Etelä-Amerikassa on tullut kuluneen vajaan viiden kuukauden aikana ajeltua bussilla melkoisesti! Matka on kulkenut lähes koko mantereen päästä päähän ja rannikolta rannikolle olemme sompailleet pariinkin otteeseen. Ainoastaan Kolumbiasta Ecuadoriin (rajahässäköitä maitse ylitettäessä) ja Buenos Airesista Patagoniaan (3000km suuntaansa olisi ollut melko raskas kulkea maitse vain viikon visiitin vuoksi) olemme kulkeneet ilmojen halki. Andit olemme ylittäneet bussinpenkillä istuen neljästi, sekä iso osa matkasta on tullut sompailtua enemmän tai vähemmän niiden rinteillä kulkevia teitä pitkin kierrellen. Pisin yhtäjaksoinen etappi oli 30h, pari kappaletta yli 20h taipaleita mahtuu myös sekaan ja yli 15h matkoja on edelleen pari kappaletta. Alle 10h etapeista en ole pysynyt kärryillä.
Matkojen varrelle on mahtunut kaikenlaista. Parhaimpana muistona kaikki mahtavat maisemat, erityisesti Andeilla! Bussin ikkunasta ei ole tullut kuvia räpsittyä, mutta reissun hienoimpia maisemia on ehdottomasti tullut niiden läpi tuijoteltua. Perussa ja Argentiinassa matkat taittuivat pääosin "ejecutivo-luokan" leveillä nahkapenkeillä, joilla kölliessä lebensraumia oli riittämiin. Näissä maissa myös kuskit ajelivat melko tasaisen ja maltillisen oloisesti. Ecuadorissa ratin kääntäjillä tuntui olevan kova tarve ajaa etapille uusi ennätysaika kerta toisensa jälkeen. Mutkaisilla vuoristoteillä ei meinannut penkillä pysyä kun kuskit puskivat linjuriautoa eteenpäin renkaat kirskuen, liikennesääntöjä ja kuolemaa uhmaten. Kaiken logiikan mukaisesti juuri Ecuadorissa ei turvavyöt kuuluneet ajoneuvojen vakiovarusteisiin. Ecuadorissa mieleen painui myös musiikki, joka raikasi täysillä bussin ämyreistä yötä päivää. Jos Argentiinan ja Perun 1.luokan busseissa ilmastointi oli käännetty jääkaappi asentoon ja selvitäkseen yön yli oli kääriydyttävä viltin sisään, Ecuadorissa tunnelma oli hyvin saunan kaltainen.
Mieleenpainuvin bussimatka osui Boliviaan, jossa kalusto oli kaikinpuolin huomattavasti heikompaa kuin muualla. Heikossa kunnossa olivat tietkin ja meno oli sen mukaista. Ilmastointijärjestelmä, eli satunnaiset reiät ikkunoissa ja rungossa, työnsi hiekkateiden pölyn kabiiniin. Yöllä herätessä halusi sulkea silmät mahdollisimman nopeasti uudelleen kun havaitsi kuskin taitelevan rotkon reunalla bussin toisen kyljen raapiessa pystysuoraa seinämää. Istuimia oli n.40 matkustajalle, eli n.2/3 kyydissä olleista. Loput ahtautuivat takaosassa olleen patjan päälle, seisoskelivat käytävillä tuntitolkulla tai makasivat penkkien välissä. Omassa penkissäni ei käytännössä ollut selkänojaa, nukkumisen sijasta vedinkin pääosan matkasta staattista vatsalihastreeniä. Hedonismiin taipuvaisena joudun suosimaan leveitä nahkasohvia edellä kuvaamani sijasta. Silti pidän Bolivian pätkää matkan parhaimpana bussimatkamuistona. En sen vuoksi että se olisi ollut kermaiselle länkkäriperseelleni niin erilainen kokemus kurjuuden rajamailla, vaan sen vuoksi että tunnelma bussissa oli jollain tapaa todella huikea. Jaloissani sylikkäin nukkuneet, arviolta 2- ja 5-vuotiaat sisarukset eivät valittaneet tippaakaan vaikka käytävillä sompailleet miehet potkivat heitä yön pimeydessä tuon tuosta. Taka-osan patjalla maanneet mammat juorusivat taskulampun valossa läpi yön. Matkustajat kuskasivat sylissään jos jonkinnäköistä kantamusta taulu-tv:stä valtaviin säkkeihin riisiä, vaatteita, tms. Yhtään eläintä en nähnyt kenenkään kantavan mukanaan, mutta sekään ei ole käsittääkseni minkäänlainen poikkeus. Nostan hattuni korkealle ja kumarran perään takanani istuneelle herrasmiehelle, joka ahtautui jollain ihmeellä taakseni ja salli minun nojata rikki olleen selkänojani jalkojaan vasten.
Kontrasti Bolivian bussireissusta Argentiinan puolelle siirryttäessä oli melkoinen, sohvan pohjalla dinneriksi nautittiin punaistalihaa ja punaviiniä. Ruokatarjoilu busseissa oli melko vahvasti keksi-, pulla-, sokeri-painoitteisia snäkkejä pitkin päivää ja 22.00 aikoihin tarjoiltu lämmin ateria, edelleen em. höystein. Siis pääsääntöisesti oikeastaan kaikkea mikä ei kuulu normaaliin ruokavaliooni. Kun muutakaan ei ollut tarjolla, niin muutama keksi tuli silloin tällöin pupellettua. Kammoamani keksit eivät aiheuttaneet vielä sen isompia ahdistuksen tunteita, mutta kun juomaksi oli tarjolla ainoastaan limpparia ja kahvin sekaan oli kumottu kilotolkulla sokeria, meinasi usko olla koetuksella. Vannoin joka kerta varautuvani seuraavaan matkaan omin eväin, mutta kertaakaan en onnistunut kriittisillä hetkillä sitä muistamaan.
Onneksemme kaikki bussimme säilyivät ehjinä alusta loppuun. Kuulin monta tarinaa teille hyytyneistä ajokeista tai öisistä renkaan vaihdoista. Puhumattakaan rotkojen pohjilla maanneista bussien raadoista. Ainoastaan kerran havaitsin matkaan kuulumattoman pysähdyksen, joka johtui sillä kertaa kuljettajan koneiston toimintahäiriöstä. Matkalla Cuscoon heräsin keskellä yötä ja ihmetellessäni miksi bussi oli pysähtyneenä kurkkasin verhon välistä ulos. Näky ei ollut ylevin kun kuljettaja kyykki tien varressa tarpeillaan, oman ajokkinsa valokeilan sopivasti valaistessa episodin.
Bussimatkailun saralla pyörii Etelä-Amerikassa kova kilpailu. Buenos Airesin bussiasemalta löytyi pelkästään 230 myyntitiskiä! Monesti tiskien edustalla oli "lobbareita" kalastelemassa lisää asiakkaita. Näiden lobbareiden keskuudessa kilpailu oli kovaa ja sitä myöden lupauksetkin olivat toinen toistaan kovempia. Lopulta selvisi, että samaan bussiin oli myyty lippuja todella laajalla kirjolla lupauksia, eikä hinnatkaan osuneet aina yksiin. Vaikka toisille bussin mainostettiin olevan suora 5h yhteys ilman pysähdyksiä, lopputulos olikin lopulta 9h reissu neljällä stopilla. Ensimmäiseen luokkaan ostetut liput olivatkin toiseen luokkaan ja joiltain kanssamatkustajilta oli kynitty useita kymmeniä dollareita enemmän kuin toisilta. Julkaistut aikataulutkin olivat poikkeuksetta aina värikynällä väritettyjä, todellinen kesto oli n.2-3h pidempi joka ikinen kerta.
Oli luokka mikä tahansa, pääsääntöisesti Etelä-Amerikan busseissa oli kuitenkin kohtuullisen mukavat oltavat. 2.luokassakin mahtui oleskelmaan melko mukavasti. Tästä huolimatta onnistuin kehittämään mystisen polvisäryn jokaiselta etapilta. Vaikka tilaa olikin suomibusseja enemmän, ei penkkejä oltu suunniteltu yli 190 senttiselle. Pituuden osalta ymmärrän, että design on mennyt valtaväestön mukaan, enemmän ihmetyttää viimeisellä Buenos Aires-Santiago de Chile välillä olleen ajoneuvon penkkien leveys. Selkä ei mahtunut kirveelläkään istuimeen. Miten lie matkaa tekevät oikeasti isot ihmiset kun allekirjoittaneen harteillakin matkaa oli taitettava kylki edellä. Lukuisat minibussit olivat oma lukunsa, niissä kuljetuskapasiteetti oli lähes poikkeuksetta viety äärimmilleen. Nelituntisia etappeja pidempään niillä ei onneksi tarvinnut matkustaa ja tuskinpa olisin tällä varrella kyennytkään.
Jos bussimatkailusta jäi jotain käteen, niin iso nippu säästettyjä euroja. Lennot Etelä-Amerikan sisällä eivät ole usein kovin tyyritä jos ne pystyy varaamaan riittävän ajoissa. Tämä vaatisi kuitenkin ennakointia, joka ei sopinut meidän reissumme pirtaan. Silti kannattaa ehdottomasti tsekata ennen bussimatkan varaamista vastaavan pätkän hinta lentokoneella tehtynä. Muutaman kympin panostuksella matkan voi taittaa ilmojen halki huomattavasti vikkelämpään, joskus jopa halvemmalla. Me matkasimme siis kuitenkin pääosin maanteitse ja ihan hyvä niin. Vaikka tällä hetkellä viimeisiä kilometrejä taitettaessa alkaa bussimatkailu olemaan melko kypsää puuhaa, on matkan varrella tullut nähtyä paljon asioita ja paikkoja, jotka olisivat ilmasta käsin jääneet näkemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti