjolla ainoastaan limpparia ja kahvin sekaan oli kumottu kilotolkulla sokeria, meinasi usko olla koetuksella. Vannoin joka kerta varautuvani seuraavaan matkaan omin eväin, mutta kertaakaan en onnistunut kriittisillä hetkillä sitä muistamaan.

Onneksemme kaikki bussimme säilyivät ehjinä alusta loppuun. Kuulin monta tarinaa teille hyytyneistä ajokeista tai öisistä renkaan vaihdoista. Puhumattakaan rotkojen pohjilla maanneista bussien raadoista. Ainoastaan kerran havaitsin matkaan kuulumattoman pysähdyksen, joka johtui sillä kertaa kuljettajan koneiston toimintahäiriöstä. Matkalla Cuscoon heräsin keskellä yötä ja ihmetellessäni miksi bussi oli pysähtyneenä kurkkasin verhon välistä ulos. Näky ei ollut ylevin kun kuljettaja kyykki tien varressa tarpeillaan, oman ajokkinsa valokeilan sopivasti valaistessa episodin.

Bussimatkailun saralla pyörii Etelä-Amerikassa kova kilpailu. Buenos Airesin bussiasemalta löytyi pelkästään 230 myyntitiskiä! Monesti tiskien edustalla oli "lobbareita" kalastelemassa lisää asiakkaita. Näiden lobbareiden keskuudessa kilpailu oli kovaa ja sitä myöden lupauksetkin olivat toinen toistaan kovempia. Lopulta selvisi, että samaan bussiin oli myyty lippuja todella laajalla kirjolla lupauksia, eikä hinnatkaan osuneet aina yksiin. Vaikka toisille bussin mainostettiin olevan suora 5h yhteys ilman pysähdyksiä, lopputulos olikin lopulta 9h reissu neljällä stopilla. Ensimmäiseen luokkaan ostetut liput olivatkin toiseen luokkaan ja joiltain kanssamatkustajilta oli kynitty useita kymmeniä dollareita enemmän kuin toisilta. Julkaistut aikataulutkin olivat poikkeuksetta aina värikynällä väritettyjä, todellinen kesto oli n.2-3h pidempi joka ikinen kerta.

Oli luokka mikä tahansa, pääsääntöisesti Etelä-Amerikan busseissa oli kuitenkin kohtuullisen mukavat oltavat. 2.luokassakin mahtui oleskelmaan melko mukavasti. Tästä huolimatta onnistuin kehittämään mystisen polvisäryn jokaiselta etapilta. Vaikka tilaa olikin suomibusseja enemmän, ei penkkejä oltu suunniteltu yli 190 senttiselle. Pituuden osalta ymmärrän, että design on mennyt valtaväestön mukaan, enemmän ihmetyttää viimeisellä Buenos Aires-Santiago de Chile välillä olleen ajoneuvon penkkien leveys. Selkä ei mahtunut kirveelläkään istuimeen. Miten lie matkaa tekevät oikeasti isot ihmiset kun allekirjoittaneen harteillakin matkaa oli taitettava kylki edellä. Lukuisat minibussit olivat oma lukunsa, niissä kuljetuskapasiteetti oli lähes poikkeuksetta viety äärimmilleen. Nelituntisia etappeja pidempään niillä ei onneksi tarvinnut matkustaa ja tuskinpa olisin tällä varrella kyennytkään.

Jos bussimatkailusta jäi jotain käteen, niin iso nippu säästettyjä euroja. Lennot Etelä-Amerikan sisällä eivät ole usein kovin tyyritä jos ne pystyy varaamaan riittävän ajoissa. Tämä vaatisi kuitenkin ennakointia, joka ei sopinut meidän reissumme pirtaan. Silti kannattaa ehdottomasti tsekata ennen bussimatkan varaamista vastaavan pätkän hinta lentokoneella tehtynä. Muutaman kympin panostuksella matkan voi taittaa ilmojen halki huomattavasti vikkelämpään, joskus jopa halvemmalla. Me matkasimme siis kuitenkin pääosin maanteitse ja ihan hyvä niin. Vaikka tällä hetkellä viimeisiä kilometrejä taitettaessa alkaa bussimatkailu olemaan melko kypsää puuhaa, on matkan varrella tullut nähtyä paljon asioita ja paikkoja, jotka olisivat ilmasta käsin jääneet näkemättä.

Buenos Aires

Jos kiteytän fiilikseni Buenos airesista yhteen sanaan, se on "mahtava". Tähän mennessä reissun ehdottomasti parhaat vajaat kolme viikkoa tuli hengailtua ko. kaupungissa. Kaikki mahtavuus ei välttämättä mene pelkästään kaupungin piikkiin. Moni lanka yhdistyi vierailun aikana tavoilla, joita en oikein edes ymmärrä ja päällä oli aivan uudenlainen "flow". Hymyilytti niin, että naamaan sattui! Reissun ensimmäiset 7kk olivat mahtavia, niiden jälkeinen aika Buenos airesissa vielä paljon enemmän. 

Kävelykierroksen oppaan ajatus siitä, miksi BsAs on erityisesti eurooppalaisten matkaajien keskuudessa niin pidetty osui mielestäni aika hienosti kohdalleen. Vapaasti suomennettuna ja hieman höystettynä hän sanoi jotakuinkin seuraavaa: "BsAs on niin eurooppalaisen ja kotoisan oloinen kaupunki, että se tuntuu tutulle ja turvalliselle. Samaan aikaan se on kuitenkin niin totaalisen erilainen, että se kiehtoo vierailijaansa huikealla tavalla". Eurooppalaisen oloinen kaupunki BsAs todellakin on, turhaan kaupunkia ei kutsuta Etelä-Amerikan Pariisiksi. Iso osa vanhojen ja mageiden rakennusten materiaalista on raijattu viime vuosisadan alkupuolella euroopasta ja ne ovat eurooppalaisten arkkitehtien suunnittelemia, sekä eurooppalaisten siirtolaisten rakennuttamia. Toisin kuin muissa Etelä-Amerikan maissa, myös väestön perimä on lähes täysin eurooppalaista. Toisin kuin ympäröivissä maissa ja alueilla, näillä nurkilla paikallinen kantaväestö ei pannut juurikaan hanttiin kun eurooppalainen valloittaja rantautui maihin. He joko pakenivat ympäriinsä, tai heidän tarunsa päättyi siihen paikkaan. Myös siirtolaisvirrat olivat isompia kuin muille ympärillä oleville alueille. Kaikesta eurooppalaisuudesta huolimatta, BsAs on kuitenkin hyvin Etelä-Amerikkalainen kaupunki ja todellakin tuohon yhdistelmään kiteytyy iso osa kaupungin vetovoimasta ja viehätyksestä. Ehkäpä hieman tutumman oloinen ympäristö teki myös hieman kotoisamman fiiliksen.

Tykästyimme kaupunkiin niin paljon, että emme malttaneet pysyä poissa. El Calafaten käynnin jälkeen palasimme alkuperäisistä suunnitelmista poiketen vielä viideksi päiväksi takaisin. Auringon paistaessa jazz-festareiden aikaan fiilis kaupungissa oli huikea, eikä meno laantunut festareiden jälkeenkään. Itseeni iski ainakin eniten juuri tunnelma kaupungin pienillä kaduilla, sen kahviloissa, puistoissa, toreilla, kaikkialla. La Boca, Recoleta ja Palermo olivat alueista suosikkini, mutta yhtälailla loistofiilis oli muuallakin. Koko ajan ja joka päivä tuntui tapahtuvan jotain. Live-keikkoja, tangoa tanssahtelevia pareja, katukaupustelijoita ja -taiteilijoita, iloisia ja eläväisiä ihmisiä, jengiä ihmettelemässä kadunvarsilla kaikkea menoa ja meininkiä...energiaa ja elinvoimaa rennolla meiningillä!

Ohjelmaa osui kohdalle melkoisesti, mutta monta päivää tuli nautittua vain olemisestakin. La bomba del tiempo nimeä kantaneessa showssa rumpuryhmä hakkasi improvisoituja rytmejä todella komiasti. Kun ryhmää kävi hetkellisesti vahventamassa pari a-luokan saksofonistia nousi tunnelma täpötäydellä ulkoilmaestradilla kattoon. Rento meininki ja mahtavaa soitantaa. Hienoa musisointia tarjosi myös Buenos Aires jazz festarit, sekä useana päivänä väkeä kaduille keränneet live musisoinnit mitä erilaisemmissa skaaloissa. Huikein musikaalinen näytös tuli koettua todella yllättäen. Istuin saksalaisen kämppikseni kanssa oluella kun viereisen pöydän miekkonen lainasi ohikulkijalta kitaraa ja alkoi säestämään pöydässä ollutta varsin pientä ja siroa rouvaa. Naisesta lähti aivan käsittämätön ääni ja hän hallitsi myös show:n elkeet loistavasti. Alkuun hän veti aariaansa ainoastaan meille, mutta biisin loppuun mennessä kadulta oli liikenne pysähtynyt ja ympärillämme oli arviolta toistasataa ihmistä taputtamassa ja hurraamassa.  En epäile hetkeäkään, etteikö nainen olisi saattanut olla kaupungin oopperan suurin stara joka päätti vetää ex-tempore performanssin dinnerinsä päätteeksi. Huikea kokemus!

Useiden ravintoloiden terasseilla tippejä keräilemään oli kertynyt pareja jotka tunsivat tangon salat. He pyörähtelivät näyttävästi tovin ja keräsivät sen jälkeen rahat talteen hölmistyneinä showta tuijottaneilta turisteilta. Yhtä lailla kaduilla ja puistoissa näkyi hyvin eritasoisia tanssijoita hiomassa kuvioitaan. Yöelämää kaupungissa oli hehkutettu ja parin testin perusteella ei syyttä. Huomioinarvoista illanvietossa Buenos airesissa oli hieman pohjoismaista poikkeava rytmi. Päivällistä popsittiin 22 aikoihin ja pisimmät jonot yökerhojen oville kerääntyi vasta 03 aikoihin. Vielä aamu 9 aikaan monesta mestasta kaikui kovat juhlinnan äänet. Oma kisakunto ei ihan niin pitkälle kantanut, mutta päivärytmit menivät visiitin aikana totaalisen uusiksi.

Urheiluviihteen osalta kävimme tsekkaamassa legendaarisen Boca juniorsin otteita paikallisille vähemmän legendaarisen lajin, koriksen osalta. Ei ihan korisliigan tasoista palloilua, mutta fiilis yllättävän tyhjäksi jääneessä salissa oli kuitenkinjotain muuta kuin kotimaan liigassa. Myös Bocan fudismatsiin yritimme päästä, mutta ikävä kyllä reissu jäi vain yritykseksi. Lippuja kun ei ole tarjolla oikeastaan muuten kuin epävirallisilta markkinoilta ja molemmat kontaktimme sillä kaupan osa-alueella tekivät yllättäen oharit. Meininkiä stadionilla kuulosteltiin ja fiilisteltiin ensimmäisen puoliajan verran ja tunnelma mestan ulkopuolellakin oli kokemus sinänsä. Bocan matsin jäätyä sivusuun suuntasin seuraavaksi River platen peliin, jonne liput irtosivatkin helposti turisteja peleihin kuskaavan tahon kautta. Matsi oli melkoista kuraa, mutta kokemus aina stadionin lähestymisestä sieltä poistumiseen oli todellakin käymisen arvoinen. Paikalliset sanoivat muutamaan otteeseen, että jos on nähnyt fudispelin euroopassa ei ole nähnyt vielä yhtään mitään. Eurofudis on urheilua, näillä nurkilla se on uskonto! Jumala jonka nimeen täällä vanotaan on nimeltään Maradona. Diegon lempinimi dios tai legendaarista kymppipaitaa mukaillen d10s, eli jumala, on sutattuna varmasti kaupungin jokaikisen rakennuksen kylkeen. Leo Messin nimi ja naama ovat myös melko yleinen näky katukuvassa. Seuratasolla väriä tunnustetaan melkoisen vahvaan sävyyn! Opas kertoi kieltäytyneensä ottamasta edellisellä viikolla vierasjoulkueen peliasuun pukeutunutta turistia mukaan jos hän ei vaihtaisi kledjujaan. Väärässä paidassa väärälle stadionille eksyminen voi käydä jopa hengen päälle ja nähtyäni meiningin jo stadionille johtaneessa jonossa, en epäile hetkeäkään etteikö niin voisi käydä. Kaikki paikalle eksyneet muutamat kymmenettuhannet ihmiset lauloivat ja hyppivät koko toisen puoliajan, eikä kotijoukkueen maalin jälkeen riemulla tuntunut olevan rajaa. Surkea peli, hyvä fiilis, loisto kokemus. Hämmentävän detailin fudismatsiin loi Saltassa tapaamamme suomalaispariskunnan eksyminen samaan ryhmään, pieni maailma...

Katujenvarsia värittivät lukuisat katutaideteokset, joihin kävimme tuustumassa opastetun kierroksen merkeissä. Johtuen lukuisistakin eri syistä, Buenos Airesia koristaa lukuisat maailman parhaimpien katutaiteilijoiden väsäämät teokset. Toki epämääräisempääkin tuhrimista oli nähtävillä totuttua runsaammin. Muutamia todella asiallisia piirrustuksia joita tuijotellessa ei auttanut kuin ihmetellä. Tulipa tekemisen riemun keskellä hypättyä lentokoneesta 3km korkeudelta. Edellisestä laskuvarjohypystäni oli kulunut 11vuotta, joten nyt oli korkea aika ottaa uusiksi. Ikävä kyllä hyppylisenssi ehtii tuossamajassa vanhentumaan ja nyt homma oli toteutettava tandemina. Vaikka ajatus selkään sidotusta viisikymppisestä miehestä ei innostanut, niin vapaapudotuksen riemua se ei onnistunut vähentämään.

Majoitus kaupungista löytyi kolmesta eri hostellista. Kämppien vaihdon takana ei ole mitään dramaattisia kultaisen suihkun uusintoja tai vastaavaa. Loppujen lopuksi asustaminen kolmessa eri kaupunginosassa avasi kokonaiskuvaa kaupungista hieman enemmän, oman kämpän ympäristössä tulee kuitenkin aina pyörittyä hieman enemmän. Ruoan puolesta Buenos Airesissa jatkui heti Argentiinaan tulosta alkanut dietti,mjoka koostuu pitkälti ja ainoastaan punaisesta lihasta ja punaviinistä. Kroppa huutaa hoosiannaa, mutta mitä muutakaan täällä voi syödä?!! Ei ainakaan tolkuttomasti tarjolla olevia sokeriöveriyllätyksiä. Paikalliset ovat todella ylpeitä "dulce de lechestä", käytännössä analyysini mukaan kondensoidusta maidosta väsätystä kinuskista. Moista herkkua on tarjolla kaikkialla ja kaikilla ihmismielen visioimilla tavoilla tarjoiltuna.

Hintatasoltaan Buenos aires ei ole ainakaan Boliviasta tai edes Argentiinan pohjoisosista saapuvalle kovin ystävällinen. Maan talous on kuitenkin sen verran sekavalla tolalla, että tolkuttoman inflaation myötä paikallisilla ei ole pätkääkään uskoa omaan valuuttaansa. Näin ollen pankkiin talletettujen pesojen sijasta natiivit sullovat yhdysvaltain dollareita patjoihinsa aina kun niitä käsiinsä saavat. Valtio onkin kieltänyt dollarin myynnin ja muun jakelun maassa. Näinpä Argentiinassa rehottaa tolkuttoman laaja ja kova mustamarkkina yhdysvaltain dollarin ympärillä. Koska sana "mustamarkkina" luo pahaa kaikua, käytetään kansalaisten keskuudessa yleisimmin termiä "sininenmarkkina". Nk. "Bluedollarin" kurssi voi olla katukaupassa jopa puolet parempi kuin se on virallisesti. Eli kun rahanvaihtopisteistä 1$ vastaan saa n. 5-6pesoa, niin kadulla vaihtokauppaa suorittavilta sadoilta "vaihtajilta" voi 1$ vastineeksi saada kuuleman mukaan jopa 12pesoa. Meidän vierailumme aikana epävirallinen kurssi pyöri n. 9.7peson paikkeilla. Koska länsimainen rappioturisti ei valuuttakursseja seuraa, onhan raha vain kasa paperia taskun pohjalla, on Argentiinan valtio fiksannut myös rappiolänkkärin paremmin tunteman Big Mac indeksin. Koska liian halpa Big Mac ateria kuvastaisi liikaa maan talouden rappiotilaa, paikalliset päättäjät lähettivät ko. roskaruokabrändille vetoomuksen, että kyseinen ateriakokonaisuus poistettaisiin maan McDonaldsien listoilta. Näinpä Argentiinan mäkkäreiden menusta ei Big Mac ateriaa löydä. Niitä kyllä myydään jos osaa kysyä, hintakin on vain murto-osa menulta löytyvien ateriakokonaisuuden vastaavista (huom! Mäkkärissä en ole syönyt sitten Dallasin ja sekin taisi olla ainut kerta koko reissulla).

Voisin kirjoittaa Buenos Airesista, siellä tapaamistani ihmisistä ja fiiliksistäni vielä pitkät tarinat. Ihan kaikkea en kuitenkaan tännekään rustaa ja nyt ei tällä erää enempää jaksakaan. Eteeni kannettiin juuri dinnerin kruunuksi tilaamani digestiivi. Keskityn sen nautiskelemiseen ja painun pikku hiljaa unten maille!

El Calafate ja Perito Moreno

Teimme kuuden päivän keikan syvälle Argentiinan eteläosiin päästäksemme Perito Morenon jäätikölle. Kannatti tehdä! Jo etukäteen paljon odotettu mesta oli juuri niin huikea kuin odotinkin ja paljon enemmän! Fiilis jäätikköä katsellessa ja sillä tallustellessa oli epätodellinen. Koko mesta ei vaikuttanut todelliselle, yhtä satua koko retki.

Parasta jäätikkö visiitillä oli hetki kun istuin näköalapaikan kaiteella tuijottaen edessä auennutta ihmettä samalla musiikkia kuunnellen. Sen sijaan, että ravaisin ihmisvilinässä kuvaamassa nähtävyyksiä joka ainoasta kulmasta, olen ottanut jo tovin aikaa tavakseni pysähtyä hetkeksi hiljaiseen paikkaan ihailemaan edessä aukeavaa maisemaa. Silkkaa mahtavuutta joka hetki, tällä kertaa n. 45 minuuttia. Mahtavaa oli myös loikkia mäntypuutyyppisessä metsässä, jonka halki teimme vartin vaelluksen itse jäätikölle. Olo oli kuin pikkumuksuna kun päästelin menemään hyppien ja loikkien pitkin polkuja. Eväspussia lounaaksi mutustellessamme edessämme aukesi yksi huikeimmista maisemista joissa olen eläessäni ruokaa popsinut. Pohdimme vieressäni istuneen jenkin kanssa miten saisimme toimistomme siirrettyä samoihin maisemiin. Täytynee tyytyä kuvan kehystämiseen työpöydälle.

Keli oli vierailulla mitä mahtavin. Oppaan mukaan (lähes) pilvetön taivas on harvinainen näky alueella. Andeilla satelee lunta lähes vuoden joka päivänä ja ne peittyvät tällöin sankkaan pilviverhoon. Nyt jäätikön takana aukesi kirkas näky sen alkulähteille, jylhään vuoristoon. Muutamat pilvet jotka taivaalla lilluivat olivat todella erikoisen näköisiä, toivottavasti ne välittyvät suurinpiirtein yhtä oudolla tavalla kuvistakin. Bussin lämpömittari näytti 24-30 astetta. Noissa lämmöissä kelpasi loikkia jäätiköllä. Näin kesäaikaan jäätikkö sulaakin kovaa tahtia, kymmeniä metrejä koko sesongin aikana. Talvella taasen jäämassa voi kasvaa jopa 2m vuorokaudessa. Pitkin kierrosta kyykistyin aika ajoin hörppimään raikkaudessaan huippuluokkaa ollutta vettä pikku puroista. Lisäksi opas rouhi laseihimme jäät itse kohteesta ja kylkeen kumottiin annos viskiä. Litku ei ollut ihan laadukkaimmista kurkkuuni kumoamistani viskeistä, mutta kyseisissä olosuhteissa se maistui melkoisen hyvälle!

Majapaikka löytyi muutaman tunnin ajomatkan päästä jäätiköltä, El Calafaten kaupungista. Matkailu oli vahvasti aistittavissa kaupungin pääelinkeinona, mutta ei häiritsevällä tavalla. Päivittäisiä ravintolareissuja lukuunottamatta emme juurikaan kaupungilla pyörineet ihmettelemässä. Aika kului hostellilla, jossa vallitsi oikein mukava fiilis. Tuli tutustuttua muutamaan todella mukavaan kanssamatkustajaan! Kohokohtana hostellilla oli kapuaminen viimeisenä yönä pientä paheksuntaa herättäen ja painovoimaa uhmaten katonharjalle hämmästelemään eteläisen pallonpuoliskon mahtavaa tähtitaivasta. Ihailimme todella turkoosinvihreiden järvien ympäröimiä, jylhien vuoristojen keskellä olleita maalaismaisemia yhdellä parhaimmista mahdollisista tavoista, eli hevosen selästä. Parin tunnin ratsastusreissu oli jälleen mahtava ja elikko jolla etenin oli todella komea ja selkeästi hyvin hoidettu. Samaa ei voi sanoa ihan kaikissa paikoissa turistimassoja kuskaavista kaakeista.

Ratsastuskeikalla tuli maistettua ensimmäistä kertaa paikallisten jatkuvasti hörppimää "mate"-teetä. Ei ollut minun makuuni, mutta täälläpäin se tuntuu maistuvan joka paikassa. Kaupan kassaneidilläkin oli termari tiskillä ja kaduilla dallaillessaan, bussissa matkatessaan, jne. todella monet raijaavat mukanaan jopa 3litraisia termospulloja. Ruoan osalta nauttimme melkoisen fiinissä mestassa paljon odottamaamme paikallista lammasherkkua. Lihaa oli loimutettu avotulella piiiitkään! Kuinka kauan, en juuri nyt muista, mutta kuitenkin kymmeniä tunteja. Kannatti käristellä, koska maku oli kaiken vaivan väärti! Myös vetämäni lammasgoulash ansaitsee ehdottomasti erikoismaininnan. Täälläpäin ymmärretään hyvän lihan päälle kaikissa muodoissaan. Erityismaininnan joudun antamaan myös El Calafaten lukuisille jäätelöpuljuille. Niin paljon kuin vihaankin sokeriövereistä seuraavaa olotilaa, en kyennyt antamaan itselleni pienintäkään mahdollisuutta kieltäytyä paikan jätskitarjonnasta. Jumalat rakastelivat suussani kun popsin menemään mitä mahtavimpia jäätelöitä. Pistää ihmettelemään miksei Suomesta tahdo löytyä jätskimestoja joissa olisi vastaavanlainen esillepano kuin niin monissa maissa ympäri maailmaa?! Myyntiä syntyy aivan varmasti enemmän kun jädet on laitettu esille toinen toistaan hienommin, verrattuna muovisiin valion purkkeihin syvällä pakastimien uumenissa. Beats me!

Tällä etapilla hetkessä eläminen ja tulevien etappien suunnittelun jättäminen jatkuvasti huomiselle meinasi aiheuttaa muutamaan otteeseen kevyttä ylipainetta otsalohkossa. Ensimmäinen murheenkryyni oli syntyä parin viikon päästä koittavan Uuden-Seelannin keikan varauksia tehdessä. Joulun aikaan kyseisillä kulmilla tuntuu olevan melkoisesti liikehdintää ja lautat, lentokoneet, autot,yms. ovat aikalailla loppuun buukattuja. Aivonystyrät joutuivat tosissaan töihin kun selvittelimme eri vaihtoehtoja. Lopputulos on edelleen auki ja jää nähtäväksi miten Uusi-Seelanti lopulta valloitetaan. Myös El Calafatesta siirtymisen varaaminen seuraavaan tavoitteeseen, Santiago de Chileen, meinasi olla työlästä. Vaihtoehtoja pyöriteltiin todella useita, ennen kuin päätimme lentää ensin muutamaksi päiväksi takaisin Buenos Airesiin. Melkoisen vilkas mielikuvitukseni ei olisi ennen tätä kyennyt millään kuvittelemaan lähimainkaan niin montaa eri tapaa ja vaihetta jossa lennon nettivaraus meni mönkään. Netti pätki siinä määrin tasaiseen tahtiin, että oli vaikea pysyä kärryillä kumpi herjasi juuri sillä kertaa, varaus- vai verkkomaksutsydeemi. Lopputulos ratkaisee ja hieman vajaan 3000km etappi takaisin mahtavaan Buenos Airesiin on parhaillaan käynnissä.

Iguazu

Matkaa Saltasta Puerto Iguazuun kertyi kahdella bussilla vähän reippaat 24h. Bussimatkailu on alkanut pikkuhiljaa jo tökkimään, mutta toisaalta kymmenientuntien etapit tienpäällä sujuvat jo melkoisella rutiinilla. Uni hiipii silmiin melko paljon helpommin kuin alkureissusta. Bolivian hieman ruovimpien bussien jälkeen koitti paluu nahkasohvalle, joka oli lähestulkoon parempi kuin monen hostellin sänky. Tunnelma tosin oli huomattavasti Bolivialaista linjuriautoa latteampi ja fiilistelyn sijasta ainoaksi viihdykkeeksi jäi jälleen joku ö-luokan komedia punkkutarjoilun kera. Viimeistään tässä vaiheessa tuli myös sivustakatsottuna hyvä osoitus siitä, että tauoilla ei kannata lähteä bussin edustalta kovinkaan kauas haahuilemaan. Viimeisen tauon jälkeen matkan jatkuessa edessämme istuneesta paragualaisesta mimmistä oli jäljellä vain matkatavarat. Jos en olisi rynnännyt ohjaamoon huomauttamaan asiasta, tyttö tuskin olisi saapunut määränpäähänsä ajallaan.

Puerto Iguazu oli jenkkien jälkeen ensimmäinen mesta, josta emme olleet varanneet majoitusta etukäteen. Asumus löytyi odotetusti kuitenkin heti bussiaseman nurkilta. Vaikka mesta vaikutti alkuun ihan asialliselle, kämpän vaihto tuli kuitenkin eteen heti toisen yön jälkeen. Vaikka kaikki ovet ja ikkunat olivat teljettyinä, huoneessa oli öisin hyttysten kokoontumisajot.

Viimeinen yö ensimmäisessä majoituksessa osoittautui hyttysten hätyyttelyn lisäksi yhdeksi reissun tapahtumarikkaimmista. Olin kaiketi ehtinyt nauttimaan muutamia dinnerini seasta esiin mönkineitä matoja ennen kuin huomasin kyseisen proteiinilisän kuuluvan ateriaani: heräsin hiestä märkänä ja jouduin juoksemaan vessaan hissin noustessa ylös melko agressiivisesti. Pimeässä vessassa ainakin tein melko vahvan epäilyn ruokamyrkytyksestä ja matojen osuudesta moiseen. Tätä ennen olin herännyt vähintään hämmentyneenä kun frendini kysyi, että kuseeko yläpunkan dude sen päälle. Kun sain hieraistua silmiäni ja analysoitua kysymyksen uudestaan, niin totesin että jannu todellakin virtsasi allensa ja lopputuote valui patjan läpi frendini sängylle. Kaverilleni koitti suihkureissu ja huoneen vaihto keskellä yötä. Aamulla "peemaniksi" ristitty Belgialaiskundi oli melko rikki kun kaverini ensin kehoitti kurkkaamaan peiton alle ja sen jälkeen kertoi heränneensä kultaiseen putoukseen. Sillä hetkellä vastaavana taloudenhoitajana ilmoitin, että en maksa siitä ilosta, että kaverini päälle virtsattiin keskellä yötä, enkä myöskään siitä ilosta, että sain todistaa tämän episodin. Poika kaivoi kiltisti kuvettaan.

Pääosa Puero Iguazulla vietetystä ajasta kului pelkästään tooodella lämpimästä säästä ja olemisesta nauttimiseen, altaalla, riippukeinussa, sängyssä, terassilla... Itse alueen nähtävyyttä, eli vesiputouksia kävimme ihmettelemässä kahdella päiväreissulla. Ensimmäinen ulottui rajan taakse Brasiliaan. Bussilla matkaa taitettiin n.15min rajamuodollisuuksineen. Kansallispuisto putouksineen oli oikein hieno ja sää hohtavan kuuma, kelpasi dallailla ja ihmetellä. Mestasta jäi kokonaisuudessaan huomattavasti parempi fiilis kuin edellisillä vesiputouksilla, Niagara fallseilla. Toisin kuin kanadalaiset, brassit eivät olleet onnistuneet pahemmin ryssimään mahtavaa luonnonihmettä neonvaloilla ja sirkushuveilla.

Toinen keikka putouksille tehtiin Argentiinan puolelta. Vaikuttava näky myös tältä puolen rajaa katsottuna. Brasilian puolelta putouksista sai paremman yleisvaikutelman, Argentiinassa pääsi putoavaa vettä pällistelemään läheltä. Jos pitäisi valita,vain toinen, suosittelisin vahvasti vierailua Argentiinan puolelta. Omaa retkeä varjosti kevyt ylipaine pääkopassa, joka ei suostunut oikein millään hellittämään. Syy paineeseen oli mitä yksinkertaisin: en ole harrastanut kunnollista liikkuntaa pitkään aikaan ja ravinnoksi on tullut nautittua hyvän ruoan sijasta enemmänkin teollisuusjätettä muistuttavia mössöjä. Olo on hieman sen mukainen ja kun syyllisen näkee peilistä niin ottaa pannuun. Valmiiksi ylipaineistettua pääkoppaani ei hellinyt tieto päin seiniä menneistä ja jo maksetuista varauksista venereissun ja paluumatkan osalta. Bookkausten mentyä pieleen kertyi odottelua muutama tunti ja jouduin jättämään isoimman putouksen reunalla käynnin välistä, jotta pääsin veneilemään putousten juurelle. Muu seurue valitsi toisin, itse en venereissun jälkeen ainakaan kadu päätöstäni. Putoukset näyttivät vielä mahtavammilta niiden juurelta katseltaessa ja nauroin huutonaurua kun kuski ajoi veneen putouksen alle. Vettä tuli niskaan melkoisesti! Molemmissa olisi toki ollut ihan asiallista käydä kun kerran tänne asti on eksynyt sekoilemaan, mutta minkäs teet...  

Salar de Uyuni

Suoraan La Pazista otetusta yöbussista jalkautuneena suuntasimme kolmen päivän kierrokselle Salar de Uyuniin. Retkikunta koostui kuskista/oppaasta, eläkkeellä olevasta britti pariskunnasta, sekä Uusi-Seelantilaisesta nuoresta parista. Opas oli reilu parikymppinen paikallinen dude, jonka veli omisti koko puljun. Asiallinen kuski ja mukava pieni mies. Ihan hirveästi hänen kanssaan juttua ei vaihdettu, koska mies ei puhunut espanjan lisäksi oikeastaan sanaakaan muita kieliä. Uusi-Seelantilainen pariskunta oli myöskin todella mukava ja mitä mahtavinta matkaseuraa. Samoin Brittimies, joka oli ehdottomasti mukavimpia ihmisiä joita olen tavannut koko reissulla. Mies oli todella fiksun oloinen ja äärettömän innostunut sekä kiinnostunut lähes kaikesta. Samaa ei voi sanoa naisesta. Uusi-Seelantilainen Sam luonnehti rouvaa seuraavasti "absolutely the worst humanbeing I've ever met". Naisen asenne oli sen suuntainen, että hän kykenisi melko vaivattomasti löytämään paratiisistakin pelkästään huonoja puolia ja tuskin täydellinenkään rouvan mielestä lopulta kovin hyvä on, päinvastoin.

Britit olivat lähteneet kuusikymppisinä ensimmäistä kertaa eläessään omatoimimatkalle resorttien ulkopuolelle. Heidän tyttärensä olivat viettäneet välivuoden Etelä-Amerikkaa kiertäen ja vanhemmat olivat päättäneet lähteä viideksi viikoksi kiertämään jälkipolvensa jalanjäljille. Hatun noston arvoinen teko ja mies tuntui nauttivan aavikon hiekanjyvistäkin täysin rinnoin ja huikealla innokkuudella. Samalla hän osoitti olevansa aivan käsittämättömän paksunahkainen tyyppi naisen valittaessa aivan kaikesta. Henk.koht. suosikkini oli avautuminen miehen liian pitkään kestäneestä wc-reissusta. Nainen kun oli joutunut odottamaan tietämättä missä äijä oikein luurasi. Ainoastaan paria minuuttia, jos sitäkään aiemmin olin kuitenkin vieressä seistessäni ymmärtävinäni miehen aikomukset riittävällä tarkkuudella hänen tokaistessaan rouvalleen: "I'm going to the toilet my darling, could you wait for me here please". Matkaa saniteettitiloihin oli huikeat 15m ja naisella oli kohteelle suora näköyhteys. Asenne ratkaisee...

Itse reissu alkoi Bolivialaiseen tapaan reilusti myöhässä. Pitkäksi venyneen lähdön jälkeen pyörimme ensimmäiset pari tuntia ympäri kaupunkia keräilemässä erilaisia tarvikkeita reissua varten. Viimeisimpänä ajoimme kuskin kotiin hakemaan hänelle lisävaatetta aavikon kylmiin öihin. Suomalaisella logiikalla retken alkamisajankohdaksi olisi voinut ilmoittaa 09 sijasta 13 ja kenties siihen mennessä hoitaa tarvikkeet kuosiin. Meidän roolimme kamoja kerätessä oli kuitenkin vain istua autossa ja matka kulki useampaan otteeseen lähtöpaikan ohitse. Näin Boliviassa.

Ensimmäinen kohde oli kaupungin kupeessa ollut junien hautausmaa. Mestaan oli parkkeerattuna muutama ruosteine  veturi vaunuineen. Niillä kuskattiin menneinä vuosina mineraaleja rannikolle, vaan eipä kuskattu ilmeisesti enää. Seuraava etappi oli heti reissun odotetuin paikka, eli suola-aavikko. Huikean näköinen mesta, tasaista valkoista plattaa riitti silminkantamattomiin, horisontissa siinti ainoastaan ympäröivä vuoristo. Oppaan mukaan kaivuutöihin ryhtyvillä suolaa tulisi vastaan ensimmäiset 100m, joten sitä on kaiketi paikassa melkoisen paljon. Siellä täällä suolakuoren alta pulppusi vettä sen alla kulkevista joista.

Lounas nautittiin kattoa lukuunottamatta täysin suolasta kyhätyssä "raflassa". Ensimmäinen yö meni "suolahotellissa" ja matkan varrella pysähdyttiin "suolakylässä". Toisesta päivästä eteenpäin suolaa ei enää juuri näkynytkään, vaan reissu kulki vuorien lomassa keskellä hiekkadyynejä. Mahtavia maisemia! Aika ajoin pysähdyimme näköalapaikoille katsomaan kaukaisuuteen, erilaisille kivimuodostelmille ja ihastelemaan jos jonkin värisiä laguuneita satoine flamingoineen. Näillä nurkilla oli myös kivikasoja, joista sanottiin Salvador Dalin hakeneen inspiraatiota tai jotain. Mestan nimi ainakin oli Salvador Dali desert.

Viimeisen päivän huikein juttu olivat pulppuavat geysirit, jotka syöksivät kuumaa höyryä maasta. Hieno näky aamu auringon paistaeessa. Korkeimmillaan reissulla piipahdettiin 4800metrissä. Tuuli tuiversi ajoittain siihen malliin, että kamera oli syytä pitää laukussa jollei halunnut hiekkapuhallusta linssille. Silloin tällöin päivisin oli tuulettomissa paikoissa ja ilmastoimattomassa autossa matkatessa todella kuuma, öisin pakkasta. Vaikka jengi varoitteli hyytävällä kylmyydellä, tarkeni meidän majoituksissamme hienosti peiton alla. Lisämaksusta mukaan otetulle makuupussille ei käyttöä löytynyt. Päivät olivat melko pitkiä ja pääosa niistä kului autossa istuskellen.

Land cruiserimme oli ehtoopuolella ja istumalihakset eivät saaneet parasta mahdollista kannustusta kuluneilta penkin jousilta. Viimeisen päivän maraton ajo oli rehellisesti sanottuna melkoista tuskaa pari vuotta sitten vähän pahemmin hittiä ottaneille vasemman jalan hermoilleni. Ajokkimme ominaisuuksiin kuului ajoneston kytkeytyminen päälle kesken ajon. Sama systeemi hankaloitti silloin tällöin myös käynnistämistä sekä ulos ja sisäänpääsyä. Onneksi kinneri lopulta kulki takaisin määränpäähän asti. Vesivarastojen oltua viimeisenä päivänä olemattomat, olisi aavikolle hyytyminen ollut kovin epätoivottava vaihtoehto.

Sapuska retkellä oli yllättävän hyvää huomioiden, että se kulki alusta loppuun ajokkimme takaloosterissa. Toisena päivänä lounaaksi nautitut leivitetyt kananfileet herättivät aluksi pieniä pelkotiloja. Ajoneuvossa oli kuitenkin melko rapsakan kuuma, eikä kylmälaukkuakaan ollut matkassa. Mättö maistui kuitenkin ihan asialliselle ja peloista huolimatta pysyi sisälläkin nätisti. Illat sujuivat retkikunnan muiden jäsenten kanssa niitä näitä rupatellen ja erilaisia sanaleikkejä pelaillen. Oikein mukavaa.

Hyvä reissu, kannatti tehdä. Niille jotka moista suunnittelevat, suosittelen kuitenki retken venyttämistä 4 päivälle. Lyhyemmillä ekskursioilla käydään vain muutamassa mestassa ja nyt vierailluista paikoista oikeastaan kaikki olivat kuitenkin käymisen arvoisia. 4 päivän retkellä ei paikkoja tai matkaa kerry yhtään enempää, mutta matka tahti on verkkaisempi. Nyt meinasi ajoittain olla pieni hoppu päällä. Uskoisin, että 4 päivän retki on ystävällisempi myös istumalihaksille.

Salar de Uyuniin liittymättömänä kuriositeettina on mainittava, että älkää koskaan, ikinä tuhlatko aikaanne ja aivokapasiteettianne kaksosista kertovaan leffaan jonka molemmissa pääosissa heiluu Adam Sandler. Espanjaksi dubattuna vielä alkuperäistäkin paskempi. Niin huono elokuva, että teki mieli vahingoittaa itseäni dinnerin nauttimiseen osoitetuilla muovisilla aterimilla. Ihmetyttää muutenkin Etelä-Amerikassa yleisesti valloillaan oleva tarve näyttää busseissa ainoastaan ö-luokan komedioita. Paikalliset tv-sarjatkin toki perustuvat pitkälti "kakkunaamaan" tyyppiselle huumorille, joten ehkä on kyse jostain kosmisesta komiikanihmeestä jota ei skandinaavit kykene ymmärtämään...

Quito, Ecuador

Bongasin, että tämä sovellus oli jostain syystä päättänyt jättää julkaisematta tekstini Quitosta, kaupungista jossa homehduttiin pisimpään tällä reissulla. Uusi yritys...

Ecuadorin pääkaupunki sijaitsee Andeilla, 2850m korkeudessa ja 25 km päiväntasaajalta etelään. Edellä mainittujen faktojen vuoksi kaupungissa on melkolailla erilaiset olosuhteet kun mihin on tullut totuttua. Vuodenaikoja on kaksi, kesä (kuivakausi) ja talvi (sadekausi). Paikalliset kuitenkin sanovat, että Quitossa koetaan neljä vuodenaikaa jokaisen päivän aikana ja eivät he hirvittävän kaukana todellisuudesta ole. Lämpötila vaihtelee 7-27 asteen välillä melko kellon tarkasti joka päivä. Viileää osasin odottaa, mutta kylmyys pääsi kuitenkin jossain määrin yllättämään. Kyllä täällä tarkenee, mutta en varsinaisesti odottanut nukkuvani collarit ja sukat jalassa. Tällä reissulla piti olla koko ajan kesä...

Quitossa on koko latinalaisen-amerikan laajin ja parhaiten säilynyt vanhakaupunki ja se on UNESCOn maailmanperintökohde. Alue on kieltämättä todella vakuuttava ja viihtyisä. Joka kerta kun vanhalle kaupungille meni, tuntui käynnissä olevan myöskin jonkinsortin tapahtumia ja väkeä tulvi kaduilla sen mukaisesti. Aivan ehdoton juttu Quiton kävijöille on La Rhonda katu, jossa voi nautiskella paikallisista herkuista sekä musiikista ja ostiskella käsitöitä, taidetta, yms. (käytiin lauantaina ja jengiä, sekä tunnelmaa oli melko kivasti). Sunnuntai kävelyllä gamlastanissa piipahdimme kirkossa ja päädyimme kuulemaan sanaa koko katolisen messun ajaksi. Mielenkiintoinen kokemus, vaikka papin puheet eivät ihan hirveästi auenneetkaan.

Muu kantakaupunki ei sitten olekkaan kovin viihtyisä, ainakaan minun mielestäni. Kaupungista sivuun mentäessä vuoristomaisemat ovat todella mahtavan näköisiä ja jossain määrin runsaanpuoleisesti on nähtävissä myös asiallisen näköistä katutaidetta. Huomiota herättävää Quitossa on ajoneuvojen, erityisesti lukuisten bussien pössyttelemät pakokaasupilvet. Jos Pekingissä aurinkoa ei nähnyt saasteilta, oli Quitossa paikoittain kuitenkin vaikeampaa hengittää. Ajoneuvokalusto kaipaisi kipeästi päivitystä, puhtaampia polttoaineseoksia tankkeihinsa, tai jotain...

Julkinen liikenne kulkee täysin pyörillä ja julkisissa kulkuvälineissä käyttäytyminen on jokseenkin "erilaista". Busseihin noustaan pääsääntöisesti liikkeestä ja samoin tapahtuu poistuminen. "Metrobussiin" nousu ja poislähtö vaatii määrätietoisuutta ja röyhkeyttä. Kaiuttimista kannustetaan nopeaan toimintaan ja kun ihmiset sulloutuvat kapeista pariovista samaan aikaan sekä sisään että ulos, on toimenpide kaikessa sekavuudessaan hämmentävä. Julkiset kulkuvälineet ovat myös pääsääntöisesti melko täyteen tupattu ja kuskit paahtavat menemään melkoista kyytiä. Aikatauluja ei ole, bussi menee aina silloin tällöin. Lysti on länkkäristandardeilla lähes ilmaista, lipare kustantaa 25 yhdysvaltain senttiä. Enimmäkseen tuli kuitenkin siirtymisten osalta elosteltua ja ajeltua taksilla. Sekin on meille valkonaamoille melko halpaa hupia, kyydit olivat 1-4$ välillä. Takseja on todella paljon ja kyseessä on varsin näppärä vaihtoehto siirtymiselle paikasta A paikkaan B, jos ei tunne sen tarkemmin kaupunkia ja sen julkisen liikenteen koukeroita.

Keskustan kupeesta löytyy baari- ja bilealue Mariscal, jonne Quiton yöelämä on pääsääntöisesti keskittynyt. Alueelta löytyy myös valtaosa kaupungin majoitusliikkeistä ja näin ollen myöskin turisteista. Mariscal kulkeekin paikallisten keskuudessa nimityksellä "gringolandia". Ei niin paha paikka kun uskalsin nimen perusteella olettaa, turistien ohella alueella liikkuu varsin kiitettävästi kuitenkin myös paikallisväestöä. Mieluummin suuntaisin illanviettoon kuitenkin vanhaan kaupunkiin, la Rhondan suuntaan.

Alunperin Quitossa piti viettää kaksi viikkoa, mutta oleskelu venähti viikolla. Syynä venymiseen oli viime päivityksessä mainitsemani vatsatauti, joka piti meidät pois koulun penkiltä, sekä vaati palautumisjakson ennen seuraavalle kohteelle, eli Cotopaxi tulivuorelle kapuamista. Arjet täyttyivät espanjan opiskelusta Cristobal Colon spanish schoolissa, kaupungin ihmettelystä ja yleisestä joutenolosta. Oheisohjelmaa tarjosi koripallon em-kisat ja totuttautumiset korkeuksiin, jotta huomenna koittava Cotopaxin valloitus olisi mahdollista.

Espanjaa tuli opiskeltua kaiken kaikkiaan 40h, kymmenen päivän aikana. 4 tuntia päivässä, kotitehtävät ja reflektoinnit päälle oli yllättävän rankka setti. Tahti kurssilla oli myös melkoinen. Täytyy nostaa hattua opettajalleni Isabelille, sillä olen jossain määrin yllättynyt kuinka hyvin pääsin kiinni täysin uuteen kieleen näin lyhyessä ajassa. Sanavarasto kaipaa vielä reilusti lihaa luiden ympärille, mutta aikalailla kaikki arjen välttämättömät askareet sujuvat espanjaksi oikein mukavasti. Pientä small talkiakin kykenin heittämään niin fudiksesta, kuin matkustamisestakin. Harjoittelu jatkuu väkisinkin vielä Etelä-Amerikan turneen ajan ja tämän hetken aikomusten mukaan myös opiskelu aikanaan Suomessa. Muy bien!

Korkeuksiin totuttelu toteutettiin Pichincha-tulivuorella, jonne pääsi varsin näppärästi kaapelihissillä (tjsp.). Hissi nousi 4100m ja jalan oli mahdollista kavuta aina 4800m asti. Me kävimme vuorella kahdesti ja pyörimme arviolta 4200m paikkeilla. Tulivuori purkautui viimeksi 1999 ja täytti Quiton kadut pölystä. Pölyä oli ollut useiden senttien paksuinen kerros, ikkunat ja ovet oli teipattu tiiviiksi. Pölyn kaikkoaminen kaduilta oli kestänyt pari kuukautta. Maisemat korkeuksista olivat todella mahtavat. Lyhyen kiipeämisen jälkeen heinikossa maatessa, maisemaa ihastellessa ja musiikkia kuunnellessa oli käsittämättömän hieno fiilis. Niitä yksittäisiä loistavimpia hetkiä tällä reissulla joiden vuoksi matkaa teen. Quitossa reissaamisen aikaansaama euforinen tunne iski toki muutenkin pitkästä aikaa vähän useammin. Kahvilla istuessa, tai puistossa maatessa mielen valtaa hetkellisesti totaalinen hyvänolontunne. Sitä havahtuu löytämästä itsensä toiselta puolelta maailmaa täysin kiireettömässä hetkessä, vailla palan hajua sen hetkisestä ajasta tai siitä mitä huominen tuo tullessaan. Loistavuutta!

Reissasimme myös bussilla kaupungista pohjoiseen, päiväntasaajalle. Vierailimme Mitad del mundon messevällä monumentilla, sekä 280m enemmän pohjoisessa olleella museolla, jossa todellinen päiväntasaaja kulki (GPS:llä tsekattu fakta). Museon tourilla teimme erilaisia havainnollistavia temppuja ja perehdyimme alueen historiaan. Saimme koko ryhmän ainoina "eggmaster"-diplomit onnistuttuamme saamaan kananmunan pysymään pystyssä naulan päässä, jee! Correolis-efekti havainnollistettiin vetämällä tulppa altaasta päiväntasaajalla ja sen molemmin puolin, ei niin hohdokasta. Yllättävintä oli huomata, että oli aivan käsittämättömän vaikeaa kävellä suoraan silmät suljettuina ekvaattorilinjaa pitkin...

Quitossa asuimme kotimajoituksessa. Carrascon perheeseen kuuluu eläkkeellä olevan Luz-maman lisäksi Coqui-koira, Roberto 27v ja häntä pari vuotta nuoremmat siskonsa Marcela sekä Kristina. Perheessä on ollut oikein asiallista asustella, Luzin väsäämät ruoat ovat maistuneet ja olo on ollut oikein leppoisaa. Vatsataudin kourissa kärvisteltäessä Luzin apu oli oikein tervetullutta. Toki vielä enemmän olisin toivonut pääseväni kanssakäymisiin perheen kanssa espanjankielen sparraamisen hengessä. Vähän enemmän juttua vaihdettiin Roberton viettäessä synttäreitään, jolloin vedimme perheen keskuudessa kakkua ja lauloimme 'paljon onnea' kolmella kielellä. Perheessä asuminen herätti jälleen ajatuksia kulttuurien välisistä eroista. Vaikka aihe onkin täysin tuttu, oli jännää seurata vierestä kuinka aikuiset muksut elävät vielä lähemmäs kolmekymppisinä äitinsä siipien alla. "Mami" huudot kaikaa jos on jotain hätänä, äiti kokkaa ja paasaa. 5 vuotta seurustelleen Marcelan (25v.) poikaystävä kävi pari kertaa hyvin nopeasti kääntymässä ja saattamassa tyttöystävänsä huoneen ovelle. Huoneen jonka seiniä koristi edelleen teinivuosien paikallisen mekaks lehden (seventeen) julisteet ja lakanoilla hyppivät iloisesti my little ponyt.

Tragikoomisen kevennyksen reissuun toi suomipoikien kaipuu saunan lauteille. Kielikoululla ollut erittäin mukava herrasmies Denveristä oli ottanut puolestamme asioista selvää ja kertoi meille kaupungista löytyvän useitakin saunoja. Innosta soikeana suuntasimme lähimmälle ja matkaan pakkasimme treenikamatkin, olihan paikassa kuulemma mahdollisuus käydä puntilla. Reissu jäi lyhyeksi. En mene yksityiskohtiin, mutta saunaan asti emme kuitenkaan ikinä päätyneet. Matka tyssäsi "salille", jossa konkretisoitui täysin satavarmaksi pukuhuoneessa herännyt kevyt epäilys paikan "luonteesta". Kyseessä oli homojen "spa". Totuuden valjettua vierailumme jäi melkoisen pikaiseksi. Ihan heti en usko päätyväni uudestaan saunaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Ainakin taustat selvitän jatkossa tarkemmin. Herrasmies Denveristä oli kovin pahoillaan tapahtuneesta.

Quiton vierailun ehdottomia tähtihetkiä on tullut vietettyä netin äärellä. Suomen korismaajoukkueen em-kisataivalta on ollut mahtava seurata. Aina en ole tiennyt miten päin olisin, jotta hillitsisin riemuni. Hetkittäin poskelle on vierinyt sinivalkoinen kyynel. Koris on meikäläiselle mahtavuudessaan kosmisissa ulottuvuuksissa. Kun pienen ja piskuisen kotimaani jengi vyöryttää altavastaajana lajin mahtimaita, on fillis käsittämättömän hieno! Tack för Susijengi!!! (Reilu vuosi sitten kun arvoin tälle reissulle lähtöä, kiikaroin jo tosissani lomapäiviä em-kisojen ajaksi. Jos en olisi täällä, olisin melko varmasti Koperissa kisoja katsomassa. Hetkittäin on jopa ihan ohuesti harmittanut että en ole. Tulen tekemään isosti duunia, että MM-kisat 2014 Espanjassa ja EM:t 2015 Ukrainassa eivät mene sivusuun).

La Paz

Bolivian pääkaupungista varattiin ensi kerran sitten viimeisimmän Quiton vierailun jälkeen astetta parempi hotelli. Hotellin valinta meni siinämäärin hyvin, että yöbussin päätepysäkki oli suoraan sen edessä. Tätä emme tienneet etukäteen, mutta hetken rinkat selässä ihmisvilinässä pyörittyämme ja ihmeteltyämme mihinpäin lähtisimme etsimään taksia, osui n7mikyltti silmiini ja dallailimme onnesta soikeana sisään. Hotelli oli pienen panostuksen arvoinen, aamupalaksi oli tarjolla pitkästä aikaa muutakin kuin sämpylöitä ja hilloa, näkymä terassilta yli keskustan oli todella hieno ja sijainti mitä oivallisin.

Wikitravel ei tiennyt kertoa kaupungista juuri mitään ja enempää emme vaivautuneet selvittämäänkään. Vajaa viikko tyydyttiin ainoastaan oleskelemaan ilman pienintäkään suunnitelmaa, saati pakkoa käydä ihmettelemässä joitain tiettyjä juttuja. Persoonallinen pääkaupunki täynnä jos jonkinlaista kaupustelijaa kadunvarsilla. Parissa oikein asiallisessa ravintolassa tuli piipahdettua ja vedettyä ehdottomasti Etelä-Amerikan parhaat pizzat. Vaikka Punossa vedettyjen lättyjen jälkeen vannoin etten enää tällä mantereella pizzoihin kajoa, nion olen tyytyväinen lähes pakonomaiseen heikkoon hetkeeni. Aiempien kuralättyjen sijasta nyt parissakin eri paikassa eteen kiikutetut luomukset olivat todella maistuvia. Bolivialaiset ymmärtävät ilmiselvästi naapureitaan paremmin tämän italialaisen keittiön ihmeen idean.

Liikenne ja ihmisvilinä 3800m korkeudella olevassa kanjoniin kyhätyssä kaupungissa oli melkoinen. Väen menoa ja meininkiä ihmitellessä ja tunnelmaa fiilistellessä silmiin osui usein suomalaisten bändien t-paitoja paikllisen väestön torsoa verhoamassa. Suomihevi ja -rokki on kova juttu näillä nurkilla aina Hanoi Rocksista Rasmukseen ja Nightwishiin. Silloin tällöin em. orkesterien viisuja kuulee veivattavan radiossakin lattari- ja panhuilurenkutusten lomassa.

Bolivia on reissaajan lompakolle melko ystävällinen paikka. Erityisesti mieleen jäi parturikeikka. Vanhempi herrasmies siisti hiukseni todella tarkasti ja melko hienoilla otteilla. Mm. Hiustenleikkuukoneen puhdistuksen setä teki tulella näyttävin efektein. Pikkutarkkaa työtä aina veitsellä tehtyä viimeistelyä myöten. Hintaa räpsähti kokonaista 1,5usd, eli hieman reilu euro!

Vaikka kuinka miettimällä mietin mitä La Pazista kertoisin, hakkaa aivot tyhjää. Mitään säväyttäviä tunteita kaupunkia kierrellessä ei syntynyt, mutta toisaalta kaupungin kaduilla dallaili mielellään ja kevyin mielin. Pääkaupungista näki selkeästi, että Bolivia on naapureitaan köyhempi paikka. Siinä ehkä piileekin paikan hienous: kiiltävän ja siloitellun kuoren sijasta La Pazista huokuu enemmän aito ja asiallinen fiilis sekä tunnelma joka sen asukkailla on. Tykkäsin.

Salta, Argentina

Ensimmäinen stoppi Argentiinassa osui Saltaan. Se oli sopiva pysäkki matkan varrella ja paikan nimeä kantava olut oli ollut erittäin hyvää suola-aavikoilla seikkailtaessa, joten miksipä ei.

Majoitukseksi löytyi ennakkoon epäilyttävän hyvä hostelli n. puolentunnin bussimatkan päästä kaupungista. Arvostelut olivat huikeita ja majoitus oli ilmainen. Uutuuttaan hohtava hostelli ei osoittautunut lähellekkään arvostelujen luoman hypen arvoiseksi, huokea hinta helpotti oloa kuitenkin sen verran että vaihtoa ei tarvinnut kuitenkaan miettiä. Saltan vierailu päätettiin jo alunperin pyhittää chillailulle, joten ihan tolkuttomasti ei ympäriinsä ämpyilty. Pitkät yöunet, pöytäfudista, bilistä ja paljon NBA:ta telkkarista, sekä tietysti muuten vaan puolikoomassa makoilua. Mestassa oli tosin ajoittain käynnissä sen luokan festarit, että aivoja ei kyennyt ihan täysin kytkemään päältä. Irlantilaisjohtoinen bileporukka painoi menemään aamusta iltaan kunnioitettavan kovalla tatsilla. Lähes alastomat pöydällä tanssijat tai sisällä fillaroineet maalatut miehet vetivät omaa showtaan muun kansan hurratessa, muu väki meidän ohella keskittyi olemaan ja chillailemaan kaiken kaaoksen keskellä.

Hostelliin eksyi rajalta samassa bussissa suomalainen pariskunta. Erittäin mukavia ja hienolla asenteella liikenteessä olevia tyyppejä. Oli oikein asiallista jutella pitkästä aikaa 1.kotimaisella jonkun muunkin kuin reissufrendini kanssa. Terveiset Viiville ja Villelle!

Itse kaupungille teimme kaksi reissua. Yleistä kävelyä ympäriinsä, vähän asioiden hoitamista koska majoituksessa ei toiminut netti, sekä tietysti hyvää ruokaa. Ensi kosketus punaiseen lihaan Argentiinassa oli lähes kaikkea mitä uskalsin odottaa. Tilaamamme pippuripihvit olivat levottoman kokoisia, käsittämättömän mureita ja koko annos kaikessa yksinkertaisuudessaan hämmentävän maukas. Ilo oli myös huomata, että Argentiinassa on tarjolla hyvän lihan lisäksi myös hyvää jäätelöä. Vielä erittäin edullista sellaista. 300g ämpäristä "homemade" jädeä joutui pulittamaan vajaat 2€! Tähän mennessä jäätelöt ovat tällä mantereella olleet moneen kertaan sulanutta kuraa, toisin täällä!

Kaupungista pisti Bolivian jälkeen silmään viimeistely: talot näyttivät suomalaiseen silmään taloilta, ei hökkeleiltä tai rankasti alkoholin vaikutuksen alaisena duuniaan paiskovan arkkitehdin näkemyksiltä epämääräisistä tiilikasoista. Hassuhattuisia perinneasuihin pukeutuneita tätejä, eikä katukauppiaitakaan enää näkynyt, autot olivat uudehkoja ja siistejä ja ihmiset eri näköisiä. Selkeästi enemmän "länsimainen" mesta, oli se sitten hyvä tai huono juttu. Koska kaupungissa oli mahdollisuus kiivetä ihailemaan maisemia "maailman katolta", teimme yleisesti lempi sightseeing reissuni cablecarilla a.k.a telefericolla (juuri nyt en keksi muuta suomenkielistä nimitystä vekottimelle kuin hiihtohissi) jonkinnäköisen kumpareen huipulle. Näkymät aukesivat koko kaupungin yli ja niitä kelpasi ihailla auringon paisteessa kahvia hörppien.

Machu Picchu

Päädyimme tekemään retken Inkojen kadotettuun kaupunkiin aikataulusyistä, sekä hieman riivanneen flunssan vuoksi helpoimmalla mahdollisella tavalla. Cuscosta parin tunnin bussikyyti Ollayantamboon, josta junalla  Aguas Calientekseen, kaupunkiin aivan Machu Picchun juurella. Lyhyeksi jääneet yöunet paikallisessa hostellissa ja kukonlaulun aikaan vielä 30min bussimatka suoraan kohteelle.

Pieniä haasteita osui sekä meno-, että paluumatkalle. Aguas Calienteksessa meitä vastassa piti olla hostellin edustaja, vaan eipä mimmiä näkynyt. Majoitusliikkeen nimeä ei matkatoimisto ollut meille paljastanut, joten omin toiminkaan perille pääsy ei tullut kysymykseen. Hoidimme talouden kuntoon käymällä pankissa ja istahdimme lounaalle juna-aseman viereiseen ravintolaan. Kahta gringoa kadonnutta neitiä ei näkynyt vielä ruoan jälkeenkään, joten lähestyimme raflan tarjoilijaa alkeellisella espanjankielisellä avunpyynnöllä. Saimme duden soittamaan matkatoimistoon ja toisella yrittämällä ongelmamme meni perille asti. Hetken päästä nuori neiti hostellilta saapui jättimäisen kyltin kanssa ja pääsimme majoittumaan. Itse kaupunki on 110% turistirysä, jossa Machu Picchulle hamuavat käyvät kääntymässä ennen pääsyä itse kohteelle. Turismin vaikutus näkyi katukuvassa vaeltaneiden valkonaamojen määrän lisäksi hintatasossa, joka oli vähintään kaksinkertainen Cuscoon verrattuna.

Aamulla Aguas Calienteksen bussiasemalle suunnatessamme konkretioitui totuus siitä, että Machu Picchulla käy vuosittain turisti jos toinenkin. Pitkä jono Samsoniteja näkyi paljon ennen ensimmäistä bussia. Toiminta oli melkoisen tehokasta ja jono liikkui melko vikkelään. Matkalla oli mahtavat maisemat ja linja-autossa inokkaan odottava tunnelma.  Perillä odotti seuraava letka turisteja, onneksi sisäänpääsyportit vetivät kuitenkin väkeä kiitettävään tahtiin ja vältyin tolkuttoman pitkältä ja vihaamaltani jonotukselta.

Lähes heti sisäänpääsyn jälkeen auennut maisema oli vielä kovin pilvien peittämä, mutta silti henkeäsalpaavan mahtava. Ihastelimme auringonnousua istuskelemalla raunioiden reunoilla ja ihmettelimme iholle tulleiden laamojen touhua. Parin tunnin hengailun jälkeen alkoi todella informatiivinen ja asiallinen opastettu kierros. Aurinko porotti kiitettävästi ja pilvet kaikkosivat lähes kokonaan. Kelpasi ihmetellä kyseistä ihmettä.

Melkeinpä koko reissun paras osuus koitti opastetun kierroksen jälkeen. Ostimme jo etukäteen liput Machu Picchu vuorelle, jolle lähdimme kapuamaan (99%turisteista käy viereisellå Wayna Picchu vuorella, jonne on varattava liput kuukausia etukäteen ja hintaa on käsitykseni mukaan roimasti enemmän kuin Machu Picchu vuorelle vaadittu 8$. Toki 8$ on hinta vain etukäteen ostettaessa (edellisenä päivänä), paikan päällä joutuu sinnekin päästäkseen pulittamaan 40$. Sen lisäksi, että Machu Picchu vuorelle kiivetessä ei tarvitse luovia sadan muun turistin seassa, se on korkeampi ja sieltä avautuu toooodella mahtavat maisemat). Ylös asti emme kerenneet, koska huippu suljetaan puolilta päivin. Todella mahtavat maisemat raunioille ja niiden ympäristöön aukeavat kuitenkin jo kun 2/3 osa matkaa on taitettu, joten kiipeäminen oli ehdottomasti pienen vaivan ja keskipäivän paahtavassa auringossa hikoilun arvoista.

Sen enempää Machu Picchua en kykene tähän kuvaamaa . Kuvat antavat pientä osviittaa, mutta niiden tuijottelu ei ole kuitenkaan lähelläkään sitä henngityksen pysäyttävää fiilistä kun kyseistä kauneutta ihastelee paikan päällä. Ehdottomasti mahtavimpia paikkoja joissa on tullut käytyä. Positiivista oli huomata myös, että levoton turistien määrä hävisi melko kivasti ympäriinsä, eikä alkujonottelujen kaltaista ryysistä ollut missään. Ilahduttavaa oli myös nähdä, että itse kohteella ei näkynyt yhtäkään krääsän kauppaajaa tahi muunkaltaista turismiin nojaavaa rahastustoimintoa.

Jonkin trailin dallaaminen olisi ollut varmasti hieno kokemus, mutta hieno oli reissu näinkin toteutettuna!

Lopuksi vielä muutama sana paluu kurimuksesta. Machu Picchulta paluun jälkeen vedimme ruokaa napaan ja pääsimme käymään hostellilla suihkussa. Hikien huuhtomisen jälkeen otimme vielä aulan säkkituoleilla parin tunnin päikkärit. Kauempaa hostellilla emme jaksaneet hengailla ja lähdimme kuluttamaan ennen junan lähtöä jäljellä olleita n. 3-4 tuntia kaupungille. Koska ihan hirveästi ei löytynyt tehtävää, eikä nähtävää päädyimme baariin herättelemään ruokahalua aperitiiveillä. Telkusta alkoi sopivasti Argentiina-Peru fudismatsi ja yhden aperitiivin sijasta päädyimme pelin ohdssa maistelemaan mm. kokalehdistä väsättyä drinkkiä ja muuta mukavaa. Illallinen muutaman oluen ohella naamariin ja olo oli mahtavan päivän jäljiltä mitä parhain.

Päätös päivälle osoittautui kuitenkin melko uuvuttavaksi ja istumalihaksia koettelevaksi. Junaveturi levisi kesken matkan ja uutta odoteltiin pari tuntia. Pitkäksi venyneen junamatkan päätteeksi ennen lähtöä nautitut oluet olivat kulkeutuneet elimistössä siihen pisteeseen, että niistä oli aika hankkiutua eroon. Saamani ilmoituksen mukaan se ei ollut kuitenkaan mahdollista ja melkoisessa ihmisvilinässä todella hektisesi hätäilleet ja sekoilleet oppaat työnsivät meidät massiviset kuplat otsissa Cuscoon vievään minibussiin. Keventääkseen tilannetta reissun järjestäjä päätti vastalauseistani huolimatta työntää meidät, kirkkaasti kaksi isointa äijää, auton etupenkille. Istuin oli suunniteltu korkeintaan 1,25 normaalikokoiselle ihmiselle ja jalkatilaa ei ollut lähimainkaan riittävästi edes yhdelle yli 190senttiselle. Lisää riemua matkan starttiin tarjosi vielä satunnainen herrasmies joka päätti paiskata auton oven kiinni kun olin saanut tungettua vasta puolet itsestäni sisään. Ovi pamahti sääriluille melko rapsakasti ja hetken, pienen hetken, meinasin päästää pari valittua sanaa Ollayantambon aamuyöhön. Maltoin kuitenkin mieleni, tunkeuduin sisään ajoneuvoon,  hyvästelin ahtauden myötä verenkierron alaraajoissani ja vaivuin tuskaiseen uneen. Parin tunnin bussireissusta ei kovin kaunista satua saa kirjoitettavaksi, joten jätän välistä. Mukavampiakin etappeja on reissulla eteen osunut. Machu Picchu oli ehdottomasti kuitenkin myös paluu kurimuksenkin arvoinen.  Fiilis könytessäni 4 jälkeen aamusta ensin vessaan ja sen jälkeen 24h tauon jälkeen sänkyyn oli mitä mainioin.

Copacabana, Bolivia

Perusta siirryttin Bolivian puolelle Copacabanan kaupunkiin. Mesta sijaitsi Titicaca-järven rannalla ja maisemat tältä puolen olivat mielestäni hienommat. Kylä oli muutenki  Punoa asiallisempi ja hintatasoltaan huomattavasti huokeampi. Vierailu jäi lopulta osaltani melko tyngäksi. Kaverini poti edelleen tautiaan Copacabanaan siirryttäessä, joten otimme pari ensimmäistä päivää levon kannalta. Frendilleni lepo teki hyvää ja hän pääsi pikku hiljaa paremmin jalkeille. Oma kroppani ei löhöilystä välittänyt ja päätti protestina ottaa frendiäni jo viikon riivanneen taudin myös omaksi ilokseen.

Kaverini huilaili kämpällä Punossa, kun allekirjoittanut ihmetteli Titicacaa ja kelluvia saaria. Copacabanalla meikäläinen makaili sängyn pohjalla frendini kiertäessä järven päänähtävyyden, isla del solin. Pari kertaa päivässä piipahdin syömässä ja niillä reissuilla ihmettelin kylän menoa ja meininkiä. Tekemieni ruokareissujen pohjalta en syvempää analyysiä lähde heittämään. Huomiota herätti lähinnä länkkärien osuus ravintoloiden tarjoilijoina ja aiempaa huomattavasti verkkaisempi elämys ravitsemusliikkeissä. Ruokaa ei nenän eteen ilmestynyt ihan tuossa tuokiossa, se valmistettiin ilmeisen kovalla harkinnalla ja hartaudella. Eipä meillä ollut mihinkään kiire, joten tämä sopi vallan mainiosti.

Eräs hämmentävimmistä ravintolareissuista osui ensimmäiselle dinnerille kylään saavuttuamme. Meksikolaista sapuskaa tarjoava ravintola vaikutti oikein asialliselle ja tarjoilijapoika todella palvelualttiille. Tilasimme safkat ja odottelimme parikymmentä minuuttia niin ruokia kuin juomiakin. Sen sijaan, että olisimme saaneet tilaamamme bisset tai quesadillat, tarjoilija ilmoitti ettei tiedä missä kokki on ja ruoan saamisessa voi näin ollen mennä tovi. Hän ei myöskään pysty tuomaan oluita, koska ei tiedä missä ne on jemmassa. Pitkän reissaamisen jäljiltä vatsa kurni siinä määrin, että emme jääneet tällä erää odottamaan cheffin saapumista, tai oluiden löytymistä.

Jos jotain kylästä pitää suositella, niin kannattaa kiivetä sen kyljessä olevan mäen huipulle. Frendini ottamien kuvien perusteella maisemat Titicacalle olivat oikein hienot. Samoin kannattaa suunnata La Paziin lähteviin busseihin päiväsaikaan ja pitää silmät auki. Matkalla oli todella huikeat maisemat!