Matka taittuu ja maisemat vaihtuu. Vajaa viikko sitten jalkauduttiin Irkutskiin. Jälleen Siperialainen kaupunki onnistui yllättämään siisteydellään. Vaikka väkeä ko. kylässä asustelee vain kolmasosa Jekaterinburgin väkimäärästä oli tunnelma enemmän metropolimaisempi. Tyypillisiä venäläisiä tunkioita ja vähemmän edustavia julkisivuja oli peitetty isoin mainostauluin, aina varmalla aaltopellillä ja muutenkin yleisilmeeseen on Irkutskissa selkeästi pyritty panostamaan. Kaupunkiin tuli tutustuttua omaan tuttuun tapaan siellä täällä haahuillen, ilman mitään isompia intressejä oppaan mainitsemista museoista tai katedraaleista. Makeita kirkkoja ja muita kyhäelmiä ja massiivinen 2.maailmansodan muistomerkki. Ko. muistomerkillä ja "keskustorilla" järjestettiin 9.5. voitonpäivän paraati. Meidän osalta voitonpäivä meni pitkälti minibussissa matkalla Baikal järvelle, Olkhonin saarelle. Paraatia pääsimme kuitenkin seuraamaan harjoittelun muodossa. Peruskaava oli vanha tuttu, jota meillä Suomessakin noudatetaan: katselmus, ohimarssi ja taistelunäytös. Meininki oli jokseenkin sekavaa, mutta kuitenkin sen verran hyvää viihdettä että jaksoimme seistä ja ihmetellä melko raikkaassa ilmassa sormet sinertäen reilusti toista tuntia.
Jo mainitsemani matka Olkhonin saarelle ei ollut mukavimmasta päästä. Paikalliset tiet voisi aiheuttaa melkoista avautumista perisuomalaisilla paikallislehtien tekstaripalstoilla. Ihan kaikki minibussit ei välttämättä läpäisisi myöskään katsastusmiehen syyniä. Jos täällä autot katsastetaan, veikkaan alalla vallitsevan melko vahvaa korruptiota. Pahin piikki lihassa tällä kertaa oli kuitenkin kanssamatkustajana saarelle suunnannut Britti. Ihmettelen miten ko. neiti ei menehtynyt matkan aikana happikatoon, sillä tarinaa tuli koko 6h reissun ajan täysin taukoamatta. Koko muu seurue ei peitellyt tyytyväisyyttään, kun minibussin pysähdyttyä koitti hetken hiljaisuus. Matka jatkui tien päätyttyä ilmatyynyaluksella ja britti jäi ilmeisesti suustaan kiinni ja myöhästyi kyydistä muiden hypätessä tähän erittäin luotettavan oloiseen neuvostovalmisteiseen kulkupeliin. Matka saarelle oli kaiken vaivan arvoinen. Yksi makeimmista paikoista joissa on tullut käytyä. Mahtavat maisemat ja käsinkosketeltava hiljaisuus, sekä tieto ja tunne siitä, että olimme todella kaukana kaupunkien valoista ja ihan kaikesta muustakin. Pari järisyttävää faktaa Baikalista: se on maailman syvin järvi (n.1620m), sekä maailman suurin makean veden lähde (n.viidennes maailman sulan makean veden yhteismäärästä. Jos kaikki muut makean veden lähteet kyykkäisivät tänään, riittäisi Baikalista vettä koko ihmispopulaatiolle vielä 40 vuodeksi) ja sen kasvi- ja eläinkanta on varsin omaperäinen (Baikalin alueen kasveista ja eliöistä 2/3 ei tavata muualla maailmassa). Vaikkei interwebbi tahi oikein muutkaan verkot häirinneet eloa ja oloa saarella, tavoitti torstai aamuyöstä loistoviesti myös meidät: hyvät ystävät olivat saaneet viimein oman "matkansa" päätökseen ja palailivat kotiin ehjin nahoin.
Olkhonilta palattiin takaisin Irkutskiin. Olen aika varma, että kuljettaja hätyytteli varsin aggressiivisella otteellaan ko. etapin ennätystä. Samainen britti hyppäsi taas kyytiin, mutta oli huomattavasti vaitonaisempi kun muu seurue oli kielitaidoltaan varsin rajoittunutta paikallisväestöä ja me vedimme jo etukäteen pahinta peläten ämyrit korville ja volumen kaakkoon. Irkutskissa nykäistiin pikainen dinneri, josta meikäläinen selvisi tällä kertaa ilman seurauksia, mutta kiertävän sirkuksemme toinen osapuoli otti muistoksi ruokamyrkytyksen. Matka taittui yön yli tutusti junalla. Tälle etapille oli varattu liput 3.luokkaan, joka osoittautui isoksi pettymykseksi. Käytännössä kyseessä oli odotetun ja jo nähdyn "karjavaunun" sijasta samanlainen 2.luokan hytti kuin aikaisemminkin. Jotta astetta halvemmalle lipulle saatiin perusteita, oli hajurako 2.luokassa matkustamiseen tehty kuitenkkn selväksi: valoja ei saanut kytkettyä pois päältä ja tyynyä tai muita petivehkeitä ei jaettu. Ikkunat oli myös taasen vedetty uretaanilla umpeen ja sen myötä hikoilu yön pimeimpinä tunteina oli infernaalista. Vettä ei myöskään wc:n hanasta ollut saatavilla. Matkakumppanini voinee vahvistaa, että tämä on erityisen mukava ominaisuus saniteettitiloille juuri silloin kun päivällä nautittu "nakkicarbonara" ja muut eväät työntää kilvan ulos molemmista päistä ihmiskehoa 1m2 wc kopissa, junan heiluessa siinä määrin, ettei tuotoksiaan kykene aina suuntaamaan täysin haluamiinsa kohteisiin.
Aamuauringon noustessa jalkauduimme enemmän ja vähemmän elinvoimaisina Ulan-Udeen, joka vaikuttaa jälleen kerran yllättävän siistille ja hienolle kaupungille. Tässä vaiheessa näkymät rajoittuu vielä voimakkaasti taksin ikkunasta nähtyihin maisemiin ja Lenininaukioon sekä sitä koristavaan maailman isoimpaan Leninin päähän. Ko. jannun pääksi muovatulla patsaalla on korkeutta 7m. Pikainen lenkki paljasti hostellin ympäristön olevan leikkipuistojen kyllästämä. Mitä mainioin tilaisuus hankkia paheksuvia katseita lapsiaan kaitsevilta vanhemmilta ja mennä mukuloiden sekaan telineisiin apinoimaan. Leuanvetoja, vatsoja tangosta roikkuen ja renkailla pyöriskellen, punnerruksia ja dippejä penkillä sekä kevyt lenkki päälle. Pahin olutpöhötys kaikkosi. Pikavisiitti täällä päättyy jo huomenna ja samalla jää taakse Venäjä. Siirrymme toivottavasti sujuvien rajamuodollisuuksien myötä Mongolian puolelle ja hengailemme Ulan-Batorin pääpiirteisellä alueella ensi perjantaihin asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti