Juna saapui Mongolian pääkaupunkiin, Ulan-Batoriin 06.30. Jostain kumman syystä junaemäntä halusi suorittaa herätyksen hyvissä ajoin paria tuntia ennen saapumista. Herätys oli karu lyhyeksi jääneiden yöunien lisäksi ikkunasta silmäänpistäneen ohuen lumipeitteen vuoksi. Jos jotain, niin pakkasta ja lunta en toivonut tällä matkalla näkeväni. Maisemat lähestyttäessä Ulan-Batoria osoittautuivat kuitenkin heräämisen arvoisiksi ja olivat tähän mennessä junamatkan parhaat. Rajamuodollisuudet veivät yhteensä reilut viisi tuntia. Passi tarkastettiin viiden eri virkailijan toimesta ja hytistä piti poistua kolmesti. Kerran hytti tarkastettiin meidän läsnäollessamme, joka ei ollut ehkä kaikkein sujuvinta toimintaa: lattia pinta-alaa kun on n. 1m2 ja hytissä kolmen asukkaan ja rinkkojen lisäksi vielä paikallinen tullimies.
Ulan-Bator itsessään oli jälleen kerran positiivinen yllätys. Tähän mennessä matkan parhaimmat päivät vietettin ehkä jopa hieman yllättäen kyseisessä kaupungissa. Asioiminen oli huomattavasti helpompaa kuin Venäjällä, koska lähes kaikkialla näkyi myös tunnistettavia aakkosia ja väki puhui lähes poikkeuksetta englantia. Majoituksemme oli myös oikein asiallinen. Mieltä lämmitti myös lähes joka kadun kulmasta löytyneet koriskentät. Suomi-Mongolia korismatseja otettiinkin useaan otteeseen niin ala-aste ikäisten muksujen, kuin varttuneemmankin väen kanssa. Kun pari länkkäriä astui kentälle pallon kanssa, ilmestyi pelaajia ja sivustakatsojia nopeasti runsain määrin. Suomi vei, Mongolia vikisi. Näkyipä NBA:n pleijaritkin suorana tv:stä ja vielä ihmisten aikaan. Reissun tähän mennessä parhaat sapuskat löytyi myös Ulan-Batorista ja hinnatkin olivat tolkuttoman kallista kahvia lukuunottamatta paljon ystävällisemmät matkaajan lompakolle. Toki yksinkertaisten miesten lyhyen matematiikan opinnot joutuivat koetukselle, kun taskussa pullotti yht'äkkiä satojatuhansia paikallista valuuttaa. Ihan miljonääreiksi ei vielä tällä matkalla päästy.
Ulan-Batoria on mainostettu maailman rumimpana pääkaupunkina. Näkymiltään ihan yhtä julman näköistä kapitaalia ei ole toki vielä verkkokalvoilleni osunut, mutta ei kaupunki mielestämme mitenkään poikkeuksellisen ruma ollut. Päällimmäisenä mieleen jäi jurtat, joita löytyi ihan ydinkeskustasta, sekä eritoten kaupungin laitamilta. Myös poikkeuksellisen raffi liikenne osui silmään. Liikennesääntöjä joko on tai ei ole, ruuhka oli kuitenkin jatkuva aamusta iltaan. Ajotapa on muodostunut poikkeuksellisen röyhkeäksi, liikennevalot ovat korkeintaan suuntaa antavia. Jos jotenkin lähtisi paikallista trafiikkia tarkemmin kuvaamaan, niin yksittäisenä tapauksena suomipoikaa hämmensi suojatiellä jalankulkijoille vihreällä valolla vastaan tullut ajoneuvo. Äänimerkin käyttö, jarrujen kirskunta ja renkaiden ulvonta olivat normaaleja kaupungin ääniä, mutta erittäin yllättäen joukkoon ei kuulunut pellin rytinä. Kaupungin ulkopuolella vierailimme kansallispuistossa melko turistinomaiseen tyyliin. Ei normisti ehkä sovi omaan pirtaani, mutta tämänkertaisessa vireystilassa Lexuksen nahkapenkeillä istuttu privaattikierros ei ollut yhtään hassumpi. Ei mitään mieltä ylentävää, mutta makeita erämaa maisemia, kolo jossa paikallinen munkki oli pakoillut vuosia kommunisitien vainoja, kotka, korppikotka, kameli, sekä maailman isoin nahkasaapas ja prameahko patsas Tsingis Khanista hevosineen. Kaupungista olimme kuulleet villejäkin tarinoita, joiden kaltaisiin ilmiöihin emme kuitenkaan itse törmänneet. Junassa samaan hyttiin eksynyt ranskalainen kuitenkin vahvisti näitä tarinoita, kertomalla joutuneensa kivitetyksi lähdettyään paikallisesta yökerhosta. Oli miten oli, omasta näkökulmasta Ulan-Bator oli kaiken kaikkiaan oikein mukava mesta ja siellä oli oikein asiallista vierailla. Asiaan voinee vaikuttaa se, että edelliset pari viikkoa kului Siperiassa. Mene ja tiedä, päällimmäiset fiilikset on ainakin nyt ihan hyvät.
Tällä hetkellä istuskelen vaihteeksi junassa. Itä-saksalaiset 70-luvun vaunut vaihtuivat em. rinnalla junien aateliin lukeutuvaan Mongolialaiseen uuden vuosituhannen kiskojen lippulaivaan. Aikalailla samaa kaliiberia kuin VR:n vastaavat. Hytti jako erotti meidät eri komootteihin. Parhaillaan juttelen kirjoittelun ohessa kolmen britin kanssa suomen kielestä, kirjallisuudesta yleensä, sekä brittibändeistä. Viereisessä kabiinissa viihdettä tarjoaa ranskalainen maailman matkaaja, joka on erityisen innostunut kameroista, sekä itsensä kuvaamisesta. Tällä kertaa vedin pidemmän korren. Ensimmäistä kertaa toivon todella hartaasti, että juna olisi jo määränpäässään. Kirjat on luettu, mp3 soittimen anti kelattu pariin otteeseen, pussinuudelit ja puurot valuu korvista, eikä viiniä ja oluttakaan ole enää jäljellä. Ajatellakkaan ei oikein enää jaksa ja päivän neljännet päikkärit olisi jo liioittelua. Kaiken kaikkiaan junamatka on ollut omalta osaltani kuitenkin tekemisen arvoinen, joskaan se ei välttämättä täyttänytkään ihan kaikkia odotuksiani ja siitä lukemiani ja kuulemiani hehkutuksia. Juuri tällä hetkellä juna rullaa ensimmäisiä kilometrejä Kiinan puolella, radan varrella loistavat Venäjän loppumattomien metsien ja Mongolian erämaan sijasta lukuisat neonvalot ja kaittumista raikaa vallankumoushenkinen musisointi. Maaliin, eli Pekingiin asti on vielä 17h ja muutama pussi nuudeleita tuhottavana. Junassa vietetyn viikon aikana on ollut aikaa levätä ja pureutua oman pään sisällä möyryäviin tuuliin. Viimeisellä asemalla jalkautuessa mieli on kevyempi ja valo joka vie eteenpäin kirkkaampi, kuin se oli n. 8000km ja 21 päivää sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti