Iguazu

Matkaa Saltasta Puerto Iguazuun kertyi kahdella bussilla vähän reippaat 24h. Bussimatkailu on alkanut pikkuhiljaa jo tökkimään, mutta toisaalta kymmenientuntien etapit tienpäällä sujuvat jo melkoisella rutiinilla. Uni hiipii silmiin melko paljon helpommin kuin alkureissusta. Bolivian hieman ruovimpien bussien jälkeen koitti paluu nahkasohvalle, joka oli lähestulkoon parempi kuin monen hostellin sänky. Tunnelma tosin oli huomattavasti Bolivialaista linjuriautoa latteampi ja fiilistelyn sijasta ainoaksi viihdykkeeksi jäi jälleen joku ö-luokan komedia punkkutarjoilun kera. Viimeistään tässä vaiheessa tuli myös sivustakatsottuna hyvä osoitus siitä, että tauoilla ei kannata lähteä bussin edustalta kovinkaan kauas haahuilemaan. Viimeisen tauon jälkeen matkan jatkuessa edessämme istuneesta paragualaisesta mimmistä oli jäljellä vain matkatavarat. Jos en olisi rynnännyt ohjaamoon huomauttamaan asiasta, tyttö tuskin olisi saapunut määränpäähänsä ajallaan.

Puerto Iguazu oli jenkkien jälkeen ensimmäinen mesta, josta emme olleet varanneet majoitusta etukäteen. Asumus löytyi odotetusti kuitenkin heti bussiaseman nurkilta. Vaikka mesta vaikutti alkuun ihan asialliselle, kämpän vaihto tuli kuitenkin eteen heti toisen yön jälkeen. Vaikka kaikki ovet ja ikkunat olivat teljettyinä, huoneessa oli öisin hyttysten kokoontumisajot.

Viimeinen yö ensimmäisessä majoituksessa osoittautui hyttysten hätyyttelyn lisäksi yhdeksi reissun tapahtumarikkaimmista. Olin kaiketi ehtinyt nauttimaan muutamia dinnerini seasta esiin mönkineitä matoja ennen kuin huomasin kyseisen proteiinilisän kuuluvan ateriaani: heräsin hiestä märkänä ja jouduin juoksemaan vessaan hissin noustessa ylös melko agressiivisesti. Pimeässä vessassa ainakin tein melko vahvan epäilyn ruokamyrkytyksestä ja matojen osuudesta moiseen. Tätä ennen olin herännyt vähintään hämmentyneenä kun frendini kysyi, että kuseeko yläpunkan dude sen päälle. Kun sain hieraistua silmiäni ja analysoitua kysymyksen uudestaan, niin totesin että jannu todellakin virtsasi allensa ja lopputuote valui patjan läpi frendini sängylle. Kaverilleni koitti suihkureissu ja huoneen vaihto keskellä yötä. Aamulla "peemaniksi" ristitty Belgialaiskundi oli melko rikki kun kaverini ensin kehoitti kurkkaamaan peiton alle ja sen jälkeen kertoi heränneensä kultaiseen putoukseen. Sillä hetkellä vastaavana taloudenhoitajana ilmoitin, että en maksa siitä ilosta, että kaverini päälle virtsattiin keskellä yötä, enkä myöskään siitä ilosta, että sain todistaa tämän episodin. Poika kaivoi kiltisti kuvettaan.

Pääosa Puero Iguazulla vietetystä ajasta kului pelkästään tooodella lämpimästä säästä ja olemisesta nauttimiseen, altaalla, riippukeinussa, sängyssä, terassilla... Itse alueen nähtävyyttä, eli vesiputouksia kävimme ihmettelemässä kahdella päiväreissulla. Ensimmäinen ulottui rajan taakse Brasiliaan. Bussilla matkaa taitettiin n.15min rajamuodollisuuksineen. Kansallispuisto putouksineen oli oikein hieno ja sää hohtavan kuuma, kelpasi dallailla ja ihmetellä. Mestasta jäi kokonaisuudessaan huomattavasti parempi fiilis kuin edellisillä vesiputouksilla, Niagara fallseilla. Toisin kuin kanadalaiset, brassit eivät olleet onnistuneet pahemmin ryssimään mahtavaa luonnonihmettä neonvaloilla ja sirkushuveilla.

Toinen keikka putouksille tehtiin Argentiinan puolelta. Vaikuttava näky myös tältä puolen rajaa katsottuna. Brasilian puolelta putouksista sai paremman yleisvaikutelman, Argentiinassa pääsi putoavaa vettä pällistelemään läheltä. Jos pitäisi valita,vain toinen, suosittelisin vahvasti vierailua Argentiinan puolelta. Omaa retkeä varjosti kevyt ylipaine pääkopassa, joka ei suostunut oikein millään hellittämään. Syy paineeseen oli mitä yksinkertaisin: en ole harrastanut kunnollista liikkuntaa pitkään aikaan ja ravinnoksi on tullut nautittua hyvän ruoan sijasta enemmänkin teollisuusjätettä muistuttavia mössöjä. Olo on hieman sen mukainen ja kun syyllisen näkee peilistä niin ottaa pannuun. Valmiiksi ylipaineistettua pääkoppaani ei hellinyt tieto päin seiniä menneistä ja jo maksetuista varauksista venereissun ja paluumatkan osalta. Bookkausten mentyä pieleen kertyi odottelua muutama tunti ja jouduin jättämään isoimman putouksen reunalla käynnin välistä, jotta pääsin veneilemään putousten juurelle. Muu seurue valitsi toisin, itse en venereissun jälkeen ainakaan kadu päätöstäni. Putoukset näyttivät vielä mahtavammilta niiden juurelta katseltaessa ja nauroin huutonaurua kun kuski ajoi veneen putouksen alle. Vettä tuli niskaan melkoisesti! Molemmissa olisi toki ollut ihan asiallista käydä kun kerran tänne asti on eksynyt sekoilemaan, mutta minkäs teet...  

Salar de Uyuni

Suoraan La Pazista otetusta yöbussista jalkautuneena suuntasimme kolmen päivän kierrokselle Salar de Uyuniin. Retkikunta koostui kuskista/oppaasta, eläkkeellä olevasta britti pariskunnasta, sekä Uusi-Seelantilaisesta nuoresta parista. Opas oli reilu parikymppinen paikallinen dude, jonka veli omisti koko puljun. Asiallinen kuski ja mukava pieni mies. Ihan hirveästi hänen kanssaan juttua ei vaihdettu, koska mies ei puhunut espanjan lisäksi oikeastaan sanaakaan muita kieliä. Uusi-Seelantilainen pariskunta oli myöskin todella mukava ja mitä mahtavinta matkaseuraa. Samoin Brittimies, joka oli ehdottomasti mukavimpia ihmisiä joita olen tavannut koko reissulla. Mies oli todella fiksun oloinen ja äärettömän innostunut sekä kiinnostunut lähes kaikesta. Samaa ei voi sanoa naisesta. Uusi-Seelantilainen Sam luonnehti rouvaa seuraavasti "absolutely the worst humanbeing I've ever met". Naisen asenne oli sen suuntainen, että hän kykenisi melko vaivattomasti löytämään paratiisistakin pelkästään huonoja puolia ja tuskin täydellinenkään rouvan mielestä lopulta kovin hyvä on, päinvastoin.

Britit olivat lähteneet kuusikymppisinä ensimmäistä kertaa eläessään omatoimimatkalle resorttien ulkopuolelle. Heidän tyttärensä olivat viettäneet välivuoden Etelä-Amerikkaa kiertäen ja vanhemmat olivat päättäneet lähteä viideksi viikoksi kiertämään jälkipolvensa jalanjäljille. Hatun noston arvoinen teko ja mies tuntui nauttivan aavikon hiekanjyvistäkin täysin rinnoin ja huikealla innokkuudella. Samalla hän osoitti olevansa aivan käsittämättömän paksunahkainen tyyppi naisen valittaessa aivan kaikesta. Henk.koht. suosikkini oli avautuminen miehen liian pitkään kestäneestä wc-reissusta. Nainen kun oli joutunut odottamaan tietämättä missä äijä oikein luurasi. Ainoastaan paria minuuttia, jos sitäkään aiemmin olin kuitenkin vieressä seistessäni ymmärtävinäni miehen aikomukset riittävällä tarkkuudella hänen tokaistessaan rouvalleen: "I'm going to the toilet my darling, could you wait for me here please". Matkaa saniteettitiloihin oli huikeat 15m ja naisella oli kohteelle suora näköyhteys. Asenne ratkaisee...

Itse reissu alkoi Bolivialaiseen tapaan reilusti myöhässä. Pitkäksi venyneen lähdön jälkeen pyörimme ensimmäiset pari tuntia ympäri kaupunkia keräilemässä erilaisia tarvikkeita reissua varten. Viimeisimpänä ajoimme kuskin kotiin hakemaan hänelle lisävaatetta aavikon kylmiin öihin. Suomalaisella logiikalla retken alkamisajankohdaksi olisi voinut ilmoittaa 09 sijasta 13 ja kenties siihen mennessä hoitaa tarvikkeet kuosiin. Meidän roolimme kamoja kerätessä oli kuitenkin vain istua autossa ja matka kulki useampaan otteeseen lähtöpaikan ohitse. Näin Boliviassa.

Ensimmäinen kohde oli kaupungin kupeessa ollut junien hautausmaa. Mestaan oli parkkeerattuna muutama ruosteine  veturi vaunuineen. Niillä kuskattiin menneinä vuosina mineraaleja rannikolle, vaan eipä kuskattu ilmeisesti enää. Seuraava etappi oli heti reissun odotetuin paikka, eli suola-aavikko. Huikean näköinen mesta, tasaista valkoista plattaa riitti silminkantamattomiin, horisontissa siinti ainoastaan ympäröivä vuoristo. Oppaan mukaan kaivuutöihin ryhtyvillä suolaa tulisi vastaan ensimmäiset 100m, joten sitä on kaiketi paikassa melkoisen paljon. Siellä täällä suolakuoren alta pulppusi vettä sen alla kulkevista joista.

Lounas nautittiin kattoa lukuunottamatta täysin suolasta kyhätyssä "raflassa". Ensimmäinen yö meni "suolahotellissa" ja matkan varrella pysähdyttiin "suolakylässä". Toisesta päivästä eteenpäin suolaa ei enää juuri näkynytkään, vaan reissu kulki vuorien lomassa keskellä hiekkadyynejä. Mahtavia maisemia! Aika ajoin pysähdyimme näköalapaikoille katsomaan kaukaisuuteen, erilaisille kivimuodostelmille ja ihastelemaan jos jonkin värisiä laguuneita satoine flamingoineen. Näillä nurkilla oli myös kivikasoja, joista sanottiin Salvador Dalin hakeneen inspiraatiota tai jotain. Mestan nimi ainakin oli Salvador Dali desert.

Viimeisen päivän huikein juttu olivat pulppuavat geysirit, jotka syöksivät kuumaa höyryä maasta. Hieno näky aamu auringon paistaeessa. Korkeimmillaan reissulla piipahdettiin 4800metrissä. Tuuli tuiversi ajoittain siihen malliin, että kamera oli syytä pitää laukussa jollei halunnut hiekkapuhallusta linssille. Silloin tällöin päivisin oli tuulettomissa paikoissa ja ilmastoimattomassa autossa matkatessa todella kuuma, öisin pakkasta. Vaikka jengi varoitteli hyytävällä kylmyydellä, tarkeni meidän majoituksissamme hienosti peiton alla. Lisämaksusta mukaan otetulle makuupussille ei käyttöä löytynyt. Päivät olivat melko pitkiä ja pääosa niistä kului autossa istuskellen.

Land cruiserimme oli ehtoopuolella ja istumalihakset eivät saaneet parasta mahdollista kannustusta kuluneilta penkin jousilta. Viimeisen päivän maraton ajo oli rehellisesti sanottuna melkoista tuskaa pari vuotta sitten vähän pahemmin hittiä ottaneille vasemman jalan hermoilleni. Ajokkimme ominaisuuksiin kuului ajoneston kytkeytyminen päälle kesken ajon. Sama systeemi hankaloitti silloin tällöin myös käynnistämistä sekä ulos ja sisäänpääsyä. Onneksi kinneri lopulta kulki takaisin määränpäähän asti. Vesivarastojen oltua viimeisenä päivänä olemattomat, olisi aavikolle hyytyminen ollut kovin epätoivottava vaihtoehto.

Sapuska retkellä oli yllättävän hyvää huomioiden, että se kulki alusta loppuun ajokkimme takaloosterissa. Toisena päivänä lounaaksi nautitut leivitetyt kananfileet herättivät aluksi pieniä pelkotiloja. Ajoneuvossa oli kuitenkin melko rapsakan kuuma, eikä kylmälaukkuakaan ollut matkassa. Mättö maistui kuitenkin ihan asialliselle ja peloista huolimatta pysyi sisälläkin nätisti. Illat sujuivat retkikunnan muiden jäsenten kanssa niitä näitä rupatellen ja erilaisia sanaleikkejä pelaillen. Oikein mukavaa.

Hyvä reissu, kannatti tehdä. Niille jotka moista suunnittelevat, suosittelen kuitenki retken venyttämistä 4 päivälle. Lyhyemmillä ekskursioilla käydään vain muutamassa mestassa ja nyt vierailluista paikoista oikeastaan kaikki olivat kuitenkin käymisen arvoisia. 4 päivän retkellä ei paikkoja tai matkaa kerry yhtään enempää, mutta matka tahti on verkkaisempi. Nyt meinasi ajoittain olla pieni hoppu päällä. Uskoisin, että 4 päivän retki on ystävällisempi myös istumalihaksille.

Salar de Uyuniin liittymättömänä kuriositeettina on mainittava, että älkää koskaan, ikinä tuhlatko aikaanne ja aivokapasiteettianne kaksosista kertovaan leffaan jonka molemmissa pääosissa heiluu Adam Sandler. Espanjaksi dubattuna vielä alkuperäistäkin paskempi. Niin huono elokuva, että teki mieli vahingoittaa itseäni dinnerin nauttimiseen osoitetuilla muovisilla aterimilla. Ihmetyttää muutenkin Etelä-Amerikassa yleisesti valloillaan oleva tarve näyttää busseissa ainoastaan ö-luokan komedioita. Paikalliset tv-sarjatkin toki perustuvat pitkälti "kakkunaamaan" tyyppiselle huumorille, joten ehkä on kyse jostain kosmisesta komiikanihmeestä jota ei skandinaavit kykene ymmärtämään...

Quito, Ecuador

Bongasin, että tämä sovellus oli jostain syystä päättänyt jättää julkaisematta tekstini Quitosta, kaupungista jossa homehduttiin pisimpään tällä reissulla. Uusi yritys...

Ecuadorin pääkaupunki sijaitsee Andeilla, 2850m korkeudessa ja 25 km päiväntasaajalta etelään. Edellä mainittujen faktojen vuoksi kaupungissa on melkolailla erilaiset olosuhteet kun mihin on tullut totuttua. Vuodenaikoja on kaksi, kesä (kuivakausi) ja talvi (sadekausi). Paikalliset kuitenkin sanovat, että Quitossa koetaan neljä vuodenaikaa jokaisen päivän aikana ja eivät he hirvittävän kaukana todellisuudesta ole. Lämpötila vaihtelee 7-27 asteen välillä melko kellon tarkasti joka päivä. Viileää osasin odottaa, mutta kylmyys pääsi kuitenkin jossain määrin yllättämään. Kyllä täällä tarkenee, mutta en varsinaisesti odottanut nukkuvani collarit ja sukat jalassa. Tällä reissulla piti olla koko ajan kesä...

Quitossa on koko latinalaisen-amerikan laajin ja parhaiten säilynyt vanhakaupunki ja se on UNESCOn maailmanperintökohde. Alue on kieltämättä todella vakuuttava ja viihtyisä. Joka kerta kun vanhalle kaupungille meni, tuntui käynnissä olevan myöskin jonkinsortin tapahtumia ja väkeä tulvi kaduilla sen mukaisesti. Aivan ehdoton juttu Quiton kävijöille on La Rhonda katu, jossa voi nautiskella paikallisista herkuista sekä musiikista ja ostiskella käsitöitä, taidetta, yms. (käytiin lauantaina ja jengiä, sekä tunnelmaa oli melko kivasti). Sunnuntai kävelyllä gamlastanissa piipahdimme kirkossa ja päädyimme kuulemaan sanaa koko katolisen messun ajaksi. Mielenkiintoinen kokemus, vaikka papin puheet eivät ihan hirveästi auenneetkaan.

Muu kantakaupunki ei sitten olekkaan kovin viihtyisä, ainakaan minun mielestäni. Kaupungista sivuun mentäessä vuoristomaisemat ovat todella mahtavan näköisiä ja jossain määrin runsaanpuoleisesti on nähtävissä myös asiallisen näköistä katutaidetta. Huomiota herättävää Quitossa on ajoneuvojen, erityisesti lukuisten bussien pössyttelemät pakokaasupilvet. Jos Pekingissä aurinkoa ei nähnyt saasteilta, oli Quitossa paikoittain kuitenkin vaikeampaa hengittää. Ajoneuvokalusto kaipaisi kipeästi päivitystä, puhtaampia polttoaineseoksia tankkeihinsa, tai jotain...

Julkinen liikenne kulkee täysin pyörillä ja julkisissa kulkuvälineissä käyttäytyminen on jokseenkin "erilaista". Busseihin noustaan pääsääntöisesti liikkeestä ja samoin tapahtuu poistuminen. "Metrobussiin" nousu ja poislähtö vaatii määrätietoisuutta ja röyhkeyttä. Kaiuttimista kannustetaan nopeaan toimintaan ja kun ihmiset sulloutuvat kapeista pariovista samaan aikaan sekä sisään että ulos, on toimenpide kaikessa sekavuudessaan hämmentävä. Julkiset kulkuvälineet ovat myös pääsääntöisesti melko täyteen tupattu ja kuskit paahtavat menemään melkoista kyytiä. Aikatauluja ei ole, bussi menee aina silloin tällöin. Lysti on länkkäristandardeilla lähes ilmaista, lipare kustantaa 25 yhdysvaltain senttiä. Enimmäkseen tuli kuitenkin siirtymisten osalta elosteltua ja ajeltua taksilla. Sekin on meille valkonaamoille melko halpaa hupia, kyydit olivat 1-4$ välillä. Takseja on todella paljon ja kyseessä on varsin näppärä vaihtoehto siirtymiselle paikasta A paikkaan B, jos ei tunne sen tarkemmin kaupunkia ja sen julkisen liikenteen koukeroita.

Keskustan kupeesta löytyy baari- ja bilealue Mariscal, jonne Quiton yöelämä on pääsääntöisesti keskittynyt. Alueelta löytyy myös valtaosa kaupungin majoitusliikkeistä ja näin ollen myöskin turisteista. Mariscal kulkeekin paikallisten keskuudessa nimityksellä "gringolandia". Ei niin paha paikka kun uskalsin nimen perusteella olettaa, turistien ohella alueella liikkuu varsin kiitettävästi kuitenkin myös paikallisväestöä. Mieluummin suuntaisin illanviettoon kuitenkin vanhaan kaupunkiin, la Rhondan suuntaan.

Alunperin Quitossa piti viettää kaksi viikkoa, mutta oleskelu venähti viikolla. Syynä venymiseen oli viime päivityksessä mainitsemani vatsatauti, joka piti meidät pois koulun penkiltä, sekä vaati palautumisjakson ennen seuraavalle kohteelle, eli Cotopaxi tulivuorelle kapuamista. Arjet täyttyivät espanjan opiskelusta Cristobal Colon spanish schoolissa, kaupungin ihmettelystä ja yleisestä joutenolosta. Oheisohjelmaa tarjosi koripallon em-kisat ja totuttautumiset korkeuksiin, jotta huomenna koittava Cotopaxin valloitus olisi mahdollista.

Espanjaa tuli opiskeltua kaiken kaikkiaan 40h, kymmenen päivän aikana. 4 tuntia päivässä, kotitehtävät ja reflektoinnit päälle oli yllättävän rankka setti. Tahti kurssilla oli myös melkoinen. Täytyy nostaa hattua opettajalleni Isabelille, sillä olen jossain määrin yllättynyt kuinka hyvin pääsin kiinni täysin uuteen kieleen näin lyhyessä ajassa. Sanavarasto kaipaa vielä reilusti lihaa luiden ympärille, mutta aikalailla kaikki arjen välttämättömät askareet sujuvat espanjaksi oikein mukavasti. Pientä small talkiakin kykenin heittämään niin fudiksesta, kuin matkustamisestakin. Harjoittelu jatkuu väkisinkin vielä Etelä-Amerikan turneen ajan ja tämän hetken aikomusten mukaan myös opiskelu aikanaan Suomessa. Muy bien!

Korkeuksiin totuttelu toteutettiin Pichincha-tulivuorella, jonne pääsi varsin näppärästi kaapelihissillä (tjsp.). Hissi nousi 4100m ja jalan oli mahdollista kavuta aina 4800m asti. Me kävimme vuorella kahdesti ja pyörimme arviolta 4200m paikkeilla. Tulivuori purkautui viimeksi 1999 ja täytti Quiton kadut pölystä. Pölyä oli ollut useiden senttien paksuinen kerros, ikkunat ja ovet oli teipattu tiiviiksi. Pölyn kaikkoaminen kaduilta oli kestänyt pari kuukautta. Maisemat korkeuksista olivat todella mahtavat. Lyhyen kiipeämisen jälkeen heinikossa maatessa, maisemaa ihastellessa ja musiikkia kuunnellessa oli käsittämättömän hieno fiilis. Niitä yksittäisiä loistavimpia hetkiä tällä reissulla joiden vuoksi matkaa teen. Quitossa reissaamisen aikaansaama euforinen tunne iski toki muutenkin pitkästä aikaa vähän useammin. Kahvilla istuessa, tai puistossa maatessa mielen valtaa hetkellisesti totaalinen hyvänolontunne. Sitä havahtuu löytämästä itsensä toiselta puolelta maailmaa täysin kiireettömässä hetkessä, vailla palan hajua sen hetkisestä ajasta tai siitä mitä huominen tuo tullessaan. Loistavuutta!

Reissasimme myös bussilla kaupungista pohjoiseen, päiväntasaajalle. Vierailimme Mitad del mundon messevällä monumentilla, sekä 280m enemmän pohjoisessa olleella museolla, jossa todellinen päiväntasaaja kulki (GPS:llä tsekattu fakta). Museon tourilla teimme erilaisia havainnollistavia temppuja ja perehdyimme alueen historiaan. Saimme koko ryhmän ainoina "eggmaster"-diplomit onnistuttuamme saamaan kananmunan pysymään pystyssä naulan päässä, jee! Correolis-efekti havainnollistettiin vetämällä tulppa altaasta päiväntasaajalla ja sen molemmin puolin, ei niin hohdokasta. Yllättävintä oli huomata, että oli aivan käsittämättömän vaikeaa kävellä suoraan silmät suljettuina ekvaattorilinjaa pitkin...

Quitossa asuimme kotimajoituksessa. Carrascon perheeseen kuuluu eläkkeellä olevan Luz-maman lisäksi Coqui-koira, Roberto 27v ja häntä pari vuotta nuoremmat siskonsa Marcela sekä Kristina. Perheessä on ollut oikein asiallista asustella, Luzin väsäämät ruoat ovat maistuneet ja olo on ollut oikein leppoisaa. Vatsataudin kourissa kärvisteltäessä Luzin apu oli oikein tervetullutta. Toki vielä enemmän olisin toivonut pääseväni kanssakäymisiin perheen kanssa espanjankielen sparraamisen hengessä. Vähän enemmän juttua vaihdettiin Roberton viettäessä synttäreitään, jolloin vedimme perheen keskuudessa kakkua ja lauloimme 'paljon onnea' kolmella kielellä. Perheessä asuminen herätti jälleen ajatuksia kulttuurien välisistä eroista. Vaikka aihe onkin täysin tuttu, oli jännää seurata vierestä kuinka aikuiset muksut elävät vielä lähemmäs kolmekymppisinä äitinsä siipien alla. "Mami" huudot kaikaa jos on jotain hätänä, äiti kokkaa ja paasaa. 5 vuotta seurustelleen Marcelan (25v.) poikaystävä kävi pari kertaa hyvin nopeasti kääntymässä ja saattamassa tyttöystävänsä huoneen ovelle. Huoneen jonka seiniä koristi edelleen teinivuosien paikallisen mekaks lehden (seventeen) julisteet ja lakanoilla hyppivät iloisesti my little ponyt.

Tragikoomisen kevennyksen reissuun toi suomipoikien kaipuu saunan lauteille. Kielikoululla ollut erittäin mukava herrasmies Denveristä oli ottanut puolestamme asioista selvää ja kertoi meille kaupungista löytyvän useitakin saunoja. Innosta soikeana suuntasimme lähimmälle ja matkaan pakkasimme treenikamatkin, olihan paikassa kuulemma mahdollisuus käydä puntilla. Reissu jäi lyhyeksi. En mene yksityiskohtiin, mutta saunaan asti emme kuitenkaan ikinä päätyneet. Matka tyssäsi "salille", jossa konkretisoitui täysin satavarmaksi pukuhuoneessa herännyt kevyt epäilys paikan "luonteesta". Kyseessä oli homojen "spa". Totuuden valjettua vierailumme jäi melkoisen pikaiseksi. Ihan heti en usko päätyväni uudestaan saunaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Ainakin taustat selvitän jatkossa tarkemmin. Herrasmies Denveristä oli kovin pahoillaan tapahtuneesta.

Quiton vierailun ehdottomia tähtihetkiä on tullut vietettyä netin äärellä. Suomen korismaajoukkueen em-kisataivalta on ollut mahtava seurata. Aina en ole tiennyt miten päin olisin, jotta hillitsisin riemuni. Hetkittäin poskelle on vierinyt sinivalkoinen kyynel. Koris on meikäläiselle mahtavuudessaan kosmisissa ulottuvuuksissa. Kun pienen ja piskuisen kotimaani jengi vyöryttää altavastaajana lajin mahtimaita, on fillis käsittämättömän hieno! Tack för Susijengi!!! (Reilu vuosi sitten kun arvoin tälle reissulle lähtöä, kiikaroin jo tosissani lomapäiviä em-kisojen ajaksi. Jos en olisi täällä, olisin melko varmasti Koperissa kisoja katsomassa. Hetkittäin on jopa ihan ohuesti harmittanut että en ole. Tulen tekemään isosti duunia, että MM-kisat 2014 Espanjassa ja EM:t 2015 Ukrainassa eivät mene sivusuun).

La Paz

Bolivian pääkaupungista varattiin ensi kerran sitten viimeisimmän Quiton vierailun jälkeen astetta parempi hotelli. Hotellin valinta meni siinämäärin hyvin, että yöbussin päätepysäkki oli suoraan sen edessä. Tätä emme tienneet etukäteen, mutta hetken rinkat selässä ihmisvilinässä pyörittyämme ja ihmeteltyämme mihinpäin lähtisimme etsimään taksia, osui n7mikyltti silmiini ja dallailimme onnesta soikeana sisään. Hotelli oli pienen panostuksen arvoinen, aamupalaksi oli tarjolla pitkästä aikaa muutakin kuin sämpylöitä ja hilloa, näkymä terassilta yli keskustan oli todella hieno ja sijainti mitä oivallisin.

Wikitravel ei tiennyt kertoa kaupungista juuri mitään ja enempää emme vaivautuneet selvittämäänkään. Vajaa viikko tyydyttiin ainoastaan oleskelemaan ilman pienintäkään suunnitelmaa, saati pakkoa käydä ihmettelemässä joitain tiettyjä juttuja. Persoonallinen pääkaupunki täynnä jos jonkinlaista kaupustelijaa kadunvarsilla. Parissa oikein asiallisessa ravintolassa tuli piipahdettua ja vedettyä ehdottomasti Etelä-Amerikan parhaat pizzat. Vaikka Punossa vedettyjen lättyjen jälkeen vannoin etten enää tällä mantereella pizzoihin kajoa, nion olen tyytyväinen lähes pakonomaiseen heikkoon hetkeeni. Aiempien kuralättyjen sijasta nyt parissakin eri paikassa eteen kiikutetut luomukset olivat todella maistuvia. Bolivialaiset ymmärtävät ilmiselvästi naapureitaan paremmin tämän italialaisen keittiön ihmeen idean.

Liikenne ja ihmisvilinä 3800m korkeudella olevassa kanjoniin kyhätyssä kaupungissa oli melkoinen. Väen menoa ja meininkiä ihmitellessä ja tunnelmaa fiilistellessä silmiin osui usein suomalaisten bändien t-paitoja paikllisen väestön torsoa verhoamassa. Suomihevi ja -rokki on kova juttu näillä nurkilla aina Hanoi Rocksista Rasmukseen ja Nightwishiin. Silloin tällöin em. orkesterien viisuja kuulee veivattavan radiossakin lattari- ja panhuilurenkutusten lomassa.

Bolivia on reissaajan lompakolle melko ystävällinen paikka. Erityisesti mieleen jäi parturikeikka. Vanhempi herrasmies siisti hiukseni todella tarkasti ja melko hienoilla otteilla. Mm. Hiustenleikkuukoneen puhdistuksen setä teki tulella näyttävin efektein. Pikkutarkkaa työtä aina veitsellä tehtyä viimeistelyä myöten. Hintaa räpsähti kokonaista 1,5usd, eli hieman reilu euro!

Vaikka kuinka miettimällä mietin mitä La Pazista kertoisin, hakkaa aivot tyhjää. Mitään säväyttäviä tunteita kaupunkia kierrellessä ei syntynyt, mutta toisaalta kaupungin kaduilla dallaili mielellään ja kevyin mielin. Pääkaupungista näki selkeästi, että Bolivia on naapureitaan köyhempi paikka. Siinä ehkä piileekin paikan hienous: kiiltävän ja siloitellun kuoren sijasta La Pazista huokuu enemmän aito ja asiallinen fiilis sekä tunnelma joka sen asukkailla on. Tykkäsin.

Salta, Argentina

Ensimmäinen stoppi Argentiinassa osui Saltaan. Se oli sopiva pysäkki matkan varrella ja paikan nimeä kantava olut oli ollut erittäin hyvää suola-aavikoilla seikkailtaessa, joten miksipä ei.

Majoitukseksi löytyi ennakkoon epäilyttävän hyvä hostelli n. puolentunnin bussimatkan päästä kaupungista. Arvostelut olivat huikeita ja majoitus oli ilmainen. Uutuuttaan hohtava hostelli ei osoittautunut lähellekkään arvostelujen luoman hypen arvoiseksi, huokea hinta helpotti oloa kuitenkin sen verran että vaihtoa ei tarvinnut kuitenkaan miettiä. Saltan vierailu päätettiin jo alunperin pyhittää chillailulle, joten ihan tolkuttomasti ei ympäriinsä ämpyilty. Pitkät yöunet, pöytäfudista, bilistä ja paljon NBA:ta telkkarista, sekä tietysti muuten vaan puolikoomassa makoilua. Mestassa oli tosin ajoittain käynnissä sen luokan festarit, että aivoja ei kyennyt ihan täysin kytkemään päältä. Irlantilaisjohtoinen bileporukka painoi menemään aamusta iltaan kunnioitettavan kovalla tatsilla. Lähes alastomat pöydällä tanssijat tai sisällä fillaroineet maalatut miehet vetivät omaa showtaan muun kansan hurratessa, muu väki meidän ohella keskittyi olemaan ja chillailemaan kaiken kaaoksen keskellä.

Hostelliin eksyi rajalta samassa bussissa suomalainen pariskunta. Erittäin mukavia ja hienolla asenteella liikenteessä olevia tyyppejä. Oli oikein asiallista jutella pitkästä aikaa 1.kotimaisella jonkun muunkin kuin reissufrendini kanssa. Terveiset Viiville ja Villelle!

Itse kaupungille teimme kaksi reissua. Yleistä kävelyä ympäriinsä, vähän asioiden hoitamista koska majoituksessa ei toiminut netti, sekä tietysti hyvää ruokaa. Ensi kosketus punaiseen lihaan Argentiinassa oli lähes kaikkea mitä uskalsin odottaa. Tilaamamme pippuripihvit olivat levottoman kokoisia, käsittämättömän mureita ja koko annos kaikessa yksinkertaisuudessaan hämmentävän maukas. Ilo oli myös huomata, että Argentiinassa on tarjolla hyvän lihan lisäksi myös hyvää jäätelöä. Vielä erittäin edullista sellaista. 300g ämpäristä "homemade" jädeä joutui pulittamaan vajaat 2€! Tähän mennessä jäätelöt ovat tällä mantereella olleet moneen kertaan sulanutta kuraa, toisin täällä!

Kaupungista pisti Bolivian jälkeen silmään viimeistely: talot näyttivät suomalaiseen silmään taloilta, ei hökkeleiltä tai rankasti alkoholin vaikutuksen alaisena duuniaan paiskovan arkkitehdin näkemyksiltä epämääräisistä tiilikasoista. Hassuhattuisia perinneasuihin pukeutuneita tätejä, eikä katukauppiaitakaan enää näkynyt, autot olivat uudehkoja ja siistejä ja ihmiset eri näköisiä. Selkeästi enemmän "länsimainen" mesta, oli se sitten hyvä tai huono juttu. Koska kaupungissa oli mahdollisuus kiivetä ihailemaan maisemia "maailman katolta", teimme yleisesti lempi sightseeing reissuni cablecarilla a.k.a telefericolla (juuri nyt en keksi muuta suomenkielistä nimitystä vekottimelle kuin hiihtohissi) jonkinnäköisen kumpareen huipulle. Näkymät aukesivat koko kaupungin yli ja niitä kelpasi ihailla auringon paisteessa kahvia hörppien.