Ennakkoon Kolumbiasta tuli mieleen huumeet ja rikollisuus. Pablo Escobar ja Medellinin mafia. Kaupunki oli vielä 90-luvulla kaiken hämärän toiminnan keskipiste, mutta siellä on tehty isosti duunia rikollisuuden vähentämiseksi ja yleisen meiningin parantamiseksi. Silti ensimmäistä kertaa kaupungille mentäessä tuli mietittyä mihin taskuun lompakon työntää ja paljonko valuuttaa ottaa mukaan.
Yli 190 senttinen gringo erottuu varsin lyhytkasvuisten kolumbialaisten keskeltä varsin helposti. Fiilis oli kaduilla kävellessä ajoittain kuin sirkuseläimellä, kaikki tuijotti ja hymyili. Meininki ei toki ollut ihan yhtä överiä kuin reissullani Manaukseen, Brasiliaan vuonna 2009. Siellä jengi kiirehti avaamaan meille ovia ja saattoi tuijottaa ja hymyillä kymmeniä minuutteja. Kuin korostaaksemme erilaisuuttamme dallailimme paikallisen etiketin vastaisesti shortsit jalassa. Ihmisiä oli Medellinin kaduilla tuhansittain (ainakin hämmentävän paljon!) ja tasan kahdella shortsit jalassa. Tietämättä sen enempää missäpäin keskustaa olimme ja minne mennä, kävelimme epämääräisen kierroksen, jonka päätteeksi jäimme istuskelemaan metrosteissin viereiselle aukiolle. Istuskellessamme ja ihmetellessämme paikallista menoa, ympärillä pyöri jos jonkinlaista jengiä ihmettelemässä ja juttelemassa. Hetken ajattelin, että huomattavan paljon kiinnostusta kerännyt kamerani olisi ollut parempi jättää kämpälle, mutta eipä sitä kukaan alkanut voimakeinoin tai pakottamalla omakseen hamuamaan.
Paria päivää myöhemmin osallistuimme oikein asialliselle opastetulle kävelykierrokselle. Kuinka ollakkaan, kävelykierros kulki samaisen aukion läpi, jolla olimme ensimmäisellä keskustakäynnillä istuskelleet pitkän tovin. Olin hetken melko huvittunut, kun opas kertoi ennen aukion läpi kävelyä, että kyseessä on yksi Medellinin keskustan vaarallisimmista alueista. Menimme aukion halki ohjeilla: "kamerat visusti piiloon, kädet lompakon päälle taskuun ja suoraan pysähtymättä läpi".
Oppina olkoon, että kannattanee jatkossa ehkä hieman tarkemmin selvittää suurkaupunkien vältettäviä alueita. Silti isoin oppi ja ajatus on oppaammekin mainitsema totuus: ei ole mitään tarvetta pelätä, kunhan käyttäytyy fiksusti. Toki esim. Kolumbian maaseuduilla bussista ryöstettyjen käyttäytymisellä on tuskin ollut mitään tekemistä lopputuloksen kannalta, mutta toisaalta sen matkustusmuodon riskit ovat tietyillä alueilla täysin selvät. Ennakkoluulot ovat taas tämänkin kokemuksen perusteella syytä heittää romukoppaan. Ne voivat rajoittaa näkökenttää pahasti ja niiden myötä voi jäädä moni hieno paikka näkemättä ja moni mahtava kokemus kokematta. Medellin oli oikein mukava kaupunki ja siellä oli hyvä meininki (toki huumeiden olemassaololtakaan ei voinut välttyä, mutta siihen aiheeseen palailen myöhemmin). Ennakkoluulot voi karistaa ottamalla riittävästi selvää asioista etukäteen.
Ennakkoluulojen ohella pelko on myös syytä unohtaa. Pelon voi korvata käyttämällä maalaisjärkeä. Tässä vaiheessa täytyy toki koputtaa vahvasti puuta sen suhteen, että reissuillani ei ole mitään kuumotuksia koskaan tapahtunut. Olen dallaillut mm. Rio de Janeiron pahamaineisen rocinha favelan läpi ja käväissyt muutamassa muussakin melko "hämärässä" mestassa, enkä koskaan ole törmännyt mihinkään todelliseen uhkaan. Enemmän kuin moukan tuuriin, uskon fiksuun käyttäytymiseen. Korut ja kilut olen aina jättänyt himaan, samoin hugo bossin kledjut. Kamera joko taskun pohjalla tai kunnolla ranteen ympärille sidottuna. Lompakko taskun pohjalla ja ainakin ihmisjoukossa käsi lompsan päällä. Samalla kun kävelee kummempia arkailematta, ei pidä katsettaan asfaltissa, vaan katsoo vastaantulikoitaan ja morjestaa jos siltä tuntuu. Tietyissä mestoissa voi pelisilmää käyttää sen verran, että katsoo kummalla puolella tietä kävelee. Näillä metodeilla olen itse reissuillani tähän mennessä pärjäillyt oikein hienosti ja samat ohjeet antoi kävelykierroksen vetäjä Medellinissä. Tiedän, että etenkin moni läheisistäni kysyy, että miksi ylipäätänsä pitää mennä mestoihin ja alueille, joissa tarvitsee moisia asioita edes miettiä. Siksi, että monesti polulta hieman sivuun poikkeamalla näkee ja kokee paljon enemmän.
Itse kävelykierroksen anti oli pitkälti Kolumbian ja Medellinin historiaa, joka on melkoisen mielenkiintoista. Paljon väkivaltaa, huumeita, korruptiota ja sortoa. Turisti ei olisi voinut vielä 90-luvulla juuri nokkaansa kaupungissa näyttää. Oppaamme mukaan paikallisetkaan eivät liikkuneet tietyissä paikoissa ja tiettyihin aikoihin. Medellinin mafia maksoi 1000$ jokaisesta ammutusta poliisista ja ampumavälikohtaukset olivat täysin joka päiväistä huttua. Kaupungin otti kuitenkin uuden vuosituhannen alussa haltuunsa vallankapulaa kantamaan valittu, vahvasti oikealle kallellaan ollut, el hefe esikuntineen (heebon nimeä en muista). Oppaamme käytti heistä nimitystä "Iron fist". Rautanyrkin johdolla ongelmista on pikkuhiljaa päästy eroon (tai ainakin ne on sysätty sivummalle) ja tänä päivänä Medellin on oikein asiallinen paikka vierailla. Opas painotti useaan otteeseen, että turismi on kaupungille elintärkeää sen jatkaessa kamppailua pahan voimia vastaan. Ulkopuolisten tuleminen kaupungiin on osoitus siitä, että siellä voi olla ja elää, mikä ei ollut täysin itsestäänselvyys viime vuosituhannen loppupuolella. Toki ikäväkseni jouduin todistamaan ja toteamaan, että kovinkaan moni turisti ei mielestäni edesauttanut toiminnallaan kestävää kehitystä käyttäytymällä idioottimaisesti. Tästä avaudun jahka jaksan taas kirjoitella enemmän.
Lopuksi mainittakoon, että Kolumbiasta poistuminen ei ollut ihan yksinkertaisin prosessi. Ensin harmaita hiuksia oli aiheuttaa kämpän maksaminen. Kortti ei hostellilla käynyt ja automaatti ei suostunut työntämään rahaa ulos seinästä. Edestakas juoksentelussa kului muutama hetki ja kun kämppä oli viimein saatu maksettua, seisoi taksi pelottavan pitkiä aikoja paikallaan ruuhkassa. Tie kuitenkin aukesi ennen pitkää edessämme ja pääsimme ihan fiksuun aikaan kentälle. Meidät otettiin kuitenkin suoraan jonon ohi check-inniin, eikä syyttä. Maasta poistumisprosessi oli melkoista sekoilua. Check-in virkailijan tiskillä vierähti reippaat puolisentuntia ja välillä poikettiin keräämässä leimoja eri lappuihin, maastapoistumisveronpalautuksia ja vastailtiin erilaisiin ja erikoisiin kysymyksiin. Turvatarkastuskaan ei ollut ihan nopein prosessi ja passia sai vilauttaa melko monta kertaa. Itselleni jäi vahva epäilys, että turvagarkastuksen neiti yritti anastaa tablettini itselleen, mutta onneksi rajapolliisi ei ollut suunnitelmassa mukana ja tuli palauttamaan laitteen takaisin. Kolumbiaanit onnistuivat myös ensimmäistä kertaa matkustushistoriani aikana kadottamaan matkatavarat suoralla lennolla. Rinkat päätyivät parin päivän kiertomatkalle Peruun, kunnes löysivät perässämme Ecuadoriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti