Montreal est magnifique

Kuten jo edellisessä tekstissä mainitsin, meni ensimmäiset päivät Montrealissa täysin palautumiseen. Kehoon viikon ajan syydetyn roskan ja moskan sijaan kauhoimme laatu safkaa, paikkailimme univajetta ja pistimme kropan hikoamaan tuskasta treenaamalla hostellin läheisessä puistossa. Juhannuksena oli tarkoitus rakentaa mökin rantaan pressusta sauna, mutta monen muun jutun ohella se jäi sillä kertaa tekemättä. Onneksi Montrealista löytyi "Finnish sauna" ja palautumista päästiin suorittamaan myös lauteille. Yllätykseksi saunan pieni, mutta kiukkuinen kiuas sai lämpötilan kohoamaan pahan hengen karkoittamiseksi vaadittaviin lukuihin,  toki toisia samanlaisia löylyjä kyseinen kiuas tuskin tulee enää tarjoamaan. Rentouttavaa ja terapeuttista, edellisestä kerrasta oli vierähtänyt kuitenkin yli kaksi kuukautta. Hengistä relaksoitumista kävimme etsimässä elokuvateatterissa. Yritys meni hukkaan, leffa oli tolkuttoman huono! Vaikka Brad Pitt onkin pääosassa, niin säästäkää itsenne vaivalta ja skipatkaa World war Z. Tulipa käytyä kirkossakin (Basilique Notre-Dame de Montréal). Siellä esitetyn "valoshown" juoni oli huomattavasti parempi kuin em. leffassa, näyttelijä suorituksissa ei päästy aivan Hollywoodin tasolle. Pysyin hereillä melkein koko ajan.

Montreal itsessään oli mukava tuulahdus eurooppaa parin kuukauden aasian ja pohjois-amerikan matkailun keskelle. Kaduilla ja toreilla oli vaikea uskoa olevansa pohjoisessa amerikassa. Kieli vaihtui ranskaksi, arkkitehtuuri eurooppalaistui täysin ja jenkkiautot, -raflat, yms. kaikkosivat lähes täysin katukuvasta. Tykkäsin. Kohdallemme osui vielä täysin sattumalta Montrealin Jazz festivaalit, jotka toivat eloa ja esityksiä kaduille.

Suurena ruoan ystävänä olin maalittanut Montrealista pakolliset kaksi vierailtavaa ravintolaa: Le Bremnerin ja Garde Mangerin. Molemmat raflat ovat tv:stä tutun Chuck Hughesin mestoja. Chuck on niittänyt aikanaan mainetta todella kovien vispilän heiluttajien seurassa Iron chefissä ja hänen oma ohjelmansa Chuck's day off (Kokin vapaapäivä) tuli ulos myös Suomessa. Odotukseni olivat ehkä suhteettoman kovat, mutta ikävä kyllä jouduin pettymään molemmilla kerroilla. Ruoka oli toki erittäin hyvää, etenkin Garde Mangerissa. Molemmat paikat ovat keränneet superlatiivisia arvosteluja lukuisilla foorumeilla. Jotain kertoo myös se, ettei kumpaakaan ravintolaa korista pieninkään kyltti tai edes tarra josta ilmenisi että lähistöllä on ravintola. Pitää todella tietää mihin on menossa, vahingossa kumpaankaan mestaan ei eksy. Eikä pääsekkään, sillä pöytiin on usean päivän, jopa viikon jonot. Legenda Hughesista yhtenä suurimmista ei kuitenkaan elä mielessäni enää yhtä vahvana kuin ennen. Suomesta löytyy iso liuta kovempia tekijöitä safkan väsäämisen saralla. Yhtä kaikki, jos eksytte Montrealiin ja haluatte syödä hyvin, niin varatkaa pöytä Garde Mangerista (huom! ei tolkuttomille sniiduilijoille, lasku venähtää helposti ainakin toiselle sataselle)!

Mainittakoon vielä, että Montrealissa huokuu vapaamielisyys hyvin voimakkaasti. Sateenkaaria on joka kadun päässä ja yrtti tuoksuu jokaisessa kadun kulmassa. Liekö festareilla ollut osuutta asiaan, mutta yllätyin melkoisesti, että Kanadassa voi huumausaineita käyttää noinkin (täysin?) vapaasti. Kuitenkin oikein mukava ja eloisa kaupunki, ainakin jazzien aikaan.

Maaseudulle Manitobaan

2011 Kroatiassa, Splittiläisen pubin wc:ssä mies Winnipegistä sanoi minulle, "morjesta, mistä oot kotoisin?". Siitä käynnistyi tapahtumasarja, jonka myötä kävin viikkoa myöhemmin noutamassa kyseisen jannun tyttöystävineen Helsingin rautatieasemalta. He päätyivät asumaan luonani 5 päivää. Tuona aikana kiertelimme mahtavaa pääkaupunkiamme, kävimme saunassa, söimme kaikkea mahdollista perisuomalaista huttua muikuista mämmiin ja etenkin nuori mies kanadasta tutustui hyvin voimakkaalla otteella suomalaisiin alkoholijuomiin. Hillittömän hauska viikko kaiken kaikkiaan. Heidän poistuessaan Suomesta sovittiin, että mitä pikimmiten suoritan vastavierailun Winnipegiin.

Vastavierailun aika koitti 20.6. kun laskeuduimme Kanadan maaperälle. Olin ollut isäntäämme yhteydessä jo kuukausia aikaisemmin. Nainen oli mennyt vaihtoon, uusioperheessä oli 4-vuotias poika ja seuraavan muksun laskettu aika oli 18.6. Viime metreille asti hän oli kovin vaitonainen, "awesome" vastausta lukuunottamatta emme tienneet yhtään mitä odottaa.
Näin jälkikäteen en ole vieläkään täysin varma siitä mitä tapahtui...

Heti kärkeen selvisi, että meno tulee olemaan melko kovaa. Suomessa osoittamansa ponteva ote dokaamiseen oli isännällämme edelleen tallella. Alle tunnissa maahan saapumisemme jälkeen hän tilasi lounaan kyytipojiksi ja aamupäivän ratoksi kolme kierrosta olutta ja shotit päälle. Lounaan jälkeen suunnattiin luonnollisesti baariin ottamaan lisää. Selvisi myös, että vierailu Winnipegissä jäi lyhyeksi. Mies oli muuttanut kaupungista parisensataa mailia tai kilometriä luoteeseen Brandoniin ja kun muutto sieltä ostettuun taloon oli edessä vasta parin viikon päästä, oli tilapäisasumus mökissä Ninetten kylässä. Samaisesta kylästä, Pelican järven rannalta löytyi myös oma 4 huoneen mökki meille. Olin heittänyt toiveen mökistä järven rannalla, olihan juhannus edessä. Ihan heti emme kuitenkaan uskoneet, että päätyisimme nyt kotinamme toimineen kabiinin kaltaiseen majoitukseen. Auringon laskiessa näkymät järvelle olivat parasta mitä sillä hetkellä pystyimme suomalaisen juhannuksen hengessä kuvittelemaan.

Juhannuksesta tuli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Kostea se oli, sen voin kertoa! Isäntä johti kiertävää sirkustamme sellaisella tahdilla, että päässä pyörii vieläkin. Välistä yritimme hieman heittää kapuloita rattaisiin ja hiljentää menoa. Toisaalta mielessä oli ajatus "miksi ei, kerrankos sitä keskellä Kanadan perämaita juhannusta vietetään". Isäntämme yritys miellyttää meitä oli ajoittain ylitsepursuavaa, eikä jannu meinannut aina ymmärtää, että me tykätään olla välillä ihan hiljaa ja paikoillaan. Yritimme toitottaa, että bisseäkään ei huvita kumota kurkkuunsa 24/7.  Ratkaisuna jannu esitteli meille "shotgunin". Shotgunina (bissetölkin alareunaan tehdään reikä, josta olunen nautitaan. Tölkki avataan kuitenkin normaalisti, jotta ilma pääsee kiertämään ja tölkillinen häviää sisuksiin muutamassa sekunnissa) kun olutta ei tarvitse jannun mukaan juoda.

Jos oli rankkaa ja välillä ehkä vähän pelottavaa ja epätoivoistakin, niin oli kyllä hauskaakin! Muutamaan otteeseen mieli lepäsi oikein kivasti. Muutamia yksittäisiä huippuhetkiä tällä visiitillä olivat uintireissu clear lakella (vesi oli jäätävän kirkasta), korispeli sandaalit jalassa paikallisia junnuja vastaan, keilailu, isännän tarjoama illallinen, mahtava 4-vuotias muksu, chillailu nuotiolla auringon laskiessa, loistavaan saumaan osunut relaksoituminen "hottubissa"... Olihan noita ja käytiin me kalassakin (nostettiin pientä ja keskikokoista ahventa), mutta yksityiskohdista ei sen enempää.

Vielä viimeisenä iltana kokkailimme vuorostaan isännille, lahjottiin muksu todella messevällä super soakerilla ja lähdettiin yllättäen baariin. Vajaan parin tunnin unet ja virkeänä lentokentälle. Seuraavat pari päivää meni Montrealissa hyvin hiljakseen elpymisen merkeissä. Eipä tarvitse ottaa uusiksi! Tuollaista menoa kun ei enää tunnu näin kolmekymppisenä jaksavan, tai ainakaan se ei jaksa enää kiinnostaa. Eipä matkabudjettikaan kovasta menosta ollut kovin mielissään. Seuraavat pari kuukautta menee vesilinjalla, "kehoni on temppeli" teemalla. Rahat lyön kiinni parempiin juttuihin, aktiviteetteihin ja loistavaan sapuskaan.

Vaikka isäntämme riipoi viinaksia varsin kiitettävään tahtiin, niin kyseessä ei ollut rappioalkoholisti. Mies oli ollut 2 viikkoa yhtäjaksoisesti töissä ja ottanut viikon loman vierailumme ajaksi. Ei ollut kuulemma samanlaista menoa vetänyt  sitten euroopan kiertueensa. Viimeisillään raskaana ollut vaimoke suhtautui yllättävän hienosti miehensä menovaihteeseen ja koko perhe oli mukana ennen nukkumaanmenoaikaa toteutuneissa riennoissa, silloin kun ikärajat sen sallivat. Vaikka olimmekin täysin varmoja, että jälkipolvi putkahtaa maailmaan meidän vierailumme aikana, ei niin kuitenkaan käynyt. Saimme epävirallisen kutsun ensi vuodelle kesähäihin ja isännällä oli kova vakaumus maksaa koko lysti puolestamme, lentoineen kaikkineen (kutsu esitettiin selvässä mielen tilassa). Tarjottiinpa yhdelle meistä myös mahdollisuutta muuttaa uuden kodin kellariin asumaan...

Mainittavan arvoinen asia Pelican lakelta on hyttysten määrä, joka oli totaalisen levoton! En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa, en Lapissa, en missään. Yön pimeydessä kun mökissä oli valot päällä nuo inisevät paskiaiset (olen allerginen, ei mulla muuten mitään isompia antipatioita hyttysiä kohtaan ole) olivat liimautuneet niin sankoin joukoin ikkunaa vasten, ettei siitä juuri meinannut nähdä läpi. Havahduin tähän näkyyn makoillessani olohuoneen sohvalla ja ihmetellessäni ääntä, jonka pelkäsin alkuun kuuluvan pääni sisältä. Kyseessä oli kuitenkin hyttysten möykkä, joka kantautui kuuluvasti tuplalasien läpi sisälle. Ikkunalaudalle näitä verenimijöitä oli kasautunut useiden senttien paksuisiksi kasoiksi. Näky oli erittäin potentiaalista kauhuleffa materiaalia! Punkkejakin löytyi enemmän kuin tarpeeksi. Kymmenkunta tuli poimittua omasta niskasta ja ainakin yksi pääsi jo hyvän matkaa ihon alle.

"I survived Lake Pelican 2013" T-paidan teettäminen ei olisi yhtään yliampuva ajatus (kokemusta reissusta jos toisestakin löytyy meidänkin rytmiryhmältä kuitenkin aika monen kirjan aihioksi (vaikka iso liuta niistä tarinoista onkin täysin painokelvotonta tekstiä) ja tämä retki hakee monella tapaa vertaistaan).

Been there, done that!  (Kuvia ei tuota yhtä epämääräistä hyttysiä esittävää kännykkäotosta enempää tule, niitä ei ehditty räpsimään)

USA road trip, yhteenveto

Usa:n road trip kesti 27 päivää, joista auto oli alla 24 päivänä. Karkea reitti oli suunniteltu jo kuukausia aikaisemmin. Paljon paikkoja jouduttiin jättämään pois ja muutamia jätimme matkan varrelle roikkumaan. Ainoana muutoksena alkuperäiseen suunnitelmaan oli koukkaaminen Dallasin kautta. Syinä tähän oli Oklaholman kiertäminen (meitä ei kiinnostanut lähteä kamerat kaulassa sekoilemaan alueelle, jossa iso liuta ihmisiä oli juuri kuollut, kadonnut, tai jäänyt kodittomaksi) ja hinku käväistä vähän syvemmällä etelässä.

Kävimme kymmenessä osavaltiossa (California, Nevada, Arizona, New Mexico, Texas, Arkansas, Tennessee, Mississippi, Missouri ja Illinois) ja yötä vietimme yhdeksässä kaupungissa (San Fransisco, Monterey, Los Angeles, Las Vegas, Williams, Amarillo, Dallas, Memphis ja Chicago). Näistä Monterey ja Amarillo olivat stop n' go tyyppisiä lepo pysähdyksiä, muihin kaupunkeihin tai niiden lähialueisiin tutustuimme tarkemmin 2-5 päivän ajan. Majoituksiin kului n. 23,7 €/hlö/yö. Päätepisteissä, San Fransiscossa ja Chicagossa maja löytyi hostelleista, Vegasissa Kasino-Hotelli kompleksista ja muualla "Inneistä" / motelleista.

Kilometrejä matkamittariin kertyi 5900 ja aikaa autossa kului 77,5 tuntia. Polttoaine kustansi keskimäärin 3,8$/gallonalta, eli karkeasti euron litra. Keskikulutus oli 8,5l/100km, joten polttoainetta paloi suurinpiirtein 500litraa ja euroja bensiiniin kului n. 460 (tankki täynnä noudettaessa ja vain tippa tallella palautettaessa). Auton vuokra oli 1095€ sisältäen navigaattorin, lisäkuljettajat ja tankillisen polttoainetta. Lisäturvaa ajoneuvorikkojen yms. varalle otimme n.300€:lla. Ajoneuvon kulut olivat yhteensä 1855€, eli pyöreästi 77,3€ per päivä.

Kaupunkikilometrejä ja tunteja autossa kertyi erityisesti Los Angelesissa, jossa kinneri oli lähes välttämätön apuväline. Muissakin kaupungeissa autolla tuli ajeltua lyhyitä siirtymisiä ytimeen ja sieltä pois, riippuen mistä majoitus oli. Losia lukuunottamatta julkisilla tai jalan pääsi tai olisi päässyt kuitenkin monesti melko kivuttomasti kaikille tärkeimmille pelipaikoille.

Kaupunkien väliset siirtymiset olivat pääsääntöisesti pysähdyksineen n.8h luokkaa. Jos ajoaika oli pidempi, lähdimme liikenteeseen aikaisemmin. Ennen lyhyempiä etappeja panostettiin ennen ajoonlähtöä pitkiin yöuniin ja kunnon aamujumppaan. Ajomatkan pituudesta riippumatta perillä olimme näin ollen lähes poikkeuksetta illan hämärtyessä, 19-21 välillä. Siirtymäpäivinä olisi voinut panostaa enemmänkin reitin varrella olleiden nähtävyyksien tarkasteluun. Muutamaa Route 66:n legendaarista mestaa, Hooverin patoa ja keskellä Nevadaa seissyttä outlet-helvettiä lukuunottamatta poikkesimme Navigaattorin osoittamalta reitiltä ainoastaan ruokailemaan tai seuraamaan tv:sta ajopäivälle osunutta korispeliä.

Ajomatkat tuntuivat loppujen lopuksi yllättävän lyhyiltä. Liikenne rullasi valtateillä kohtuullisen kivasti. Muutamissa liikenneruuhkissa seisoimme tietöiden tai onnettomuuksien vuoksi, sekä lähes kaikkiin isoihin kaupunkeihin saavuttaessa tolkuttoman ajoneuvomäärän hyydyttäessä etenemistä. Mitään älyttömän pitkiä ruuhkia ei eteemme kuitenkaan osunut, pisimmät olivat ohi jossain kymmenissä minuuteissa (Ruuhkista en juuri tiedä, Saksassa olen kuitenkin kyyhöttänyt baanalla lähes paikallaan kolmatta tuntia. Liikenne määrät huomioiden jenkkilässä homma skulasi mielestäni yllättävän kivasti). Ärräpäitä ratin takana aiheutti ainoastaan paikallisten autolijoiden joukossa hyvin yleinen nopeuden vaihtelu. 100mailin matkalla tuli vakinopeudensäädin päällä rullatessa ohiteltua samoja autoja lukuisiin kertoihin. 70 alueella 60 kymppiä körötelleet autoilijat painoivat todella usein hurmiossa reilua ylinopeutta lyhyen pätkän, kunnes tulivat taas hetken päästä perävalot edellä vastaan.

Letkeyttä matkantekoon toi laaja ja laadukas jukeboksi, pari asiallista matkustus "leikkiä"/"läppää", mahtavat maisemat ja niiden erilaisuus maan eri kolkissa, sekä erityisesti mahdollisuus vaihdella ajovuoroja kolmen kuljettajan kesken. Matkaväsymystä tai turhautumista ajoneuvossa istumiseen en kokenut ainakaan itse kuin vasta viimeisen etapin loppupuolella. Huomattavasti enemmän matkustamisen tuskaa koin junassa Siperian läpi körötellessä.

Hyvä reissu, kannatti ehdottomasti tehdä! Jos ajomatkailu jenkkilässä kiinnostaa, eikä intoa tai aikaa riitä lähteä vetämään rannikolta toiselle, voin nyt kokemani perusteella suositella ainakin seuraavaa lyhyempää pyrähdystä: 1)Lento joko San Fransiscoon tai Los Angelesiin ja kaupunkien väli kruisaillen pitkin rantaviivaa, mahtavalla California 1:llä. 2)Las Vegas 3)Grand Canyon 4) paluu joko Losiin tai Friscoon ja lento kotiin.

Windy city - Chicago

Pienen ja piskuisen Memphisin jälkeen oli jo Chicagon esikaupunkialueilla aistittavissa, että nyt tullaan isoon kylään. Keskustan siluetti oli illan jo hämärtyessä melko mahtava näky lähestyessämme määränpäätämme. Koti löytyi ensimmäistä kertaa San Fransiscon jälkeen motellin sijasta hostellista. IHSP Chicago oli ihan asiallinen paikka asustella. Erityisesti viehätti kotiseutumme Bucktownin / Wicker parkin alue, jonka fiilis upposi jollain selittämättömällä tavalla allekirjoittaneeseen. Muutenkin Chicago pomppasi New Yorkin ohella omaksi suosikki kaupungikseni jenkkilässä.

Kaupungissa on paljon makeita juttuja. Vedenja luonnon läsnäolo kaupungissa on aina hieno juttu. Michigan lake, kaupunkia halkovat joet, lukuisat puistot ja poikkeuksellisen suuri määrä erilaisia istutuksia katujen varsilla tuovat fiilistä pilvenpiirtäjien keskelle. Samoin useiden rakennusten ronskimpi, ei niin siloiteltu, ilme ja vanhemman tyylinen arkkitehtuuri pistivät hyvällä tavalla silmään. Katutasosta nostettu L-juna (L-train / Elevated train) oli myös makea juttu kierrellessään keskellä kaupunkia. Kauttaaltaan Chicagossa oli mielestäni monia muita suurkaupunkeja persoonallisempi ilme ja meininki katutasossa oli rennomman oloista. Tykkäsin.

Nähtävyyksistä Chicago Bullsin (ja käynnissä olleiden änäri playoffien finalistin Blackhawksien) kotiluola ja sen edustalla seissyt legendaarinen Michael Jordanin patsas tuli tsekattua heti ensimmäisenä. Kuuluisa ostoskatu, Magnificent mile dallailtiin päästä päähän. Lopputuloksena matkabudjetti laihtui ja rinkan nyörit venyivät entisestään. Yhdysvaltojen korkeimpaan pilvenpiirtäjään  Willis toweriin (ent. Sears tower) kiipesimme ihmettelemään näkymää kaupungista. Komiaa oli, muttei aiheuttanut sydämen tykytyksiä New Yorkin Empire state buildingin tai Tokion Skytreen näkymien lailla. Willis tower oli valmistuttuaan vuonna 1973 maailman korkein rakennus ja nykyään maailman neljänneksi korkein vapaasti seisova rakennus (108-kerrosta, 442-metriä). Millennium Park oli oikein hieno paikka ja sieltä löytyi mielestäni harvinaisen hieno moderni taideteos, Cloud gate. Hiton iso teräksinen ja kiiltäväksi hinkattu pavun muotoinen möykky, josta heijastuu todella makeasti oman naaman lisäksi kaupungin siluetti ja auringon säteet. Aikaa kaupungilla kiertelyyn olisi voinut olla enemmänkin ja Navy pier, johon olisin ehdottomasti halunnut mennä jäi tällä kertaa näkemättä. Syynä tähän oli pitkäksi venähtänyt reissu kaupungin pohjoispuolella olevassa huvipuistossa, Six flags Great Americassa. Sisäänpääsy oli suolainen, jonot laitteisiin tolkuttoman pitkiä (30-60min), mutta kyydit ehdottomasti käynnin arvoisia! Jos pysyin laskuissa niin taisimme käydä kuudessa vuoristoradassa ja yhdessä vapaapudotuksen tarjonneessa tornityyppisessä aparaatissa.

Sapuska puolella omilta asuinkulmilta löytyi monta asiallista ruokapaikkaa. Chicagon omana spesiaalina maistettavaksi osui Deep dish pizza, joka on käytännössä piirakka pizza taikinalla. Suositeltu Lou Malnati's ketju onnistui väsäämään ihan oivan makuisen lätyn, joskin verisuonet ja pumppu olivat melkoisen kovilla sen nauttimisesta.

Chicagon O'Haren lentokentälle jäi uskollisesti reilut kolme viikkoa kanssamme matkaa taittanut kiesimme ja matka jatkui vaihteeksi ilmojen halki kohti Kanadaa ja Winnipegiä. Road trip USA = done. Kirjoittelen lisää speksejä matkanteosta jahka inspiroidun ja jaksan... siihen asti, Au revoir!

"Walking in Memphis...

...walking with my feet ten feet of off the Beale"

Memphisin visiitti on jo kaukana takanapäin. Karavaani on kulkenut jo Chicagon ja Kanadan perämaiden (Winnipeg-Brandon-Ninette, Manitoba) kautta Montrealiin. Chicagossa oli paljon ihmeteltävää lyhyelle ajanjaksolle, Kanadan skutsissa ei skulannut webbi ja Montrealissa ensimmäiset päivät ovat kuluneet juhannuksesta palautumiseen. Nyt ehdin, jaksan ja pystyn taas kirjoittelemaan ja summailen kaikkia edellä mainittuja paikkoja hieman jälkijunassa.

Memphissä oli hyvä olla ja elää. Paras kaupunki USA:ssa tähän mennessä. Olin odottanut saumaa päästä vierailemaan tässä 650 000 asukkaan kaupungissa jo tovin ja paikka osittautui kaiken odotuksen arvoiseksi. Big ol' Mississippi luo tunnelmaa, meininki on rauhallista ja aidon omaperäistä, ihmiset ystävällisiä, kelit kohdillaan ja ennenkaikkea Beale streetillä hyvä meno! Loistavat Blues orkesterit veivaa tällä kuuluisalla kadunpätkällä aamusta pitkälle yöhön, viikon jokaisena päivänä. Elo ei ollut yhtään hassumpaa Blues hall, Juke jointissa istuskellessa, kuunnellessa ja katsellessa kun bändi veti täysillä! Loistavuutta. Toki Bealen ja Bluesin rytmien vetovoiman seurauksena jäi hieman epäselväksi mitä muuta Memphisistä löytyy. Omilla asuinkulmillamme aivan keskustan kupeessa ainakin paljon hylättyjä taloja ja tyhjiä teollisuusrakennuksia. Peabody hotellissa oli legendaarinen ja hämmentävä sorsa marssi, jossa sadat turistit pälyilivät kun sorsat jolkottelivat pari metriä aulan altaalta hissiin. Hieno hotelli, hämmentävä tapahtuma. Samaisen hotellin kattokin on legendaarinen. Meidän sinne eksyessä se oli tyhjä ja kuuma.

Bluesin rytmeissä nautittujen oluiden myötä tuli vedettyä ensimmäistä kertaa reissulla parina iltaa aina aamuun asti. Meno oli Memphisin yössäkin "omaperäistä", pohjoisen pojilla riitti ihmeteltävää. Edes olut ei saanut valkoisen miehen rytmitajua ja tanssiliikkeitä taittumaan paikalliseen tahtiin. Aamusta väsynyt matkaaja ei välttämättä ollut enää terävimmillään: Tamales-kääröjen leivinpaperi näytti epäilyttävästi filo-taikinalle, maku ja koostumus ei tosin olleet ihan yhtä hyviä. Aiemmin päivällä ostetut cd-levyt oli laitettu "hyvään talteen" ja löytyi hieman yllättäen ihoon liimautuneena suihkuun menon yhteydessä. Kaikkea muutakin jännää mahtui tähän visiittiin ja hauskaa riitti...

Vierailu Elviksen hoodeilla Gracelandissa päätyi ennen kuin alkoikaan. Hommassa haisi sen verran kovasti rahastus, että ko. kierros päädyttiin skippaamaan. Vaikka kova jätkä olikin, niin lähtökohtaisestikkaan allekirjoittanutta ei jaksa kiinnostaa tirkistellä miten joku enemmän tai vähemmän stara on asustellut. Mississippin jokiristeily oli Gracelandin ohella toinen suunniteltu aktiviteetti, mutta yrityksestä huolimatta se jäi tällä erää toteuttamatta. Täytyy kokeilla uudestaan New Orleansissa jahka sinne asti joskus päädytään.

Memphisissä olisi ollut teoreettinen sauma nähdä koristakin, mutta paikallisen Grizzliesin potku ei tänä vuonna riittänyt finaaleihin asti. Allekirjoittaneelta ropisee kaupungille kuitenkin rutkasti lisäpisteitä NBA-jengistä ja vielä kovasta ja allekirjoittaneen tyyliin mieluisasti pelaavasta sellaisesta. Jengi näkyy katukuvassa tarrojen, bannereiden yms. muodossa melko vahvasti ja kotiareena Fed-ex forum on aivan keskustassa, muiden "pelipaikkojen" seassa. Miamin ja San Antonion väliset finaalipelit tuli luonnollisesti seurattua isolta skriiniltä.

Kivaa oli jälleen kerran, mutta ei muuta Memphisistä.

Dallas

Kolmen päivän visiitti lapsuuden hitti tv-sarjan (en seurannut, rävelsin matchboxeilla ja tiesmillä legoilla, mutta tunnari soi edelleen korvissa) maisemissa on takanapäin. 6h ajomatka Memphisiin meneillään.

Dallas vaikutti ja myöskin oli ihan asiallinen kaupunki. Melko rauhallista kauttaaltaan, ilman sen kummempia ihmeellisyyksiä. Väestörakenne poikkesi melkoisesti aiemmin jenkeissä eteen osuneesta ja puhekieli oli hitusen ihmeellisempää. Visiitit Downtownilla, Arlingtonin hautausmaalla ja Stockyardilla Forth Worthissa. Kaikki käymisen arvoisia. Stockyardeilla on käyty karjakauppaa ties mistä asti ja seutua on ylläpidetty suurinpiirtein viime vuosituhannen alkupuolen hengessä. Arlingtonissa poikettiin retkikunnassamme olevan HC-Pantera fanin pyhinvaelluskohteella, edesmenneen kitaravirtuoosin Darrell "Dimebag" Lance Abbottin haudalla. Downtownilla ihmeteltiin kulmia, joilla John Fizgerald Kennedy veteli viimeiset hengenvetonsa.

Dealey plazalla pälyillessämme ikkunaan, josta Lee Harvey Oswald edesmenneen presidentin surmasi, ilmeistyi paikalle "matkaopas", joka avasi murhaa sitä tutkineen Warrenin-komission virallista "totuutta" syvemmälle. Salaliittoteorioita Kennedyn murhasta on iso liuta ja epäiltyjä aina FBI:sta mafiaan, Kuubaan, Neuvostoliitoon, Dallasin poliisiin, ja lukuisiin muihin instansseihin ja niiden yhdistelmiin. Yhdistävä tekijä lähes kaikilla salaliittoteorioilla on, että Lee Harvey Oswald oli pelkkä sätkynukke. Tämän tiesi myös oppaamme. Varsin seikkaperäisessä perehdytyksessään hän osoitti asfaltiin maalatut ruksit, jotka osoittivat paikkoja joissa Kennedy otti osumaa. Ensimmäinen osuma tuli takaa ja ampujana toimi Oswald. Hengen vienyt toinen osuma tuli etuoikealla olleen aidan takaa ja ampujana oli mafian "hitman" (ohessa kuva aidan takaa. Aitalaudassa olevassa reiässä näkyy paikka, jossa toinen ja kuolettava laukaus poksahti Johnin kallosta takaraivon Lincolnin takaloosterille). Hylsyjä löydettiin välittömästä ympäristöstä toistakymmentä. Totuuden tienneet muutamat henkilöt, mm. Marilyn Monroe, kuolivat jossain määrin epämääräisissä olosuhteissa ja veivät tietonsa hautaan asti. Oswald oli vangittuna kolme päivää rakennuksessa, josta oli suora näköyhteys ampumapaikalle. Siirto osavaltion vankilaan koitui Lee Harveyn kohtaloksi, kun Jack Ruby vaiensi hänet lopullisesti. And that's the truth...Ota ja tiedä. Mainittkoon Kennedystä vielä, että hänelle pystytetty muistomerkki on harvinaisen ruma (ohessa kuva ko. betonilaatikosta, jonka sisällä musta kivilaatta).

Lämmöt olivat Dallasissakin katossa. Lähempänä neljääkymppiä ja välillä ylikin. Ilma oli huomattavasti kosteampaa kuin Nevadassa ja Arizonassa ja nesteet lähtivät kiertämään kehossa huomattavasti herkemmin. Dallasista löytyi oikein asialliset ruokapaikat. Aiemmassa tekstissä mainitsinkin jo erityisesti ketjuravintolaksi kerrassaan erinomaista lihaa kauppaavaan Texas roadhousen. Tämän lisäksi oikein kelpoa aamiaista ja hyvää kahvia tarjosi Legal grounds. Molemmille thumbs up!

Grand Canyon

Ensimmäinen etappi Vegasin jälkeen oli jo 40 minuutin ajomatkan päässä, Hooverin padolla. Vakuuttava rakennelma erittäin vaikuttavissa maisemissa. Kuuma, karu ja messevillä korkeuseroilla varustettu maisema oli muutenkin tälle reisulle taas yksi huikean erilainen ja todella mahtava näky. Padolla dallaillessa lämpömittari oli reilusti 40 paremmalla puolella, parhaimmillaan/pahimmillaan +45. Vaikka kroppa puski padolla kävellessä melko mukavasti nesteitä ulos ihohuokosista ja ilmastotuun autoon palaaminen tuntui pelastukselta, on hämmästyttävää miten nopeasti keho sopeutuu noinkin raffeihin lämpötiloihin. Ajellessamme kohti seuraavaa yösijaamme Williamsia (Arizonassa Grand canyonin kupeessa), päivälämpötila laski maltilliseen +30. Tuntui vähintään leudolle ja oikein mukavalle. Hotellihuoneessa ei tullut väännettyä edes ilmastointia päälle. Korisfinaalin kisastudion jälkeen tuli lähdettyä illastamaan tuttuun tyyliin shortseissa ja t-paidassa. +21 tipahtaneen lämpötilan myötä tuli kuitenkin kiire vetää ribsit napaan ja päästä lämpimään suihkuun. Ihmeellistä.

Tämänkertainen kotikaupunkimme Williams oli viimeinen pitäjä jota halkoi ainoana pääväylänä legendaarinen route 66 ennen uuden I-40 freewayn rakentamista lopulta senkin kupeseen. Todella pieni paikka, jota asustaa hieman alle 3000 kansalaista.  Erityisesti Vegasin valojen ja hektisyyden jäljiltä kuitenkin oikein soiva mesta lyhyelle visiitille. Illastaessa erittäin asiallisen live-musiikin äärellä ainoastaan muutaman kanssaeläjän kera, tuli hämmästyttävän levollinen olo. Havaittavissa oli myös viimeksi vierailtuja metropoleja enemmän kiireettömämpää ja lungimpaa menoa, sekä aistittavissa "some southern hospitality". Nicaragualainen taksikuskimme Los Angelesissa totesi koti-ikävissään jotakuinkin näin: "this city ain't about anything else than money, and live is only work, work and work. Man can't enjoy his life here". Williamsin väestä ja meiningistä heijastuikin melkolailla enemmän elämän kiireettömyys ja sen pienistä iloista nauttiminen. Kaduille, baareihin ja ravintoloihin on lähdetty nauttimaan ruoasta, juomasta, musiikista ja seurasta, ei näyttäytymään ja vetämään naama irvessä ylihintaisia cosmopolitaneja. Rauhallinen ja aito meno kansan syvissä riveissä sopii paremmin allekirjoittaneelle ja samalla aloin jo haaveilemaan siirtymisestä Etelä-Amerikan puolelle. Em. taksikuski hehkutti elämän kiireettömyyttä ja aitoa iloa kotimaassaan ja omat kokemukset seudulta ovat täysin samansuuntaisia. Sieluni löysi kodin Etelä-Amerikasta jo vuosia sitten...

On täällä pohjoisessa amerikassakin kuitenkin erittäin mukavaa matkustaa. Yksi erittäin mahtava (paino sanoilla erittäin ja mahtava!) syy eksyä ainakin Arizonaan on Grand Canyon. Olen nähnyt kyseisestä kuopasta valokuvia ja videoita kyllästymiseen asti, mutta paikanpäälle päästyäni en kyennyt kuin huokailemaan hämmästyksestä. Pieni ihminen tuntee itsensä melko mitättömäksi kanjonin reunalla seistessään. Sanoin tai kuvin paikkaa ei pysty kuvaamaan, se pitää kokea. Hämmästyttävää, todella hämmästyttävää! Alunperin tarkoitus oli vaellella kanjonin pohjalle asti. Rankat lämpötilat ja pienoinen kiire jatkaa matkaa pyyhkivät kuitenkin tämän suunnitelman mennessään. Dallailimme kuitenkin iltapäivä retken Kaibab trailia Cedar ridgelle ja reissu oli jokaisen askeleen arvoinen. Polku pudottautui hieman vajaat 400m kanjonin uumeniin ja näkymät olivat käsittämättömän hulppeat. Kaunein pala luontoa, joka on verkkokalvoilleni tähän mennessä osunut. Lyhyen trekin lisäksi tsekkasimme kanjonilla liudan näköalamestoja ja katselimme yhden makeimmista kohdalleni osuneista auringon laskuista.

Parin päivän pysähdyksen jälkeen matka jatkuu jälleen. Aika näyttää mihin tällä osuudella päädytään kiertämään ja yöpymään. Seuraavat päivät kuluvat kuitenkin pääosin auton sisätiloissa ja lopullisena määränpäänä on Dallas, Texas. Matka taittuu tällä hetkellä Arizonan ja New Mexicon osavaltioiden rajan tuntumassa. Pit stopit on heitetty parilla Route 66:n legendaarisilla paikoilla Flagstaffissa ja Holbrookissa. Seuraava pysähdys lienee Albuquerquessa.

Ulkolämpötila +36, sisällä lähes pakkasen puolella. Ämyreistä raikaa suomirokkia ja maisemat vaihtuu tiheään mustan nuolemme taittaessa matkaa pitkin freewaytä. Life is good!

Toim.huom. ekat pari kuvaa Hooverin padolta, loput Grand canyonilta.

Road to Texas

Matkaa Williamsista Arizonasta Dallasiin kertyi n.1650km. Aikaa tuon etapin taittamiseen kului taukoineen karkeasti 30h. Reitin aikana ajeltiin kolmella eri aikavyöhykkeellä ja kolmessa eri osavaltiossa.

Karavaani starttasi Williamsista lauantaina 10 kinthailla, erittäin tukkoisen aamulenkin jälkeen. Heti kärkeen kiertelimme hieman valtaväylältä sivuun bongaamaan legendaarisia route 66:n mestoja Flagstaffissa ja Holbrookissa. Viimeisenä mainitussa vedimme myös lounasta naamariin, päivällissapuska löysi tiensä ääntä kohti Albuquerquessa. Yösija löytyi lopulta Amarillosta kellon ollessa jo jonkin matkaa sunnuntain puolella. Mitä lie Amarillossa meneillään, mutta majoituspalvelut olivat väkeä pullollaan ja muutamat ensimmäiset yritykset yösijan löytämiselle hyytyivät motellien oviin liimattuihin "no vacancy" kyltteihin. Suuntasimme suosiolla hieman enemmän sivuun valtaväylältä ja kaupungin vähemmän mairittelevalta puolelta löytyikin lopulta parin tyhjän arvan jälkeen katto pään päälle. Jotain mestasta kertonee veritahrat tyynyllä, vanerit ikkunoissa ja välittömästi auton pysähdyttyä paikan päälle hyökänneet uransa ehtoopuolella olleet palvelualan ammattilaiset. Vajaat 8h unta naamariin paikallisen hifiheebojen Cadillacin basson säestäessä seinän takana ja matka jatkui jälleen. Ensimmäinen etappi oli varsin tuhti aamupalabuffa truckers pointissa paikallisten ratin veivaajien seurassa. Ajoneuvo imee ravintoa meitä enemmän, joten ennen lounasta pysähdyimme pariin otteeseen ruokkimaan ajokkimme 87regularilla. Tiukan ajon jälkeen lounaalla testiin meni jälleen uusi pikaruokaravintolaketju, jack in the box. Suosittelen välttämään ko. ketjua (Pikaruokarafloista en tykkää toki muutenkaan, mutta suosituksia voin antaa ainakin Kaliforniassa pyöriville In n out ketjusta ja Fatburgerkin on kokeilemisen arvoinen (hyvät salaatit) Budjettimatkaajalle, perus sniiduilijalle ja tien päällä kiitävälle pikaruokaraflat on helppo ja halpa vaihtoehto: 1)ei tarvitse maksaa näillä seuduilla oleellistakin oleellisempaa tippiä ja sitä myöden säästyy approx.15% 2)pikaruokaraflan löytää täällä mistä vaan, milloin vaan, kuka vaan ja vaikkei haluisikaan 3)kun asfaltti polttaa ja maantie on kuuma, niin fast food kuuluu pelin henkeen, maassa maan tavalla 4) kun maksaa energiasta, ei ruoasta, niin hinnalle saa oivan katteen. 5) joskus voi yllättää itsensä ja saada oikeasti ihan asialliset mätöt).

Matkan varrella oli jos jonkinnäköistä maisemaa ja muuta nähtävää. Yksi silmäänpistänyt detaili oli aiemmin teiden varsilla olleiden lukuisten ravintoloiden, kasinoiden, jne. mainosten vaihtuminen Texasissa Jumalan sanaan. Pari omaa suosikkiani: "Jesus didn't tapout" (tapout brandin logolla), ja "Those are commandments, not suggestions - God".

Perille Dallasin ytimeen päädyttiin n.16 paikallista aikaa. Keskusta näyttää oikein siistille ja kaupunki muutenkin oikein asialliselle. Edullinen ja soiva majoitus löytyi 13km keskustasta. Ihan kaikki nettisivulla mainitut fasiliteetit eivät ole täysin kohdillaan (fitness room=pimeä varastokoppi, jossa on yksi juoksumatto), mutta tärkeimmät, eli nukkuminen ja huoltaminen onnistuvat varsin mainiosti. Päivän viimeinen safka nautittiin 2.NBA-finaalia seuraten Texas roadhousessa. 16oz ribeyesteak ja Apple something pie, toimivat toooodella nätisti. Ravintola oli tupaten täynnä, meininki uskoakseni kohtuullisen autenttinen ja ruoka superlatiivista. Suosittelen ja palaan asiaan, kun ehdin ja jaksan koostella hyviä raflajuttuja matkan varrelta. Nyt unta palloon ja huomenna kylille...

San Fransisco & Los Angeles

Hieman vajaan 10h lento Tokiosta San Fransiscoon sujui oikein mukavasti ensimmäisten 9h ajan. Kroppa kävi jo kohtuullisen kivasti oikeaa aikaa, exit seatilla oli oikein mukavasti lebensraumia ja elokuvatarjonta oli kohdillaan. Kapteenin ilmoittaessa koneen laskeutumisesta n. tunnin kuluttua, päätti jokin syömäni herkku tehdä kapinan ja poistua kehostani nopeimmalla mahdollisella keinolla, kaikkia mahdollisia ulosmenoteitä pitkin. Olo ei siihen mennessä mukavasti sujuneen matkan jälkeen ollut ylevimmillään kun kone tiputteli korkeutta allekirjoittaneen tuijottaessa polviasennossa viemärinputkea. Samaa herkkua jatkui hostellin sängyn pohjalla puolisentoista vuorokautta.

San Fransiscosta päällimmäisenä mieleen jäivät erittäin näyttävä Golden gate, kaupungin mäkiset maastot ja niiltä auenneet näkymät, sekä poikkeuksellisen suuri määrä kodittomia ja pönttö sekaisin vaeltavaa jengiä. Wikipedian mukaan San Fransisco on Yhdysvaltojen kodittomien pääkaupunki ja tällä(kin) kertaa tuo ehtymätön tiedonlähde on ainakin lähellä totuutta. Ihmisiä elää ja sekoilee kaduilla sekä puistoissa todella paljon. Raikkaan kaupunki ilman seassa tuoksuu "kukka" joka kadun kulmassa ja turhaan tuskin puhutaan maan vapaamielisimmästä kaupungista. 60-luvun henki elää jossain määrin yhä edelleen.

San Fransiscossa karavaanin koko kasvoi yhdellä ja heinäkuun alkuun asti matkaa taitetaan kolmistaan. Myös National autovuokraamosta noudettu musta ori, citymaasturimme Ford Escape kulkee matkassamme aina Chicagoon asti. Matka tien päällä alkoi California 1 valtatietä pitkin, määränpäänä Los Angeles. Kyseistä Road trippiä voin suositella jokaiselle ja erittäin paljon. Tie kulkee Tyynenvaltameren rantaa ja maisemat ovat henkeäsalpaavan mahtavat. Must do tason juttuja! Me seikkailimme etapilla pari päivää. Yön yli pysähdys toteutettiin Motellissa Montereyn kaupungissa. Viihtyisän oloinen n. 80000 asukkaan kaupunki näköaloilla joissa aamukahvi maistuu astetta paremmalle. Rantavedessä polskivat hylkeet ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta varsin kivasti. Matkalla Montereyhyn pysähdyimme lukuisia kertoja kuvailemaan maisemia. Päivän NBA peli nautittiin Lemon grass tienvarsi ravintolassa. Elämä maistui melko hyvälle loistavissa maisemissa ajetun päivän päätteeksi kun näytöltä tuli hyvää korista, kädessä oli jääkylmää juomaa ja eteen kannettiin todella(!) hyvä curry! Parasta ja autenttisinta Thai-ruokaa, jota olen syönyt Thaimaan ulkopuolella. Ravintolan kanta-asiakas, pikkusievässä tiistai-iltaa viettänyt Harry, kyseli hämmentäviä kysymyksiä Suomesta, antoi vinkkejä nähtävyyksistä ja jakeli elämänviisauksia kaikesta aina aikuisviihteestä lähtien. Montereystä eteenpäin maisemat olivat parhaimmillaan. Mutkaisia ja mäkisiä teitä ajellessa aukesi edessä kerta toisensa jälkeen uskomattomampia näkymiä. Los angelesiin saavuttiin illan pimeydessä, joskin 8-10 kaistalla virrannut aukoton autojen nauha valaisi seutua kilpaa kaupungin hehkun kanssa.

Majoitus otettiin Downtownilta, joka osoittautui yllättävän pliisuksi. Muutamia pilvenpiirtäjiä, joissa ilmeisesti lähes ainoastaan toimistotilaa. Kaduntasollakaan ei mitään mainittavan arvoista ollut. Hollywoodissa oli astetta enemmän meininkiä. Autoja ja ihmisiä vilisti ympäriinsä. Sama jatkui Venice beachilla. Lähialuekatsaus suoritettiin myös Mullholland drivellä/Hollywood hillseillä, Beverly hillsissä ja Comptonissa. Ajeltua ja ihmeteltyä tuli toki siellä täällä, kilometrejä kertyi mustan orin mittariin Losissa varsin reilusti. Hollywood hillseiltä auenneet näkymät kaupungille olivat vakuuttavat ja lämpömittarin näyttäessä n.30 pitkin päivää kelpasi kaduilla dallailla, olla ja oleskella. Sen syvempiä tunteita ei kumpikaan nyt vierailluista isommanpuoleisista jenkkikaupungeista kuitenkaan herättänyt. Ihan jees, mutta matkaa on mukava jatkaa taas eteenpäin...

Kulttuurin, kielen ja toimintatapojen myötä Jenkkilään saapuminen tuntui kuukauden siperian ja idän ihmemaiden jälkeen kotiinpaluulta. Olemisen sietämättömän keveyden keskellä on jumppailtu aamuisin, kierrelty ympäriinsä ruokailusta ruokailuun (burgerista burgeriin) ja kumottu pari olutta illan tullen. Ei voi valittaa...

Tällä hetkellä musta nuoli taittaa matkaa Nevadan autiomaan laitamilla lämpömittarin näyttäessä messevät +43! Karujen ja mäkisten, omalla tavallaan myös makeiden maisemien lomassa matka käy kohti Las Vegasia.