Kolumbiaan saavuttaessa maisemat koneen ikkunasta olivat melkolailla erilaiset kuin aikaisemmin tällä reissulla. Tiesi saapuvansa Etelä-Amerikkaan. Melkoisia korkeuseroja, paljon tiheää metsää, peltoja rinteillä ja asutusta laaksoissa. Medellinin kaupunki sijaitsee n. 1500 metriä merenpinnan yläpuolella, kun korkeuden suhteuttaa koti-Suomen mahtavaan Haltiin, tuli asusteltua viikko n. 180m Suomen korkeinta kohtaa ylempänä. Jos ei muuta, niin korkealla oli ainakin snadisti kylmä. Lämpömittari näytti toki tasaisen varmasti 23-28celciusta, mutta kun edelliset kolme kuukautta on paistatellut 30-47 asteen lämpötiloissa, oli rinkan pohjalta kaivettava paksumpaa vaatekertaa esiin.
Lähes tunnin matka lentokentältä kaupungille oli oiken hieno. Vuoristotie kierteli ensin maaseudulla ja lopulta laskeutui n.2500 metristä 1000 metriä alemmas kaupungin sykkeeseen. Maisemat olivat kohdillaan. Medellinin lähiöt vuorten rinteillä ovat täynnä punatiilisiä rakennuksia, jotka on kyhätty melkoisen tiheään. Laakson pohjalla oleva keskusta on lähiöiden punaisen hehkun ympäröimä. Heti matkalla kentältä kaupungille mielen valtasi loistava fiilis. Uusi maa, uusi kaupunki, uusi kulttuuri ja ihmiset, sekä iso liuta nähtävää ja koettavaa. Kaikki asiat joiden vuoksi olen ollut koko pienen ikäni täysin koukussa reissaamisen olivat edessä ja muutos edellisiin mestoihin olivat aistittavissa lähes käsinkosketeltavasti. Jostain kumman syystä Etelä-Amerikka on ollut paikka jossa allekirjoittaneen sielu lepää. Fiilis ja meininki näillä leveysasteilla saa hymyn naamalle ja pään tuntumaan kevyeltä. Paikallinen kontaktimme totesikin meikäläisen olevan "cake-face", joka on täälläpäin sanonta ihmisistä, jotka hymyilevät paljon. Otin parhaimpana mahdollisena kohteliaisuutena (sanakirjan avulla suora käännös espanjasta on lettunaama. Täytynee jatkossa kehoittaa työssä eteen tulevaa nuorisoa vääntämään naamaa hevosenkengän sijasta letulle. "Naama letulle nuorimies, asioilla on tapana järjestyä...").
Kuukauden tauon jälkeen oli edessä majoittuminen hostelliin ja oma punkka löytyi 8 hengen yhteismajoituksesta. Ensimmäisenä yönä unohdin korvatulpat rinkan uumeniin, enkä vaivautunut kaivamaan niitä yön aikana esiin. Kämpässä oli käynnissä melkoinen konsertti ja ensimmäiset heräilivät samoihin aikoihin kun viimeiset könysivät nukkumaan. Muutenkin oli jossain määrin outoa,asustella ihmisten keskellä, melkoisen hälinän ympäröimänä. Edellinen kuukausi Karibialla oli ollut kaikkea muuta kuin hälinää ja jaloissa vilisteleviä ihmismassoja. Totesin ajautuneeni sosiaaliseen koomaan. En alkuviikosta yksinkertaisesti jaksanut jutella ihmisten kanssa. Kun ei hengailtu kaupungilla, koteloidun kattoterassille rippukeinuun tai omalle yläpunkalleni. Hetken aikaa pohdin jo vakavasti, että onko aikani hostelleissa jo ohi. Nytkin ympärillä oli kuitenkin pääosin parikymppisiä opiskelijoita, joilla tuntui olevan illasta toiseen melko kova meno päällä. Setää ei moista jaksanut, eikä meno erityisemmin edes kiinnostanut. Omaa reissusuunnitelmaa ja juttuja Suomesta ei jaksa keroa loputtomiin, noihin kysymyksiin vastaamalla lähtee kuitenkin lähes poikkeuksetta jokainen jutustelu uuden kanssamatkustajan kanssa käyntiin. Jo pelkästään samassa huoneessa asusteli viikon aikana reilusti toistakymmentä ihmistä ja yleisissä tiloissa hengaillessa törmättyä tuli useisiin kymmeniin lisää. Ihan kaikille en jaksanut kovin yksityiskohtaisesti vastailla, saati sitten kysellä heidän menoistaan ja meiningeistään.
Toisten matkaajien ja erityisesti paikallisten tapaaminen on kuitenkin yksi matkustamisen parhaista puolista. Kun torstainen tapaaminen reissukaverini coachsurfing sivustolta bongaaman paikallisen kanssa venyi pitkälle aamuyön tunneille, kariutui myös sosiaalinen koomani. Pääsin taas sinuiksi ihmisten välisen kanssakäymisen perusteista. Tälläkin kertaa matkanvarelle osui lopulta iso liuta hyviä tyyppejä, joiden kanssa oli ilo seikkailla Medellinin kaduilla.
Medellinissä oli edessä ensimmäistä kertaa sitten toukokuun ja Pekingin tilanteita, joissa allekirjoittanut ja paikallinen ei löytänyt yhteisesti ymmärrettävää puhuttua kieltä. Tilanne ei tule syvemmälle Etelä-Amerikan syövereihin suunnattaessa muuttumaan ainakaan parempaan suuntaan. Onneksi jo ensimmäisen viikon aikana mieleen palautui liuta espanjan alkeita. Kevyttä omatoimista opiskelua tuli tehtyä muutamana iltana ja parhaani mukaan yritin myös jutella espanjaa paikallisille. Ecuadorissa edessä on kahden viikon intensiivi opiskelu kielikurssilla. Nähtäväksi jää mitä privaatti opettaja saa 40 tunnissa aikaan. Toivottavasti riittävät perusteet seuraavien 3,5 kuukauden käytännön harjoitteluun.
Uuden kielen lisäksi rajallista aivokapasiteettia rasitti uusi valuutta. Taskun täytteinä oli yllättäen satojatuhansia ja kahvista kynittiin monta tonnia. Hämmentävää. Todella rankasti venymään joutunutta matkabudjettia miellytti kukkarolle hyvin ystävällinen hintataso. Kolumbiassa asustelee sekä nautiskelee päivän ruoat ja juomat helposti 30€:lla / vrk. Julkinen liikenne tahi mikään muukaan välttämätön ei rasita kukkaroa kovinkaan rankasti.
Majoituksemme löytyi keskeiseltä Pobladon alueelta, josta oli metrolla lyhyt matka keskustaan, sekä jalan parque Llerasin alueen lukuisiin ravintoloihin ja baareihin. Edellisten lisäksi tuli käytyä erittäin viihtyisässä (joskin paikallisten mukaan ei kaikkein turvallisimmassa) Santo Domingon kaupunginosassa, sekä Santa Elenassa, Arvin kansallispuistossa. Molempiin mestoihin kulkupelinä toimi rinnettä ylös, aina 2500 metriin asti noussut "cable car". Santo Domingosta oli todella makeat maisemat koko kaupungin yli, sekä kaduilla oikein eläväinen ja aidon iloinen meininki. Arvi puisto jäi hieman pettymykseksi, kauniiksi kehuttu Piedras Blancasin järvi ei tarjonnut mitään ihmeellistä nähtävää. Kaikenlaisia turistiaktiviteetteja mestassa olisi päässyt tekemään, mutta ne ei jaksanut allekirjoittanutta kiinnostaa tippaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti