Toinen viikko Bonairella ja kuukauden oleskelu Karibialla on takanapäin. Ehdottoman hyvä etappi, kannatti tehdä!
Bonairen pääkaupungissa Kralendijkissa vietetystä viikosta ei ole tapahtumien muodossa kovin hohdokasta kerrottavaa. Syömisen, makaamisen ja jumppaamisen ohella viikon kohokohdat olivat postissa ja parturissa käynti. Nekin tuli ajoitettua samalle päivälle. Tavoite oli ottaa iisisti ja siihen pyrittiin määrätietoisesti, kunnianhimoisesti ja tuumaakaan tinkimättä. Lopputulokseen voin olla tyytyväinen.
Bonaire oli oikein oiva paikka viettää pari viikkoa. Viime päivityksessä mainitsinkin saaren olevan sukeltajan paratiisi, joten jo sen kautta paikka sopi meille kuin nenä päähän. Sukeltelumahdollisuuksien lisäksi saari oli sopivan hiljainen ja rauhallinen pelkästä olemisen sietämättömästä keveydestä nautiskeluun. Bonairella ei ihan hirveästi tapahdu yhtään, eikä mitään. Riittävästi menoa ja meininkiä minun makuuni.
Saari sijaitsee Venezuelan edustalla ja on osa ns. ABC-saariryhmää (Aruba, Bonaire, Curaçao). Se kuuluu Alankomaihin ja sen rantoja koristaa syvyyksissä yksi maailman parhaiten säilyneistä koralleista. Saarella asustelee n. 16000 kansalaista, joiden lisäksi siellä temmeltää iso liuta aaseja ja vuohia, enemmän ja vähemmän villeinä ja vapaina. Erikoisia ja eri kokoisia liskoja vilistää joka puskassa, sekä muutama flamingokin onnistuttiin bongaamaan. Flamingoja oli vielä hiljattain saarella tuhansittain, mutta vuosi sitten koetelleet runsaat sateet laimensivat suolaisia sisävesiä siinä määrin, että flamingojen ravinto kaikkosi vesistä ja sen myötä pääosa linnuistakin.
Saaren eläimistä on mainittava vielä koirat. Niitä oli joka pihassa ja ne pitivät melkoista meteliä aamusta iltaan. Lisäksi ne olivat pääosin melkoisen isokokoisia. Olen täysin koiraihminen ja erityisesti diggailen juuri isokokoisista rekuista. Jos työni ja vapaa-aikani mahdollistaisivat koiran hankkimisen, en empisi hetkeäkään. Silti en ihan hirveästi diggaile Bonairelaisista koirista, enkä niiden omistajista. Jatkuva räksytys 24/7 ja aitoja päin säntäilevät kurittomat hurtat eivät lämmittäneet mieltä pimeillä kujilla dallaillessa.
Saaren eteläosassa on isoja suolavuoria ja suolan tuottamiseen liittyviä tuotantolaitoksia. Jossain määrin hämmentävä ajatus on kuitenkin se, että paikka ei ole oikeastaan minkään suhteen omavarainen. Se tuottaa korkeintaan kokemuksia sukeltajille, kaikki muu roudataan jostain. Jos tämä näkyy normituristille jotenkin, niin ihan halvin paikka ei ole kyseessä, vaikka veroilla ei ostettuja hyödykkeitä rangotakkaan. Lisäksi kaupoissa lähes jokaikinen tuote on kääritty melkoiseen kasaan muovikelmua. Pari viikkoa asiaa pähkittyämme ja erilaisia ruokatarvikkeita kaupasta hankkineena tulimme siihen johtopäätökseen, että kaikki ruoat myöskin maistuivat muoville. Aivan sama miten ruoan maustoit, tai mitä sinne laitoit sekaan.
Ravintoloista löytyi onneksi pari oikein maittavaa mättöä. Bon Bini pizzeriassa paikallinen chef väsäsi yhden parhaimmista lätyistä jonka olen koskaan syönyt. Perulaisessa Plazita Jimena raflassa vedetty fisu oli myös erittäin asiallista! Parhautta kuumuuden keskellä olivat Gio's puljun "homemade" jädet. Loisto mestoja kaikki. Bonairen ravintolat onnistuivat yllättämään kaiken kaikkiaan oikein positiivisesti.
Huomiota saarella reissatessa kiinnitti lisäksi eteläosassa olleet pienen pienet majat, jotka paljastuivat pienen opiskelun myötä orjien asumuksiksi. Bonairen kautta kulki back in the days iso liuta orjia ja moni väänsi myöskin saarella duunia suolaa tuottaen. Häkellyttävää oli, että meidän pick-uppimme kokoisissa tönöissä oli yötään viettänyt jopa 25 ihmistä. Melkoista touhua!
Viimeisen illan ratoksi sain rikottua naapurisopua siinä määrin, että vastapäätä asunut täti veti herneen jossain määrin nenäänsä. Ehkä jopa ihan aiheesta. En hetken huumassa osannut ajatella, että kattoterassin alla asuu ihmisiä ja kun piirun verran vajaat 90kg hyppii ja pomppii hikihatussa treenaten, voi siitä jonkinlaista töminää syntyäkin.
Viimeinen yö Bonairella meni pääosin kattoa tuijotellessa. Siinä vaiheessa kun pään painoi tyynyyn, oli fiilis hyvin pitkälti duracell-pupumainen. Virtaa riitti ja riitti ja riitti, kunnes ilmeisesti nukahdin vain herätäkseni lähes samantien. Mutta mikäpä oli herätessä, edessä oli lento Kolumbiaan. Taas innosta soikeana kohti uusia paikkoja ja uusia seikkailuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti