Kolumbia, osa 2

Ennakkoon Kolumbiasta tuli mieleen huumeet ja rikollisuus. Pablo Escobar ja Medellinin mafia. Kaupunki oli vielä 90-luvulla kaiken hämärän toiminnan keskipiste, mutta siellä on tehty isosti duunia rikollisuuden vähentämiseksi ja yleisen meiningin parantamiseksi. Silti ensimmäistä kertaa kaupungille mentäessä tuli mietittyä mihin taskuun lompakon työntää ja paljonko valuuttaa ottaa mukaan.

Yli 190 senttinen gringo erottuu varsin lyhytkasvuisten kolumbialaisten keskeltä varsin helposti. Fiilis oli kaduilla kävellessä ajoittain kuin sirkuseläimellä, kaikki tuijotti ja hymyili. Meininki ei toki ollut ihan yhtä överiä kuin reissullani Manaukseen, Brasiliaan vuonna 2009. Siellä jengi kiirehti avaamaan meille ovia ja saattoi tuijottaa ja hymyillä kymmeniä minuutteja. Kuin korostaaksemme erilaisuuttamme dallailimme paikallisen etiketin vastaisesti shortsit jalassa. Ihmisiä oli Medellinin kaduilla tuhansittain (ainakin hämmentävän paljon!) ja tasan kahdella shortsit jalassa. Tietämättä sen enempää missäpäin keskustaa olimme ja minne mennä, kävelimme epämääräisen kierroksen, jonka päätteeksi jäimme istuskelemaan metrosteissin viereiselle aukiolle. Istuskellessamme ja ihmetellessämme paikallista menoa, ympärillä pyöri jos jonkinlaista jengiä ihmettelemässä ja juttelemassa. Hetken ajattelin, että huomattavan paljon kiinnostusta kerännyt kamerani olisi ollut parempi jättää kämpälle, mutta eipä sitä kukaan alkanut voimakeinoin tai pakottamalla omakseen hamuamaan.

Paria päivää myöhemmin osallistuimme oikein asialliselle opastetulle kävelykierrokselle. Kuinka ollakkaan, kävelykierros kulki samaisen aukion läpi, jolla olimme ensimmäisellä keskustakäynnillä istuskelleet pitkän tovin. Olin hetken melko huvittunut, kun opas kertoi ennen aukion läpi kävelyä, että kyseessä on yksi Medellinin keskustan vaarallisimmista alueista. Menimme aukion halki ohjeilla: "kamerat visusti piiloon, kädet lompakon päälle taskuun ja suoraan pysähtymättä läpi".

Oppina olkoon, että kannattanee jatkossa ehkä hieman tarkemmin selvittää suurkaupunkien vältettäviä alueita. Silti isoin oppi ja ajatus on oppaammekin mainitsema totuus: ei ole mitään tarvetta pelätä, kunhan käyttäytyy fiksusti. Toki esim. Kolumbian maaseuduilla bussista ryöstettyjen käyttäytymisellä on tuskin ollut mitään tekemistä lopputuloksen kannalta, mutta toisaalta sen matkustusmuodon riskit ovat tietyillä alueilla täysin selvät. Ennakkoluulot ovat taas tämänkin kokemuksen perusteella syytä heittää romukoppaan. Ne voivat rajoittaa näkökenttää pahasti ja niiden myötä voi jäädä moni hieno paikka näkemättä ja moni mahtava kokemus kokematta. Medellin oli oikein mukava kaupunki ja siellä oli hyvä meininki (toki huumeiden olemassaololtakaan ei voinut välttyä, mutta siihen aiheeseen palailen myöhemmin). Ennakkoluulot voi karistaa ottamalla riittävästi selvää asioista etukäteen.

Ennakkoluulojen ohella pelko on myös syytä unohtaa. Pelon voi korvata käyttämällä maalaisjärkeä. Tässä vaiheessa täytyy toki koputtaa vahvasti puuta sen suhteen, että reissuillani ei ole mitään kuumotuksia koskaan tapahtunut. Olen dallaillut mm. Rio de Janeiron pahamaineisen rocinha favelan läpi ja käväissyt muutamassa muussakin melko "hämärässä" mestassa, enkä koskaan ole törmännyt mihinkään todelliseen uhkaan. Enemmän kuin moukan tuuriin, uskon fiksuun käyttäytymiseen. Korut ja kilut olen aina jättänyt himaan, samoin hugo bossin kledjut. Kamera joko taskun pohjalla tai kunnolla ranteen ympärille sidottuna. Lompakko taskun pohjalla ja ainakin ihmisjoukossa käsi lompsan päällä. Samalla kun kävelee kummempia arkailematta, ei pidä katsettaan asfaltissa, vaan katsoo vastaantulikoitaan ja morjestaa jos siltä tuntuu. Tietyissä mestoissa voi pelisilmää käyttää sen verran, että katsoo kummalla puolella tietä kävelee. Näillä metodeilla olen itse reissuillani tähän mennessä pärjäillyt oikein hienosti ja samat ohjeet antoi kävelykierroksen vetäjä Medellinissä. Tiedän, että etenkin moni läheisistäni kysyy, että miksi ylipäätänsä pitää mennä mestoihin ja alueille, joissa tarvitsee moisia asioita edes miettiä. Siksi, että monesti polulta hieman sivuun poikkeamalla näkee ja kokee paljon enemmän.

Itse kävelykierroksen anti oli pitkälti Kolumbian ja Medellinin historiaa, joka on melkoisen mielenkiintoista. Paljon väkivaltaa, huumeita, korruptiota ja sortoa. Turisti ei olisi voinut vielä 90-luvulla juuri nokkaansa kaupungissa näyttää. Oppaamme mukaan paikallisetkaan eivät liikkuneet tietyissä paikoissa ja tiettyihin aikoihin. Medellinin mafia maksoi 1000$ jokaisesta ammutusta poliisista ja ampumavälikohtaukset olivat täysin joka päiväistä huttua. Kaupungin otti kuitenkin uuden vuosituhannen alussa haltuunsa vallankapulaa kantamaan valittu, vahvasti oikealle kallellaan ollut, el hefe esikuntineen (heebon nimeä en muista). Oppaamme käytti heistä nimitystä "Iron fist". Rautanyrkin johdolla ongelmista on pikkuhiljaa päästy eroon (tai ainakin ne on sysätty sivummalle) ja tänä päivänä Medellin on oikein asiallinen paikka vierailla. Opas painotti useaan otteeseen, että turismi on kaupungille elintärkeää sen jatkaessa kamppailua pahan voimia vastaan. Ulkopuolisten tuleminen kaupungiin on osoitus siitä, että siellä voi olla ja elää, mikä ei ollut täysin itsestäänselvyys viime vuosituhannen loppupuolella. Toki ikäväkseni jouduin todistamaan ja toteamaan, että kovinkaan moni turisti ei mielestäni edesauttanut toiminnallaan kestävää kehitystä käyttäytymällä idioottimaisesti. Tästä avaudun jahka jaksan taas kirjoitella enemmän.

Lopuksi mainittakoon, että Kolumbiasta poistuminen ei ollut ihan yksinkertaisin prosessi. Ensin harmaita hiuksia oli aiheuttaa kämpän maksaminen. Kortti ei hostellilla käynyt ja automaatti ei suostunut työntämään rahaa ulos seinästä. Edestakas juoksentelussa kului muutama hetki ja kun kämppä oli viimein saatu maksettua, seisoi taksi pelottavan pitkiä aikoja paikallaan ruuhkassa. Tie kuitenkin aukesi ennen pitkää edessämme ja pääsimme ihan fiksuun aikaan kentälle. Meidät otettiin kuitenkin suoraan jonon ohi check-inniin, eikä syyttä. Maasta poistumisprosessi oli melkoista sekoilua. Check-in virkailijan tiskillä vierähti reippaat puolisentuntia ja välillä poikettiin keräämässä leimoja eri lappuihin, maastapoistumisveronpalautuksia ja vastailtiin erilaisiin ja erikoisiin kysymyksiin. Turvatarkastuskaan ei ollut ihan nopein prosessi ja passia sai vilauttaa melko monta kertaa. Itselleni jäi vahva epäilys, että turvagarkastuksen neiti yritti anastaa tablettini itselleen, mutta onneksi rajapolliisi ei ollut suunnitelmassa mukana ja tuli palauttamaan laitteen takaisin. Kolumbiaanit onnistuivat myös ensimmäistä kertaa matkustushistoriani aikana kadottamaan matkatavarat suoralla lennolla. Rinkat päätyivät parin päivän kiertomatkalle Peruun, kunnes löysivät perässämme Ecuadoriin.

Pari sanaa vedestä

Hyvät naiset ja herrat, rakastan suomalaista vettä ja sen jakelujärjestelmää. Puhdasta, raikasta, juomakelpoista, loistavan makuista elämän eliksiiriä, joka valuu hanoista valtoimenaan. Vesi on vanhin voitehista, juomista jaloin ja elämän perusedellytys. Arvostakaa ja vaalikaa sitä!

Ohessa muutamia veteen liittyviä kokemuksiani matkan varrelta, jotka ovat saaneet minut kaipaamaan ja arvostamaan kotoista vettä ja sen jakelujärjestelmää:
-Saksassa kärvistellessäni kuumeen kourissa oli juotava nestettä kaksin käsin. Limpparia en juo ja kun hanavesi ei tähän ollut kelvollista, raahauduin Müncheniläiseen markettiin, josta kannoin 7,5 litraa vettä sängyn vierelle. Päätä särki, nenä valui ja kurkusta ei saanut ulos pihaustakaan. Kauppakassi hajosi matkalla ja mieleni oli hetken aikaa musta.
- Venäjällä hanoista valunut neste ei ollut ihan joka kerta kirkkaimman puoleista. Teehen ei tarvinnut pussia uittaa edes näön vuoksi. Sisäinen hienohelmani hihkui ilosta hinkatessani kuravedellä itseäni puhtaaksi.
-Baikal-järvi on maailman suurin makean veden lähde. Silti koko maa on täynnä kaatopaikkoja siellä sun täällä, sekä kadunvarsilla. Vesipullot täyttävät mainiosti oman osansa luonnon keskelle dumpatusta jätteestä osittain sen vuoksi, ettei vettä tästä lähes pohjattomasta järvestä onnistuta edes auttavasti johtamaan ihmisten saataville.
- Baikal oli vierailumme aikana lähes kokonaan jäässä. Jäistä oli vesi vielä hanasta valuessakin. Edes lämpimät ajatukset eivät riittäneet, suihkussa käynti oli avantouintiin verrattavissa oleva kokemus.
- 72tuntia yhtäjaksoisesti tulikuumassa junassa keskellä siperiaa ja vettä oli saatavana ainoastaan kiehuvana. Käsien pesuakin voi alkaa kaipaamaan.
- Japanissa iski helteet, janotti! Onneksi hanaveden mainostettiin olevan juomakelpoista. Paitsi, että, se ei ollut! Uimahallissa penskana puolivahingossa hörpitty vesi maistui vähemmän kloorille. Itseasiassa epäilen, että 100% kloorikin maistuu vähemmän kloorille. Onneksi Japanissa sai mautonta hiilihapotettua vettä Asahi olutpulloihin kätkettynä.
- Jenkeissä vettä saa galloonittain mitä erilaisempiin muovisiin pakkauksiin pakattuna ja mitä erilaisemmilla makuyhdistelmillä. Pulloja on paljon ja joka paikassa. Täysiä, tyhjiä, isoja, pieniä, pyöreitä, soikeita, kahvalla tai ilman, punaisia, keltaisia, sateenkaarenvärisiä... Googlesta voi tsiigata paljonko moisen pullomäärän tuottamiseen palaa öljyä ja mihin ne tyhjät pullot päätyykään. Ei hanaveden voittanutta...
- Kanadan maaseudulla syytön kanssamatkustaja sai turhaan syyt niskoilleen kylppärissä vallinneesta odööristä. Myöhemmät empiiriset kokeilut osoittivat hajun tulevan veden mukana hanasta.
-Bonairella sukeltajat kuskasivat merivedessä liotettuja kamojaan pick-uppien lavoilla ja könysivät märkäpukuineen auton kabiiniin matkaamaan. Koska makea vesi on Karibian alueella lähes kultaakin kalliimpaa, ei liene peltilehmien päälle raaskita sitä heittää. Suolavesi jättää melko roisit jäljet ajoneuvoihin! Ei ihme, että meidän autostamme räpsähti takajouset poikki.
-Kolumbiassa vesijohtovesi oli juotavaa lähes yhtälailla kuin Japanissa. Paitsi, että se ei ollut lähellekkään niin pahaa. Rähjääntynyt reissuruuna ei kuitenkaan tohtinut kiusata itseään pahanmakuisella vedellä. Suussa kun oli edellisillan jäljiltä jo muutenkin riittävä kirjo pahoja makuja. Kuten Japanissa, Kolumbiassa olut ei ole vedestä laimennettua.
- Toisin kuin väitetään, päiväntasaajan eteläpuolella vesi ei pyöri wc-pöntössä eri suuntaan vaikka kuinka vetäisi. Pönttö tyhjenee samaan tahtiin viemärin uumeniin kuin sen säiliö täyttyy. Minkäänlaista kierrettä ei tässä tunteja kestävässä prosessissa synny, that's for sure!
- Kuten jo aikaisemmat kokemukseni etelä-amerikan pääpirteisellä alueella matkustaessa ovat osoittaneet, on suihkussa käynti sniiduilijan budjetilla matkaavan majapaikoissa melkoista arpapeliä. Oheinen kuva Ecuadorin asumuksen suihkusta ei ole edes pahin johon olen törmännyt, tässä yksilössä sähköjohtojen liitokset on sentään peitetty teipillä. Hanastakin pystyi tarttumaan ilman säväreitä (Santiago de cubassa suihkun lämpötilaa oli syytä säätää kepillä, paljain käsin säätimeen kajoaminen tarjosi kivasti virtaa ja oli melko piristävä kokemus).
- Oheisen mallisessa suihkussa käydessä voin taata, että paine on pään sisällä kovempi kuin se on vesijohdossa. Jos suihkuhanan tukkii toviksi ja sen jälkeen päästää veden ryöppymään kertyneen paineen huikealla voimalla, voi onnistua tiputtamaan päälleen tipan tai kaksi.
- Luonnollisesti on sanomattakin selvää, että reissun varrella eteen on osunut toistakymmentä suihkua, joissa yli 190 senttinen henkilö ei voi käydä polvistumatta kiinteän hanan, tai auttamatta liian lyhyen letkun päähän kytketyn käsisuuttimen alle. Korkeassa polviasennossa peseytyessä pysyy herkästi hymy naamalla!

Todellisuudessa kertaakaan ei ole ollut niin jano, että harmittaisi ja aina on ollut hyvää vettä saatavilla kun sitä on tarvinnut. Jotkut suihkuttelukäynnit ovat olleet hieman erikoisluontoisempia, mutta aina on mies puhtaana ja raikkaana pesulta selviytynyt. Ei minkään tason kynnyskysymyksiä allekirjottaneelle. Eikä yksikään vesihana, tai sen puuttuminen onnistu heikentämään matkaamisen hohtoa tai nostamaan verenpainetta. Siitä huolimatta nimenomaisesti vesi on yksi niistä monista asioista, joita Suomeen palattuani voisin osata arvostaa enemmän!

Kolumbia, osa 1

Kolumbiaan saavuttaessa maisemat koneen ikkunasta olivat melkolailla erilaiset kuin aikaisemmin tällä reissulla. Tiesi saapuvansa Etelä-Amerikkaan. Melkoisia korkeuseroja, paljon tiheää metsää, peltoja rinteillä ja asutusta laaksoissa. Medellinin kaupunki sijaitsee n. 1500 metriä merenpinnan yläpuolella, kun korkeuden suhteuttaa koti-Suomen mahtavaan Haltiin, tuli asusteltua viikko n. 180m Suomen korkeinta kohtaa ylempänä. Jos ei muuta, niin korkealla oli ainakin snadisti kylmä. Lämpömittari näytti toki tasaisen varmasti 23-28celciusta, mutta kun edelliset kolme kuukautta on paistatellut 30-47 asteen lämpötiloissa, oli rinkan pohjalta kaivettava paksumpaa vaatekertaa esiin.

Lähes tunnin matka lentokentältä kaupungille oli oiken hieno. Vuoristotie kierteli ensin maaseudulla ja lopulta laskeutui n.2500 metristä 1000 metriä alemmas kaupungin sykkeeseen. Maisemat olivat kohdillaan. Medellinin lähiöt vuorten rinteillä ovat täynnä punatiilisiä rakennuksia, jotka on kyhätty melkoisen tiheään. Laakson pohjalla oleva keskusta on lähiöiden punaisen hehkun ympäröimä. Heti matkalla kentältä kaupungille mielen valtasi loistava fiilis. Uusi maa, uusi kaupunki, uusi kulttuuri ja ihmiset, sekä iso liuta nähtävää ja koettavaa. Kaikki asiat joiden vuoksi olen ollut koko pienen ikäni täysin koukussa reissaamisen olivat edessä ja muutos edellisiin mestoihin olivat aistittavissa lähes käsinkosketeltavasti. Jostain kumman syystä Etelä-Amerikka on ollut paikka jossa allekirjoittaneen sielu lepää. Fiilis ja meininki näillä leveysasteilla saa hymyn naamalle ja pään tuntumaan kevyeltä. Paikallinen kontaktimme totesikin meikäläisen olevan "cake-face", joka on täälläpäin sanonta ihmisistä, jotka hymyilevät paljon. Otin parhaimpana mahdollisena kohteliaisuutena (sanakirjan avulla suora käännös espanjasta on lettunaama. Täytynee jatkossa kehoittaa työssä eteen tulevaa nuorisoa vääntämään naamaa hevosenkengän sijasta letulle. "Naama letulle nuorimies, asioilla on tapana järjestyä...").

Kuukauden tauon jälkeen oli edessä majoittuminen hostelliin ja oma punkka löytyi 8 hengen yhteismajoituksesta. Ensimmäisenä yönä unohdin korvatulpat rinkan uumeniin, enkä vaivautunut kaivamaan niitä yön aikana esiin. Kämpässä oli käynnissä melkoinen konsertti ja ensimmäiset heräilivät samoihin aikoihin kun viimeiset könysivät nukkumaan. Muutenkin oli jossain määrin outoa,asustella ihmisten keskellä, melkoisen hälinän ympäröimänä. Edellinen kuukausi Karibialla oli ollut kaikkea muuta kuin hälinää ja jaloissa vilisteleviä ihmismassoja. Totesin ajautuneeni sosiaaliseen koomaan. En alkuviikosta yksinkertaisesti jaksanut jutella ihmisten kanssa. Kun ei hengailtu kaupungilla, koteloidun kattoterassille rippukeinuun tai omalle yläpunkalleni. Hetken aikaa pohdin jo vakavasti, että onko aikani hostelleissa jo ohi. Nytkin ympärillä oli kuitenkin pääosin parikymppisiä opiskelijoita, joilla tuntui olevan illasta toiseen melko kova meno päällä. Setää ei moista jaksanut, eikä meno erityisemmin edes kiinnostanut. Omaa reissusuunnitelmaa ja juttuja Suomesta ei jaksa keroa loputtomiin, noihin kysymyksiin vastaamalla lähtee kuitenkin lähes poikkeuksetta jokainen jutustelu uuden kanssamatkustajan kanssa käyntiin. Jo pelkästään samassa huoneessa asusteli viikon aikana reilusti toistakymmentä ihmistä ja yleisissä tiloissa hengaillessa törmättyä tuli useisiin kymmeniin lisää. Ihan kaikille en jaksanut kovin yksityiskohtaisesti vastailla, saati sitten kysellä heidän menoistaan ja meiningeistään.

Toisten matkaajien ja erityisesti paikallisten tapaaminen on kuitenkin yksi matkustamisen parhaista puolista. Kun torstainen tapaaminen reissukaverini coachsurfing sivustolta bongaaman paikallisen kanssa venyi pitkälle aamuyön tunneille, kariutui myös sosiaalinen koomani. Pääsin taas sinuiksi ihmisten välisen kanssakäymisen perusteista. Tälläkin kertaa matkanvarelle osui lopulta iso liuta hyviä tyyppejä, joiden kanssa oli ilo seikkailla Medellinin kaduilla.

Medellinissä oli edessä ensimmäistä kertaa sitten toukokuun ja Pekingin tilanteita, joissa allekirjoittanut ja paikallinen ei löytänyt yhteisesti ymmärrettävää puhuttua kieltä. Tilanne ei tule syvemmälle Etelä-Amerikan syövereihin suunnattaessa muuttumaan ainakaan parempaan suuntaan. Onneksi jo ensimmäisen viikon aikana mieleen palautui liuta espanjan alkeita. Kevyttä omatoimista opiskelua tuli tehtyä muutamana iltana ja parhaani mukaan yritin myös jutella espanjaa paikallisille. Ecuadorissa edessä on kahden viikon intensiivi opiskelu kielikurssilla. Nähtäväksi jää mitä privaatti opettaja saa 40 tunnissa aikaan. Toivottavasti riittävät perusteet seuraavien 3,5 kuukauden käytännön harjoitteluun.

Uuden kielen lisäksi rajallista aivokapasiteettia rasitti uusi valuutta. Taskun täytteinä oli yllättäen satojatuhansia ja kahvista kynittiin monta tonnia. Hämmentävää. Todella rankasti venymään joutunutta matkabudjettia miellytti kukkarolle hyvin ystävällinen hintataso. Kolumbiassa asustelee sekä nautiskelee päivän ruoat ja juomat helposti 30€:lla / vrk. Julkinen liikenne tahi mikään muukaan välttämätön ei rasita kukkaroa kovinkaan rankasti.

Majoituksemme löytyi keskeiseltä Pobladon alueelta, josta oli metrolla lyhyt matka keskustaan, sekä jalan parque Llerasin alueen lukuisiin ravintoloihin ja baareihin. Edellisten lisäksi tuli käytyä erittäin viihtyisässä (joskin paikallisten mukaan ei kaikkein turvallisimmassa) Santo Domingon kaupunginosassa, sekä Santa Elenassa, Arvin kansallispuistossa. Molempiin mestoihin kulkupelinä toimi rinnettä ylös, aina 2500 metriin asti noussut "cable car". Santo Domingosta oli todella makeat maisemat koko kaupungin yli, sekä kaduilla oikein eläväinen ja aidon iloinen meininki. Arvi puisto jäi hieman pettymykseksi, kauniiksi kehuttu Piedras Blancasin järvi ei tarjonnut mitään ihmeellistä nähtävää. Kaikenlaisia turistiaktiviteetteja mestassa olisi päässyt tekemään, mutta ne ei jaksanut allekirjoittanutta kiinnostaa tippaakaan.

Bonaire, osa 2

Toinen viikko Bonairella ja kuukauden oleskelu Karibialla on takanapäin. Ehdottoman hyvä etappi, kannatti tehdä!

Bonairen pääkaupungissa Kralendijkissa vietetystä viikosta ei ole tapahtumien muodossa kovin hohdokasta kerrottavaa. Syömisen, makaamisen ja jumppaamisen ohella viikon kohokohdat olivat postissa ja parturissa käynti. Nekin tuli ajoitettua samalle päivälle. Tavoite oli ottaa iisisti ja siihen pyrittiin määrätietoisesti, kunnianhimoisesti ja tuumaakaan tinkimättä. Lopputulokseen voin olla tyytyväinen.

Bonaire oli oikein oiva paikka viettää pari viikkoa. Viime päivityksessä mainitsinkin saaren olevan sukeltajan paratiisi, joten jo sen kautta paikka sopi meille kuin nenä päähän. Sukeltelumahdollisuuksien lisäksi saari oli sopivan hiljainen ja rauhallinen pelkästä olemisen sietämättömästä keveydestä nautiskeluun. Bonairella ei ihan hirveästi tapahdu yhtään, eikä mitään. Riittävästi menoa ja meininkiä minun makuuni.

Saari sijaitsee Venezuelan edustalla ja on osa ns. ABC-saariryhmää (Aruba, Bonaire, Curaçao). Se kuuluu Alankomaihin ja sen rantoja koristaa syvyyksissä yksi maailman parhaiten säilyneistä koralleista. Saarella asustelee n. 16000 kansalaista, joiden lisäksi siellä temmeltää iso liuta aaseja ja vuohia, enemmän ja vähemmän villeinä ja vapaina. Erikoisia ja eri kokoisia liskoja vilistää joka puskassa, sekä muutama flamingokin onnistuttiin bongaamaan. Flamingoja oli vielä hiljattain saarella tuhansittain, mutta vuosi sitten koetelleet runsaat sateet laimensivat suolaisia sisävesiä siinä määrin, että flamingojen ravinto kaikkosi vesistä ja sen myötä pääosa linnuistakin.

Saaren eläimistä on mainittava vielä koirat. Niitä oli joka pihassa ja ne pitivät melkoista meteliä aamusta iltaan. Lisäksi ne olivat pääosin melkoisen isokokoisia. Olen täysin koiraihminen ja erityisesti diggailen juuri isokokoisista rekuista. Jos työni ja vapaa-aikani mahdollistaisivat koiran hankkimisen, en empisi hetkeäkään. Silti en ihan hirveästi diggaile Bonairelaisista koirista, enkä niiden omistajista. Jatkuva räksytys 24/7 ja aitoja päin säntäilevät kurittomat hurtat eivät lämmittäneet mieltä pimeillä kujilla dallaillessa.  

Saaren eteläosassa on isoja suolavuoria ja suolan tuottamiseen liittyviä tuotantolaitoksia. Jossain määrin hämmentävä ajatus on kuitenkin se, että paikka ei ole oikeastaan minkään suhteen omavarainen. Se tuottaa korkeintaan kokemuksia sukeltajille, kaikki muu roudataan jostain. Jos tämä näkyy normituristille jotenkin, niin ihan halvin paikka ei ole kyseessä, vaikka veroilla ei ostettuja hyödykkeitä rangotakkaan. Lisäksi kaupoissa lähes jokaikinen tuote on kääritty melkoiseen kasaan muovikelmua. Pari viikkoa asiaa pähkittyämme ja erilaisia ruokatarvikkeita kaupasta hankkineena tulimme siihen johtopäätökseen, että kaikki ruoat myöskin maistuivat muoville. Aivan sama miten ruoan maustoit, tai mitä sinne laitoit sekaan.

Ravintoloista löytyi onneksi pari oikein maittavaa mättöä. Bon Bini pizzeriassa paikallinen chef väsäsi yhden parhaimmista lätyistä jonka olen koskaan syönyt. Perulaisessa Plazita Jimena raflassa vedetty fisu oli myös erittäin asiallista! Parhautta kuumuuden keskellä olivat Gio's puljun "homemade" jädet. Loisto mestoja kaikki. Bonairen ravintolat onnistuivat yllättämään kaiken kaikkiaan oikein positiivisesti.

Huomiota saarella reissatessa kiinnitti lisäksi eteläosassa olleet pienen pienet majat, jotka paljastuivat pienen opiskelun myötä orjien asumuksiksi. Bonairen kautta kulki back in the days iso liuta orjia ja moni väänsi myöskin saarella duunia suolaa tuottaen. Häkellyttävää oli, että meidän pick-uppimme kokoisissa tönöissä oli yötään viettänyt jopa 25 ihmistä. Melkoista touhua!

Viimeisen illan ratoksi sain rikottua naapurisopua siinä määrin, että vastapäätä asunut täti veti herneen jossain määrin nenäänsä. Ehkä jopa ihan aiheesta. En hetken huumassa osannut ajatella, että kattoterassin alla asuu ihmisiä ja kun piirun verran vajaat 90kg hyppii ja pomppii hikihatussa treenaten, voi siitä jonkinlaista töminää syntyäkin.

Viimeinen yö Bonairella meni pääosin kattoa tuijotellessa. Siinä vaiheessa kun pään painoi tyynyyn, oli fiilis hyvin pitkälti duracell-pupumainen. Virtaa riitti ja riitti ja riitti, kunnes ilmeisesti nukahdin vain herätäkseni lähes samantien. Mutta mikäpä oli herätessä, edessä oli lento Kolumbiaan. Taas innosta soikeana kohti uusia paikkoja ja uusia seikkailuja.

Bonaire, osa 1

Lento Curaçaolta viereiselle Bonairelle kesti huikeat 25 minuuttia. Oli jossain määrin hämmästyttävää, että lennolla oli enemmän lebensraumia penkkien välissä kuin yhdelläkään valtameren ylityksellä joita olen lennellyt. Joskus on tullut pidemmillä lennoilla tilanahtaudesta muikeat mustelmat polviin, mutta nyt elin ehkäpä leveämmin kuin koskaan, koneessa joka ei ehtinyt kunnolla edes ilmaan ennen laskeutumista. Beats me! Maahantulosta mainitsinkin jo edellisessä päivityksessä, ei siitä sen enempää.

Kaksiviikkoinen vierailu tällä pienellä ja hiljaisella saarella oli suunniteltu kaksivaiheiseksi. Ensimmäinen vaihe ja ensimmäiset kahdeksan päivää ovat takana päin. Vaihe rakentui vahvasti sukeltamisen ympärille ja näin jälkikäteen voin todeta sen onnistuneen oikein hienosti. Toinen vaihe on alussa ja agendana on 100% chillailu. Tämäkin vaihe on lähtenyt käyntiin oikein hienosti, tänään on lepäilyn lomassa syöty ja ostettu postikortti, ei muuta.

Ensimmäisen vaiheen majapaikkamme Caribbean club tarjosi mitä parhaimmat mahdollisuudet tavoitteemme, eli sukeltamisen toteutukselle. Vaikka siellä vietetyt 8vrk repivät matkabudjettia erittäin ronskilla kädellä, voi myös helposti todeta, ettei meiltä mitään puuttunut. Kotimme oli oikein asiallinen huoneen apartment, jonka terassia vastapäätä olivat sukelluspuljun päämaja, varusteiden huolto ja säilytystilat, sekä säiliöhuone, josta sai ilmaa rajoituksetta. Samaan pakettiin kuului vielä Pick-up mallinen ajoneuvo, jolla ajeli näppärästi vähän huonompienkin teiden päässä olleille sukellusmestoille.

Kaiken muun sukeltelun lomassa päivitimme itsemme myös seuraavalle tasolle 'advanced open water diver' kurssilla, sekä ainoaksi syntymäpäivälahjakseni tänä vuonna jääneellä 'enriched air' kurssilla. Näiden kurssien myötä karttui rutkasti lisää taitoja ja mahdollisuus painua aina 30 metrin syvyyteen asti, sekä sukellella myös pimeällä. Seuraava kurssi kiiltää jo tiukasti silmissä ja tavoitteena on saada vielä 'rescue diver' taso suoritettua tämän reissun aikana.

Kurssimme vetäjänä toimi erittäin pätevä ja kokenut Ecuadorilainen Pepe. Hän paikkasi hienosti myös niitä aukkoja, joita edellisen kurssin vetäjä 21-vuotias Tabitha neitonen ei osannut tuoda esiin. Oli jossain määrin erilaista olla kurssilla kun kouluttaja puhui englantia paremmin kuin auttavasti ja omasi huikean kokemuksen joka puolelta maailmaa. Curaçaon opettajattaremme kun joutui joskus yhteisen kielen puuttuttua tyytymään auttavasti ymmärrettäviin käsimerkkeihin. Advanced kurssilla saimme myös todeta, että olemme oikein kelpoja sukellusharrastuksen aloittelijoita. Pepe puhui meistä ihmiskaloina ja mainitsi, että yleensä näin alkuvaiheessa yhtä hienosti vetävät päätyvät joko sukelluslafkoihin duuniin tai scuba master tasolle. Pepen elämän filosofiaa kuunnellessa ja arkista aherrusta seuratessa homma ei vaikuta yhtään huonommalle ammatinvalinnalle.

Kursseille osallistui meidän lisäksemme kuusikymppinen opettaja Californiasta, nimeltään Hal. Kohtuu pikkutarkka dude, joka oli innostunut vasta aloittamastaan harrastuksesta siinä määrin, että omasta takaa löytyi vimosen päälle vehkeet päästä varpaisiin. Erittäin sosiaalinen jannu, kuten kaikki jenkit ja ihan hauskaa seuraa. Hal ei ollut vedessä täysin vahvimmillaan. Mies pääsi pari kertaa yllättämään ja tööttäsi täysillä kylkeen kesken sukeltelun. Sen sijaan, että Hal olisi reagoinut jotenkin syntyneeseen kontaktiin, hän jatkoi vaan potkimista entiseen tahtiin, ehkä jopa kiivaammin. Muuten ihan ok, mutta allekirjoittanut joutui tuon tuosta puhaltelemaan maskiaan tyhjäksi vedestä, jostain syystä tiiveys pettää kun vedän huutonaurua syvyyksissä.

Kahden suoritetun kurssin ohella sukellusvaiheessa kokemusta karttui kaiken kaikkiaan 19 sukelluksen verran. Kaikki olivat jossain määrin hienoja kokemuksia. Erityisesti mieleen jäivät kuitenkin huikean mahtavat korallit saaren länsirannikolla, ensimmäinen yösukellus, sekä mitä erilaisemmat meren eläimet. Nähtyä tuli ainakin muutamia rauskuja ja kilpikonnia, jos jonkinlaisia ankeriaita ja mitä erikoisempia pieniä ja isoja kaloja. Edellisellä viikolla eräs sukeltaja oli kuvannut aivan rannan tuntumassa valkohain, joita tähän vuodenaikaan seudulla on nähtävissä. Hain bongaaminen on kuitenkin Bonairella erittäin harvinaista, emmekä ikävä kyllä päässeet moista näkyä itse todistamaan. Toki lienee ihan asiallista totutella isoihin kaloihin pikkuhiljaa ennen 12metristä haita. Jo itseäni isomman Tarponin vierellä uiskentelu oli melko huikea kokemus! Erikoisempia sukelluksia olivat hylyllä (Rahtilaiva Hilma Hooker) käynti ja "fluorescent night dive". Jälkimmäisessä käytettiin sinistä valoa tuottavia lamppuja ja maskin päälle nykäistiin keltaiset linssit. Moinen yhdistelmä saa ihmeitä aikaan ja kaikki heijastuu syvyyksissä verkkokalvoille neonvalojen väreissä.

Bonairella oli mahtavaa uiskennella syvyyksissä. Lähes kaikki toiminta saarella liittyy kyseiseen aktiviteettiin ja tuskinpa tänne on eksynyt turistia, joka ei olisi syvyyksissä käynyt. Märkäpukua veti rannassa päälleen kaikki kymmenvuotiaasta aina vähintään kasikymppiseen asti. Ajoneuvojen rekisterikilvistäkin sen voi lukea, niitä koristaa teksti "Bonaire, divers paradise".  Tällä erää ei täältä enempää. Kirjoittaminen käy työstä, pitää jaksaa ottaa iisisti...

Hyvin valmisteltu on puoliksi tehty

Olkoon tämä teksti opetuksena itselleni ja kehoituksena muille matkustajille. Minne menetkin pieni pohjatyö ei ole koskaan pahasta. Pienellä vaivalla säästyy monesti ylimääräisiltä harmailta hiuksilta, taskun pohjalle jää enemmän euroja ja muutenkin matkanteko on helpompaa ja mukavampaa.

Tämän tekstin kirjoittamiseen johtaneet töppäilyt ovat vain ja ainoastaan omaa syytämme. Onneksi niillä ei ollut merkitystä kokonaisuuden kannalta, mutta toisinkin olisi voinut olla. Tärkein fakta on kuitenkin se, että 5-10 minuutin taustatyöllä kaikki nyt tehdyt tössimiset olisi voinut jättää tekemättä.

Ennen kuin menen varsinaiseen tapahtumaketjuun jonka vuoksi tätä kirjoitan, kerron tarinan joka tapahtui vain reilua vuorokautta ennen sitä. Kyseessä ei ollut kovin merkittävä juttu. Lähdimme ajelemaan kämpältämme Willemstadista n. 45 minuutin ajomatkan päähän, Curaçaon kansallispuistoon Cristoffelparkiin. Päädyimme paikalle vain todetaksemme, että puiston ovet oli suljettu 2 tuntia aikaisemmin. Pari päivää aikaisemmin olimme käyneet keskustelun seuraavien etappien suunnittelusta ja valmisteluista. Samaa keskustelua sivusimme myös ajomatkalla puistoon. Keskeisenä sisältönä keskustelussa oli pyrkimys ottaa selvää tulevista mestoista aikaisemmin, varata lennot ja majoitukset aikaisemmin, jne. Hetkessä on kiva elää ja tämän reissun yhtenä keskeisimmistä ajatuksista on edetä fiiliksen mukaan tekemättä sitovia suunnitelmia. Fakta on kuitenkin se, että varailemalla lentoja ja kämppiä edellisenä iltana, tai vain pari päivää aikaisemmin, joutuu reissubudjetti entistä kovemmalle rasitukselle. Puiston portilla pääsi leveä nauru osittain em. keskusteluun liittyen. Molemmat olivat käyneet netissä ennen lähtöä, kumpikaan ei vaivautunut tsiigaamaan puiston aukioloaikoja. Matkailu avartaa ja niin tekee autolla ajelukin, joten minkäänlaista vahinkoa ei tässä tapauksessa käynyt.

Seuraavan kerran totaalinen valmistautumattomuus iski päin lärviä Bonairen lentokentällä. Maahantulotarkastuksessa vetelin rennon letkeästi ympäripyöreitä vastauksia (ei tullut mieleenikään antaa "oikeita" vastauksia, vaikka varsin hyvin ne tiesin ja olen niitä lukuisia kertoja eri puolella maailmaa rajaviranomaisille selostanut). Selvisi hyvin pian, että Bonairelle ei ole tulemista, jos ei ole varattuna maahantulon edellytyksenä vaadittavaa paluulentoa. Olisi myös suotavaa, jos tietäisi missä majoittuu. Onneksi täti kopissaan oli sen verran hyvällä päällä, että hän ei torpannut maahantuloamme tiskille. On tullut lueskeltua muutamia matkakertomuksia, joissa on käynyt huonommin ja hetken aikaa olin jo tekemässä u-käännöstä takaisin päin. Rajan täti otti passimme hellään huomaansa ja päästi meidät tuloaulaan varaamaan paluulentoa. Ensin piti keksiä minne päin menisimme, milloin ja miten. Pikaisen nettiselailun lopputuloksena lennämme 13.elokuuta Medelliniin, Kolumbiaan. Majoitus pitää muistaa varata sieltäkin ja luultavasti jatkosuunnitelmakin olisi hyvä olla.

Selvittyämme toisen kerran tuloaulan puolelle, tällä kertaa passit ja matkatavarat mukana, ei varattua kyytiä näkynyt missään.Onneksi ei tarvinnut pitkään odotella ja soitella ympäriinsä kun kuljettaja kurvasi nimikyltin kanssa paikalle. Hän oli käynyt heittämässä rajamuodollisuuksista hieman näppärämmin läpikulkeneita kanssamatkustajia majoituksiinsa ja oli jossain määrin ihmeissään miksi tulimme "hieman" muita myöhemmin. Pääsimme kuitenkin aikanaan majoitukseemme ja aina syömään asti. Seuraavan kerran saimme todeta kuinka soitellen sotaan olimmekaan Bonairelle lähteneet kun menin maksamaan laskua. Lompakko oli pullollaan väärää valuuttaa. Vaikka Bonaire kuuluu Curaçaon ohella Alankomaiden antilleihin, ei Dutch guilder kelpaa täällä maksuvälineenä. Onneksi sen verran on varauduttukin, että reissukassassa on lähdöstä lähtien ollut hätävarana yhdysvaltain dollareita, Bonairen virallista valuuttaa (Bonairella käytettävä valuutta tuli toki lukaistua pikaisesti vasemmalla silmällä jostain keskustelupalstalta. Lähdekritiikki kuitenkin petti. Kiitos nimimerkille "Rami").

Saapi nähdä mitä reissu tuokaan eteen, ihan näin housut kintuissa ei seuraavaan mestaan kuitenkaan lähdetä. Kolumbian rajaviranomaiset eivät välttämättä ole yhtä suopeita...

Muutama vinkki rajamuodollisuuksiin:
1)tiedä aina minne olet menossa. Kaupungit ko. maassa ja seuraava maa johon olet jatkamassa.
2)tiedä aina missä aiot majoittua. Jos et tiedä, ilmoita joku. Jos et tiedä edes jotain, asut Hiltonissa (löytyy lähes joka mestasta).
3)tiedä aina kauan aiot maassa viipyä. Jos et tiedä ilmoita maksimi oleskelu aika tai ainakin riittävän pitkä. Älä ala empimään tai jossittelemaan, vaan ilmoita päivämäärä niin kuin se olisi ainoa jonka tiedät.
4)tiedä mitä teet. Maailmanympäri matkustelija ei ole ammatti. Työtön-,tai opiskeleva matkustelija pääsee melko helposti rinkkoineen takahuoneeseen tarkistettavaksi. Työ miehen tiellä pitää...

Curaçao

Curaçaon saarella, Hollannin antilleilla viivyimme kaksi viikkoa. Näiden viikkojen aikana reissun luonne muuttui merkittävästi ja osittain jopa pysyvästi. Pysyvä muutos johtuu totaalisesta koukkuun jäämisestä sukeltamiseen. Olin testaillut hommaa aiemminkin ja innostuin heti ensi kokeilulla. Kurssin käyminen on ollut suunnitelmissa siitä lähtien, reilut kolme vuotta vuotta. Sopivaa tilaisuutta vaan ei ole osunut kohdalle ennen Curaçaolle eksymistä.

PADI open water kurssi suoritettiin 2,5 päivässä ja siihen sisältyi 5 sukellusta. Normaali kesto kurssille on 4-5 päivää, joten opintoja vedettiin melko tiiviiseen tahtiin. Päivät olivat pitkiä ja erityisesti teorian pänttäämiseen kului aikaa ja vaivaa. Käytännön osuudet olivat silkkaa hauskuutta ja mahtavuutta. Toistaiseksi tällä reissulla on vedetty 7 sukellusta, mutta kuluvallemviikolle on varattuna vermeet ja rajattomasti ilmaa, joten syvyyksissä tullee vietettyä muutama tovi. 2-3 sukellusta päivässä, viikon ajan. Mahtavuutta! Samassa rytäkässä olisi tarkoitus suorittaa myös advanced open water kurssi.

Sukelluksen lisäksi Curaçaon tarjoamat mahdollisuudet ja sisäisen hedonistin valtaan astuminen ovat vieneet matkantekoa melkoisesti rauhallisempaan ja lungimpaan suuntaan. Molemmat kämpät saarella olivat erittäin asiallisia ja täysin eri luokkaa kuin budjetissa ja suunnitelmissa oli varauduttu.

Ensimmäinen asumus oli  saaren länsiosassa, Westpuntissa. Alue on oikein rauhallista, eikä lähimaastosta löydy resorttien ja muutaman ravintolan, sekä lukuisien rantojen lisäksi oikein mitään muuta. Majoitusliike kantaa nimeä Marazul dive resort, voin suositella. Terassiltamme ja parvekkeeltamme ole suora näkymä merelle. Ilmansuuntana länsi, joten aurinko laski suoraan eteemme. Altaaseen oli matkaa 15m ja mereen 25m. Kelpasi olla ja oleskella.

Toinen kotimme sijaitsi pääkaupungissa Willemstadissa, Pietermaai smalin kaupunginosassa. Se on kaupungin vanhin alue. Rakennukset ovat pitkälti entisöityjä, monet toista sataa vuotta vanhoja. Saarella kaikki rakennukset ovat erittäin kirkkaan värisiä ja kujat sekä kadut ovat näin ollen erittäin asiallisen näköisiä. Kämppämme oli oikein oiva kaupunkiasunto. Takapihan terassi oli erittäin vehreässä puutarhassa, palmupuiden katveessa. Lähimpänä naapurina terassin vieressä asusteli melkoisen iso rapu, altaalle matkaa oli vain muutamia metrejä. Erittäin asiallisesti (lentokoneen lehden mukaan Kuubalaiseen tyyliin) sisustettu ravintola/baari Mundo Bizarro kuului kämpän kanssa samaan kompleksiin ja matkaa oli sinnekkin vain joitain metrejä. Suosittelen Curaçaolle eksyville myös Willemstadin majoitustamme: Pietermaai smal apartments oli nimi.

Edellisessä blogi päivityksessä käy ilmi mitä Curaçaolla karkeasti ollen tapahtui sukelluskurssin lisäksi. Enimmäkseen levyttelyä auringossa, varjossa, altaalla, rannalla ja sängyllä. Ohessa ruokailua, lukemista, kirjoittamista, urheilua ja ajelua sekä dallailua siellä täällä. Voisin sanoa, että melko lungia meininkiä. Mikäs sen mukavampaa.

Curaçao itsessään on oikein soiva paikka. Karibialaista fiilistä, hollantilaisella otteella. Mahtavia rantoja, siisti pääkaupunki, muutamia lomaparatiiseja, sekä paljon tilaa ja rauhaa. Riippuu mitä haluaa ja minne päin saartaa päätyy oleskelemaan. Luksukseen, kuten juotavaan vesijohtoveteen kotikulmillaan tottunut suomalainen tykkää faktasta, että samaan elämäneliksiirin lähteeseen voi turvautua myös Curaçaolla. Lähestulkoon kaikki ihmiset puhuvat neljää kieltä: papiamentua (virallinen kieli), englantia, espanjaa ja tietysti hollantia. Jos ei jotenkuten kykene kommunikoimaan paikallisväestön kanssa lienee ensialkuun syytä kurkata peiliin. Paikallisväestön lisäksi hollantilaiset ovat melko vahvasti katukuvassa näkyvillä ja vastaavat oman arvioni mukaan yli 90% saaren turismista. Vuokra-auto on ehdoton jos haluaa nähdä ja kokea omaa resorttiaan enemmän. Kauppakassimme Daihatsu Sirion oli kaikkea muuta kuin ilo ajaa ja matkustaa, mutta hoiti meidät tunnollisesti paikasta toiseen.

Ruoka on ainoa asia, joka jätti toivomisen varaa. Söimme pääasiassa oman keittiön tuotoksia ja hyvä niin, koska kaupungilla aterioimassa käynti ei ollut tämän kokemuksen perusteella vaivan ja rahan arvoinen kokemus. Ei saarella kovimman kulinaristinkaan nälkää tarvitse nähdä, jostain syystä itselleni jäi Curaçaon safkoista melko halju fiilis.