Tokio

Tokioon eksyminen oli tähän mennessä reissun ehdotonta eliittiä. Mahtava kaupunki, joka vei mennessään heti kättelyssä. Tokio oli ollut alusta alkaen yksi niistä kaupungeista, joissa halusin ehdottomasti matkan aikana päästä käymään. Sinne pääseminen ei ollut kuitenkaan ihan yksinkertaisin operaatio. Ensimmäisissä matkasuunnitelmissa aikaa ennen San Fransiscoon påätymistä oli kolme viikkoa enemmän. Tämä aika oli lähes kokonaan suunniteltu Japanin kiertämiselle. Matkakumppanini työnantaja kuitenkin heitti kapuloita rattaisiin ja lähtömme venähti juurikin tuon kolme viikkoa. Juna Siperian halki kun ei kulje yhtään lujempaa, vaikka aikataulu olisikin kireämpi ja sille savotalle kun olimme lähteneet, niin vierailuista Venäjällä ja Mongoliassa emme halunneet karsia. Näin ollen jouduimme tylysti toteamaan, että Japani jää tällä erää kokematta. Kun lähtöä edeltävänä päivänä jo "varma" ja osittain maksettu Pohjois-Korean visiitti lopulta evättiin, oli heti ensimmäisenä ajatuksena käyttää siitä jäänyt aika pikapysähdykseen Tokiossa. Haasteeksi muodostui lennot, jotka oli jo varattu Pekingistä San Fransiscoon parin tunnin välilaskulla tässä maan mainiossa Japanin pääkaupungissa. Vaati kymmeniä sähköposteja, epävirallisia kyselyjä, tolkuttoman kalliita ulkomaan puheluita ja lompakkoa riipivän pitkiä odotuksia puhelinvaihteessa pitkin matkaa ja vastaus oli edelleen, että lentoa ei voi muuttaa. Emme kuitenkaan luovuttaneet, Tokioon oli päästävä! Pudotimme matkatoimiston pois välistä ja otimme yhteyttä suoraan Japan airlinesiin. Sekavan puhelun jälkeen virkailija ja allekirjoittanut olivat varmasti yhtä sekaisin, mutta sain mielestäni riittävän vahvistuksen sille, että voimme jättää jo kuukausia sitten varatusta San Fransiscon lennosta ensimmäisen pätkän Tokio-Peking käyttämättä (lentosääntöjen /vast. mukaan jatkolennot peruuntuvat automaattisesti jos jättää jonkun osuuden käyttämättä, eikä yli tonnin maksanutta Tyynenvaltameren ylitystä ollut varaa vaarantaa millään tavoin). Varasimme uudet, oikein kohtuuhintaiset lennot Pekingistä Tokioon 6 päivää aikaisempaa siirtymistä aiemmin toteutettavaksi. Näin Tokiolle jäi lopulta aikaa varsin kohtuullisesti lähes viikko. Tokion kentällä kävimme vielä varmistamassa Japan airlinesin konttuurissa, että onhan kaikki kondiksessa. Ei ollut. Reilu tunti kevyttä kädenvääntöä ja odottelua.  Vetoomukseni siihen, että kuunnellaan tarvittaessa aiempi puheluni lentoyhtiölle johti kuitenkin haluttuun tulokseen, kun asiakaspalvelu ei pystynyt aivan täysin varmasti sanomaan miten asia oli sovittu. Kivi pois sydämeltä ja vihdoin viimein kaupungin sykkeeseen...

Ihastuminen tapajtui välittömästi, rakastuminen ensimmäisten ravintolakeikkojen myötä. Tokio on maailman suurin metropolialue. Tokio Skytree-tornista 350m korkeudelta alkoi ymmärtämään alueen laajuuden. Kaupunki jatkui silmänkantamattomiin kaikkiin ilmansuuntiin. Valtavat rakennelmat, kuten Tokio dome hävisivät muun kaupungin sekaan lähes täysin. Väkeä riitti kaduilla riittämiin, mutta mikä parhainta oli meininki suurkaupungiksi todella lungi. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Liikenne oli erittäin kurinalaista. Koko viikon aikana emme nähneet yhdenkään jalankulkijan kävelevän päin punaista. Liikennevirta soljui tasaisen rauhalliseen tahtiin ja kaduilla pystyi sompailemaan ilman pienintäkään pelkoa siitä että löytää itsensä jonkun reikäpään ajoneuvon konepelliltä. Ainoa poikkeus rauhallisuuteen oli havaittavissa lounasaikaan ravintoloissa. Pidän itseäni yhtenä lännen nopeimmista syömäreistä, mutta en voinut kuin ihmetellä (ja kuunnella) millä tahdilla ja tarmolla paikalliset ryystivät nuudelit naamaansa. Häkellyttävää oli myös paikallisten ystävällisyys, joka sai välillä jopa hieman kiusallisia piirteitä. Olimme osallisina ja todistimme useita tilanteita, jotka olisivat johtaneet Suomessa ja melkeinpä missä tahansa muualla käsirysyyn tai kiivaaseen sanojen vaihteluun, Tokiossa kumarteluun ja kilpaa anteeksi pyytelyyn. Mahtavaa ja hauskaa porukkaa! Japanilaisten työmoraali ja pitkät päivät on tunnettuja juttuja. Raskas työ vaatii lepoa ja myöskin raskaat huvit. Metrossa ja kaduilla nukkuneet väsyneet (tai sammuneet) raskaan työn raatajat olivat todella yleinen näky. Oma suosikkini oli ilmeisen pitkäksi venähtäneiden after workkien jälkeen kadun varteen pahvilaatikon alustaksi laittanut pukumies, joka veteli maassa sikeitä siististi kravatti kaulassa satojen ihmisten vilistäessä ympärillä. Nähtävyyksien osalta pääkohteemme oli Richard Geren entisen koiran, Hachikon pronssipatsas (linkki1, linkki2) Tokiossa oli myös Sumo-turnaus, jonka kävimme tarkastamassa.

Yksi huikeimmista jutuista, jota vesi kielellä osasin myös odottaa, oli japanilainen ruoka. On käsittämätöntä, miten niinkin simppeli sapuska kuin Sashimi voi maistua niin levottoman hyvälle! Kyse on kuitenkin vain raa'asta kalasta. Loistavien sushin ja sashimin lisäksi tuli vedettyä mm. aivan levottoman hyvä sipulipihvin tyyppinen hässäkkä. Enimmäkseen energiaa imettiin kuitenkinedullisista nuudelikeitoista ja erilaisista liha-riisisysteemeistä, joita myytiin joka ikisessä kulmassa. Paikallinen Asahi olut ei välttämättä aiheuta merkittäviä tunteita olut fiilistelijöiden keskuudessa, mutta omaan makuuni sopi mitä mainioimmin. Niitä harvoja kyseisen juomalajin edustajia, joita allekirjoittanut voi ryystää lähes loputtomasti ilman tukalaa ja turvonnutta oloa jo muutaman kumotun tuopin jälkeen.

Tokion metrossa hinnoittelu perustuu etäisyyksiin ja suoritettuihin vaihtoihin. Hiukset lähtisivät päästä jos lippua automaatista ostaessa alkaisi pähkimäön minkä arvoinen tinketti pitää kouraan ottaa. Systeemin hienous piilee joka asemien poistumispuomeilta löytyvistä fare adjustment automaateista, joilla pystyy nopeasti ja näppärästi tasaamaan kyydin hinnan. Turistiystävällinen systeemi, kattavassa ja ajoittain varsin tiukkaan ja tiheään kansoitetussa kulkuvälineessä (youtube pätkässä nähtyihin "metrovaunuun sullojiin" ei törmätty). Hintataso oli odotusten mukaan lähes Suomen tasolla, muttei kuitenkaan niin korkea kuin odotimme. Jos malttaa, niin viidellä eurolla syö jo oikein asiallisesti ja ravintolasta tuopin voi saada vähän reilulla kolmellakin eurolla. Ruoka oli kuitenkin sen verran hyvää ja kun olutkin maistui, niin reissubudjetti natisi rankasti liitoksissaan. Etelä-Amerikassa on aikaa ja osuva hintataso kompensoida nyt syntyneitä lovia.

Jotain negatiivistakin palautetta on annettava. Tokion yöelämästä ei ainakaan tällä erää löytynyt sellaista paikkaa jossa allekirjoittanut olisi viihtynyt alkuunkaan. Oli ja on myös erittäin häkellyttävää kuinka röyhkeän avoimesti ja todella runsain määrin Tokion öisillä kaduilla kaupunginosaan katsomatta käytiin kauppaa ihmisistä. Poliisin osuessa paikalle toiminta jäätyi näennäisesti hetkeksi, mutta jatkui taas valtoimenaan kun konstaapelin pää kääntyi toisaalle. Majoitus (Asakusa smile hostel) ei myöskään ollut täysin kohdillaan. Sinällään ei meikäläiselle ole juurikaan väliä missä käy silloin tällöin yöllä päätään lepuuttamassa ja huuhtelemassa kainaloitaan, mutta suotavaa olisi ettei paikan seinistä puskisi home läpi. Tokio oli täysin täyteen buukattu, emmekä jaksaneet edes miettiä majoituksen vaihtoa. Seurauksena oli aamuinen tolkuton kutina ja ajoittain rankastikkin turvonneet luomet. Oireet onneksi helpottivat parissa tunnissa kun pääsi ulkoilmaan.

Totuttautuminen seuraavan kohteen, eli San Fransiscon aikaan aloitettiin jo viimeisenä iltana pyörimällä kaupungilla aina aamuun asti. Parin tunnin yöunien ja huoneen luovuttamisen jälkeen oli tarkoitus hengailla vielä päivä kaupungilla. Väsymys ja olotila ei kuitenkaan tukenut tätä ajatusta. Ensin etsimme sopivaa lepäilypaikkaa puiston nurmelta, mutta päätimme kuitenkin parhaaksi lähteä hyvissä ajoin (11h ennen lennon lähtöä) lentokentälle elpymään. Onneksi tuli pari vuotta sitten hommattua Diners Clubin luottokortti, jolla pääsimme lentokentän loungeen. Oma loossi parilla nahkadivaanilla ja juomatarjoilu olivat oikein kohdallaan. Lähes 6h unet täysin oikea aikaisesti vuorokauden vaihtuessa San Fransiscossa ja nyt lennolla on helpompi sinnitellä hereillä. Kone rullasi liikenteeseen Tokion kentältä sunnuntaina 26.5. klo 00.05 ja perillä pitäisi olla lauantaina 25.5. klo 17 jälkeen. Maailman matkailun ohessa myös hieman aikamatkailua. Seuraavaksi Pohjois-Amerikan road trip aina 16.7. asti, jolloin on edessä lento New Orleansista Aruballe. Rajoittavia tekijöitä välillä on lento 20.6. Chicagosta Winnipegiin. Kaikki muut liikesuunnitelmat, sun muut selviävät sitä mukaa kun matka taittuu. Rantateitä pitkin ajelu Friscosta Los Angelesiin, käynnit Vegasissa ja Crand canyonilla ainakin. Teksasissa olisi kiva piipahtaa ja yrittää ajautua katsomaan livenä NBA playoff matsi.

Kaikki päättyy aikanaan...

Matka on tullut päätökseen, on kotiinpaluun aika.

Fiiliksiä ei pysty sanoiksi pukemaan, naamaa pukee leveä hymy. Kotiin palailen vuoden vanhempana, paljon fiksumpana, rutosti kokeneempana ja hitosti rikkaampana (vaikka pankkitilille kertyikin paljon suunniteltua suurempi lovi). Kunhan saan reflektoitua tapuhtunutta ja koottua keskeisemmät faktat kokoon, kirjoittelen vielä jonkinlaisen yhteenvedon.

Päätän tarinat maailmalta kevyessä sentimentaalihumalassa herkästi ja koskettavasti ohessa oleviin sanoihin junnuvuosieni lempibiisistä 'lintu'. Olipa helvetin hyvä retki! Kannatti tehdä, nähdä ja kokea! Kotiin on mahtava palata!

"Maailmaan, mä avaraan,
jos mennä voisin vaeltamaan
ja voisin nähdä kaiken sen,
myös paikankin niin lämpöisen.
Mikä ohjaa kohtaloa?
Mikä on ollut ainiaan?
Maailmaan, niin avaraan
jos mennä voisin vaeltamaan
ja voisin nähdä kaiken sen,
mi viepi ihmisen onnehen.
Kaihoten nyt katselen,
kun lentää tuolla lintu pienoinen,
se nousta korkealle saa
ja näkee kauniin, kauniin maan.
Täällä nurmet, metsät vihannoi,
puut vetten pintaan heijastua voi.
Miksi jäisin ikävään,
kun lintu siivin lähtee lentämään?
Mä lapsi maanhan olen vain
ja täällä tehtäväni sain.
Vaikka joskus vaeltaa
mä voisin kauas merienkin taa.
En omaa maata unhoittaa
mä silti tahdo milloinkaan.
Minne vaiheissani joudunkin,
taas mieli tänne palaa takaisin.
Niin kuin muuttolinnun tie,
ain elon polku varmaan kotiin vie,
ja mielen lämmön suuren saa
tää kaunis, armas synnyinmaa"

Peking

Kiinaan saapuminen oli ihmeellistä. Maisemat vaihtuivat junan ikkunassa todella radikaalisti. Käytännössä koko valoisa aika joka Kiinan puolella rullattiin oli joko upeaa vuoristoa, tai rakennettua-aluetta. Muutos oli melkoinen: Mongolia oli silmiinkantamattomiin pelkkää erämaata, Venäjä metsää, lisää metsää, epävirallisia kaatopaikkoja ja ei niin viehättäviä kyliä sekä kaupunkeja. Pekingiä lähestyttäessä aisti jo junasta käsin, että meininki on melkolailla erityyppistä kuin edellisten kolmen viikon aikana. Kaupungissa asustelee vaatimattomat 19miljoonaa ihmistä, joista epäilemättä puolet olivat perille pääsymme aikaan rautatieasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Jaloissa pyörineiden pienten ihmisten ja levottoman puheen hälinän lisäksi silmiin pisti välittömästi jo tiedossa ollut ja junassa spekuloitu ilman laatu. Taivas oli kirkas, aurinko tosin paistoi sakean usvan takaa. Sama usva peitti myös kauempana olleet rakennukset ja sen pystyi aistimaan melko helposti myös hengityselimillä. Illan tullen sakea saastepilvi paljastui vielä selkeämmin ajoneuvojen ja rakennusten valoissa. Toinen silmiinpistänyt seikka oli kaupungin yleisilme. Vaikka olenkin maininnut jokaisen vierailemamme venäläisen kaupungin, sekä Ulan-Batorin kohdalla, että ne ovat olleet yllättävän siistejä, niin tässä yhteydessä on painotettava, että yllättävän siistejä verrattuna aikaisempiin kokemuksiini venäjältä. Peking on edellisiin verrattuna jotain ihan muuta. Yleisilme, julkiset tilat ja liikuntavälineet ovat erittäin siistejä verrattuna viimeisimpiin mestoihin joissa tuli pyörittyä Münchenin jälkeen. Siinä missä torilta Jekaterinburgissa puuttui kolmasosa kivetyksen kivistä ja roskikset olivat hajasijoitettu kansalaisten toimesta ilman selkeätä logiikkaa puiden juurille, harjasi taivaallisen rauhan aukiolla paikallinen puistovahti purukumia maasta hammasharjalla.

Majoittumisen jälkeen otimme heti suunnan kaupungin sykkeeseen. Perjantainen meininki Pekingin kaduilla saa Kallion ammattilaisten touhun näyttämään puuhastelulle. Kello ei ollut lyönyt vielä 21, kun juottoloiden edessä huonovointisimmat tavailivat norjan alkeita tai nojailivat lyhtypylväisiin. After workit olivat lähteneet jossain määrin räpylästä myös melko monella ravintolan sisäpuolelle vielä jääneellä. Pöydät täyttyivät juomiseen ja syömiseen väsyneistä, sekä rähinäpullosta maistaneista. Vahvasti haalealta vedeltä maistuneen paikallisen oluen kyytipojaksi oli tarjolla pientä suuhunpantavaa. Koska ruokalistan erikoismerkit eivät auenneet ja yhteistä kieltä ei löytynyt, kävimme tarkastamassa tarjoilijan kanssa mitä eri vaihtoehtoja on tarjolla. Reilu valikoima matoja, toukkia ja tunnistamattomaksi jääneitä äyriäisiä. Jäi tällä kertaa vielä vetämättä. Syötyä toki tuli kaikenlaista, mitä todennäköisimmin rekkua ja varmuudella ainakin ankan aivoja. Ravintoloista mieleenpainuvinta oli eri elikoiden osien hyödyntäminen. Naudan sisukkaa, tai kanan rintafilettä ei juuri näkynyt. Sen sijaan selkärankaa, sisäelimiä, kamaraa, rasvaa ja ihan kaikkea muuta löytyi yllinkyllin. Muita huomioitavia seikkoja Pekingin ravintolakulttuurissa oli kaiken mahdollisen roskan yms. dumppaaminen suoraan lattialle, hyvin yleisesti aterioinnin lomassa poltetut savukkeet, sekä poikkeuksellisen suuri syömättä jätetyn ruoan määrä (jos en omalla tikkutekniikallani meinannut aina jaksaa kaapia lautaselta kaikkein viimeisimpiä jämiä, niin paikallisväestö ei vaivautunut moiseen juuri lainkaan).

Kaupungilla pyörittiin tuttuun tyyliin ympäriinsä, ilman sen kummempia paineita tiettyjen nähtävyyksien bongaamisesta. Täsmäiskut suoritettiin Taivaallisen rauhan aukiolle, kiellettyyn kaupunkiin, sekä tietysti todella vakuuttavalle Kiinan muurille. Muuri on häkellyttävä rakennelma ja ehdottomasti näkemisen arvoinen! Edellä mainittujen lisäksi kävimme tarkastamassa akrobatia näytöksen, jonka suoritukset olivat astetta kovemmat kuin sirkus Finlandialla on ohjelmistossaan. Huikeita vetoja ja osoituksia ihmiskehon suorituskyvystä. Toivottavasti oma kroppa ei ota ihan koko loppureissuksi ensimmäisen kuukauden notkahdusta, vaaka näytti Pekingissä pyöreät 90kg, lähtiessä lukema oli 85kg. Itsetuntoa hiveli paikallisen nuoren hameväen osoittama suorasukainen kiinnostus kaduilla tallanneisiin länkkäreihin. Pariin otteeseen nuoret tytöt tulivat pyytämään, josko he pääsisivät meidän kanssa yhteiskuvaan ja kikattelivat ja kiittelivät naamat näkkärillä kun kuvat oli saatu räpsittyä. Ulan-Batorin jälkeen Pekingin liikenne oli melko maltillista. Sähköstään voimansa ammentaneet skootterit ja fillarit hiipivät salakavalan hiljaisesti kapeilla hjtongeilla takavasemmalta. Kun allekirjoittaneen suunta vaihtuu ajoittain erittäinkin ennalta-arvaamattomasti, oli kohtaamiseni skootterin kanssa erittäin todennäköinen, mutta tällä erää jatkan matkaa vielä ehjin nahoin...mainittakoon vielä erittäin asiallinen majoitus (lucky family hostel), sekä oikein ystävälliset hinnat.

Peking oli erittäin asiallinen ja aikaa siellä olisi voinut viettää helposti vielä pari päivää pidempään. Mielenkiinto Kiinaan kasvoi rutkasti, täytyy yrittää päästä kylään joku toinen kerta johonkin toiseen kaupunkiin...

Mongolia & junailun päätös

Juna saapui Mongolian pääkaupunkiin, Ulan-Batoriin 06.30. Jostain kumman syystä junaemäntä halusi suorittaa herätyksen hyvissä ajoin paria tuntia ennen saapumista. Herätys oli karu lyhyeksi jääneiden yöunien lisäksi ikkunasta silmäänpistäneen ohuen lumipeitteen vuoksi. Jos jotain, niin pakkasta ja lunta en toivonut tällä matkalla näkeväni. Maisemat lähestyttäessä Ulan-Batoria osoittautuivat kuitenkin heräämisen arvoisiksi ja olivat tähän mennessä junamatkan parhaat. Rajamuodollisuudet veivät yhteensä reilut viisi tuntia. Passi tarkastettiin viiden eri virkailijan toimesta ja hytistä piti poistua kolmesti. Kerran hytti tarkastettiin meidän läsnäollessamme, joka ei ollut ehkä kaikkein sujuvinta toimintaa: lattia pinta-alaa kun on n. 1m2 ja hytissä kolmen asukkaan ja rinkkojen lisäksi vielä paikallinen tullimies.

Ulan-Bator itsessään oli jälleen kerran positiivinen yllätys. Tähän mennessä matkan parhaimmat päivät vietettin ehkä jopa hieman yllättäen kyseisessä kaupungissa. Asioiminen oli huomattavasti helpompaa kuin Venäjällä, koska lähes kaikkialla näkyi myös tunnistettavia aakkosia ja väki puhui lähes poikkeuksetta englantia. Majoituksemme oli myös oikein asiallinen. Mieltä lämmitti myös lähes joka kadun kulmasta löytyneet koriskentät. Suomi-Mongolia korismatseja otettiinkin useaan otteeseen niin ala-aste ikäisten muksujen, kuin varttuneemmankin väen kanssa. Kun pari länkkäriä astui kentälle pallon kanssa, ilmestyi pelaajia ja sivustakatsojia nopeasti runsain määrin. Suomi vei, Mongolia vikisi. Näkyipä NBA:n pleijaritkin suorana tv:stä ja vielä ihmisten aikaan. Reissun tähän mennessä parhaat sapuskat löytyi myös Ulan-Batorista ja hinnatkin olivat tolkuttoman kallista kahvia lukuunottamatta paljon ystävällisemmät matkaajan lompakolle. Toki yksinkertaisten miesten lyhyen matematiikan opinnot joutuivat koetukselle, kun taskussa pullotti yht'äkkiä satojatuhansia paikallista valuuttaa. Ihan miljonääreiksi ei vielä tällä matkalla päästy.

Ulan-Batoria on mainostettu maailman rumimpana pääkaupunkina. Näkymiltään ihan yhtä julman näköistä kapitaalia ei ole toki vielä verkkokalvoilleni osunut, mutta ei kaupunki mielestämme mitenkään poikkeuksellisen ruma ollut. Päällimmäisenä mieleen jäi jurtat, joita löytyi ihan ydinkeskustasta, sekä eritoten kaupungin laitamilta. Myös poikkeuksellisen raffi liikenne osui silmään. Liikennesääntöjä joko on tai ei ole, ruuhka oli kuitenkin jatkuva aamusta iltaan. Ajotapa on muodostunut poikkeuksellisen röyhkeäksi, liikennevalot ovat korkeintaan suuntaa antavia. Jos jotenkin lähtisi paikallista trafiikkia tarkemmin kuvaamaan, niin yksittäisenä tapauksena suomipoikaa hämmensi suojatiellä jalankulkijoille vihreällä valolla vastaan tullut ajoneuvo. Äänimerkin käyttö, jarrujen kirskunta ja renkaiden ulvonta olivat normaaleja kaupungin ääniä, mutta erittäin yllättäen joukkoon ei kuulunut pellin rytinä. Kaupungin ulkopuolella vierailimme kansallispuistossa melko turistinomaiseen tyyliin. Ei normisti ehkä sovi omaan pirtaani, mutta tämänkertaisessa vireystilassa Lexuksen nahkapenkeillä istuttu privaattikierros ei ollut yhtään hassumpi. Ei mitään mieltä ylentävää, mutta makeita erämaa maisemia, kolo jossa paikallinen munkki oli pakoillut vuosia kommunisitien vainoja, kotka, korppikotka, kameli, sekä maailman isoin nahkasaapas ja prameahko patsas Tsingis Khanista hevosineen. Kaupungista olimme kuulleet villejäkin tarinoita, joiden kaltaisiin ilmiöihin emme kuitenkaan itse törmänneet. Junassa samaan hyttiin eksynyt ranskalainen kuitenkin vahvisti näitä tarinoita, kertomalla joutuneensa kivitetyksi lähdettyään paikallisesta yökerhosta. Oli miten oli, omasta näkökulmasta Ulan-Bator oli kaiken kaikkiaan oikein mukava mesta ja siellä oli oikein asiallista vierailla. Asiaan voinee vaikuttaa se, että edelliset pari viikkoa kului Siperiassa. Mene ja tiedä, päällimmäiset fiilikset on ainakin nyt ihan hyvät.

Tällä hetkellä istuskelen vaihteeksi junassa. Itä-saksalaiset 70-luvun vaunut vaihtuivat em. rinnalla junien aateliin lukeutuvaan Mongolialaiseen uuden vuosituhannen kiskojen lippulaivaan. Aikalailla samaa kaliiberia kuin VR:n vastaavat. Hytti jako erotti meidät eri komootteihin. Parhaillaan juttelen kirjoittelun ohessa kolmen britin kanssa suomen kielestä, kirjallisuudesta yleensä,  sekä brittibändeistä. Viereisessä kabiinissa viihdettä tarjoaa ranskalainen maailman matkaaja, joka on erityisen innostunut kameroista, sekä itsensä kuvaamisesta. Tällä kertaa vedin pidemmän korren. Ensimmäistä kertaa toivon todella hartaasti, että juna olisi jo määränpäässään. Kirjat on luettu, mp3 soittimen anti kelattu pariin otteeseen, pussinuudelit ja puurot valuu korvista, eikä viiniä ja oluttakaan ole enää jäljellä. Ajatellakkaan ei oikein enää jaksa ja päivän neljännet päikkärit olisi jo liioittelua. Kaiken kaikkiaan junamatka on ollut omalta osaltani kuitenkin tekemisen arvoinen, joskaan se ei välttämättä täyttänytkään ihan kaikkia odotuksiani ja siitä lukemiani ja kuulemiani hehkutuksia. Juuri tällä hetkellä juna rullaa ensimmäisiä kilometrejä Kiinan puolella, radan varrella loistavat Venäjän loppumattomien metsien ja Mongolian erämaan sijasta lukuisat neonvalot ja kaittumista raikaa vallankumoushenkinen musisointi. Maaliin, eli Pekingiin asti on vielä 17h ja muutama pussi nuudeleita tuhottavana. Junassa vietetyn viikon aikana on ollut aikaa levätä ja pureutua oman pään sisällä möyryäviin tuuliin. Viimeisellä asemalla jalkautuessa mieli on kevyempi ja valo joka vie eteenpäin kirkkaampi, kuin se oli n. 8000km ja 21 päivää sitten.

Irkutsk, Olkhon ja Ulan-Ude

Matka taittuu ja maisemat vaihtuu. Vajaa viikko sitten jalkauduttiin Irkutskiin. Jälleen Siperialainen kaupunki onnistui yllättämään siisteydellään. Vaikka väkeä ko. kylässä asustelee vain kolmasosa Jekaterinburgin väkimäärästä oli tunnelma enemmän metropolimaisempi. Tyypillisiä venäläisiä tunkioita ja vähemmän edustavia julkisivuja oli peitetty isoin mainostauluin, aina varmalla aaltopellillä ja muutenkin yleisilmeeseen on Irkutskissa selkeästi pyritty panostamaan. Kaupunkiin tuli tutustuttua omaan tuttuun tapaan siellä täällä haahuillen, ilman mitään isompia intressejä oppaan mainitsemista museoista tai katedraaleista. Makeita kirkkoja ja muita kyhäelmiä ja massiivinen 2.maailmansodan muistomerkki. Ko. muistomerkillä ja "keskustorilla" järjestettiin 9.5. voitonpäivän paraati. Meidän osalta voitonpäivä meni pitkälti minibussissa matkalla Baikal järvelle, Olkhonin saarelle. Paraatia pääsimme kuitenkin seuraamaan harjoittelun muodossa. Peruskaava oli vanha tuttu, jota meillä Suomessakin noudatetaan: katselmus, ohimarssi ja taistelunäytös. Meininki oli jokseenkin sekavaa, mutta kuitenkin sen verran hyvää viihdettä että jaksoimme seistä ja ihmetellä melko raikkaassa ilmassa sormet sinertäen reilusti toista tuntia.

Jo mainitsemani matka Olkhonin saarelle ei ollut mukavimmasta päästä. Paikalliset tiet voisi aiheuttaa melkoista avautumista perisuomalaisilla paikallislehtien tekstaripalstoilla. Ihan kaikki minibussit ei välttämättä läpäisisi myöskään katsastusmiehen syyniä. Jos täällä autot katsastetaan, veikkaan alalla vallitsevan melko vahvaa korruptiota. Pahin piikki lihassa tällä kertaa oli kuitenkin kanssamatkustajana saarelle suunnannut Britti. Ihmettelen miten ko. neiti ei menehtynyt matkan aikana happikatoon, sillä tarinaa tuli koko 6h reissun ajan täysin taukoamatta. Koko muu seurue ei peitellyt tyytyväisyyttään, kun minibussin pysähdyttyä koitti hetken hiljaisuus. Matka jatkui tien päätyttyä ilmatyynyaluksella ja britti jäi ilmeisesti suustaan kiinni ja myöhästyi kyydistä muiden hypätessä tähän erittäin luotettavan oloiseen neuvostovalmisteiseen kulkupeliin. Matka saarelle oli kaiken vaivan arvoinen. Yksi makeimmista paikoista joissa on tullut käytyä. Mahtavat maisemat ja käsinkosketeltava hiljaisuus, sekä tieto ja tunne siitä, että olimme todella kaukana kaupunkien valoista ja ihan kaikesta muustakin. Pari järisyttävää faktaa Baikalista: se on maailman syvin järvi (n.1620m), sekä maailman suurin makean veden lähde (n.viidennes maailman sulan makean veden yhteismäärästä. Jos kaikki muut makean veden lähteet kyykkäisivät tänään, riittäisi Baikalista vettä koko ihmispopulaatiolle vielä 40 vuodeksi) ja sen kasvi- ja eläinkanta on varsin omaperäinen (Baikalin alueen kasveista ja eliöistä 2/3 ei tavata muualla maailmassa). Vaikkei interwebbi tahi oikein muutkaan verkot häirinneet eloa ja oloa saarella, tavoitti torstai aamuyöstä loistoviesti myös meidät: hyvät ystävät olivat saaneet viimein oman "matkansa" päätökseen ja palailivat kotiin ehjin nahoin.

Olkhonilta palattiin takaisin Irkutskiin. Olen aika varma, että kuljettaja hätyytteli varsin aggressiivisella otteellaan ko. etapin ennätystä. Samainen britti hyppäsi taas kyytiin, mutta oli huomattavasti vaitonaisempi kun muu seurue oli kielitaidoltaan varsin rajoittunutta paikallisväestöä ja me vedimme jo etukäteen pahinta peläten ämyrit korville ja volumen kaakkoon. Irkutskissa nykäistiin pikainen dinneri, josta meikäläinen selvisi tällä kertaa ilman seurauksia, mutta kiertävän sirkuksemme toinen osapuoli otti muistoksi ruokamyrkytyksen. Matka taittui yön yli tutusti junalla. Tälle etapille oli varattu liput 3.luokkaan, joka osoittautui isoksi pettymykseksi. Käytännössä kyseessä oli odotetun ja jo nähdyn "karjavaunun" sijasta samanlainen 2.luokan hytti kuin aikaisemminkin. Jotta astetta halvemmalle lipulle saatiin perusteita, oli hajurako 2.luokassa matkustamiseen tehty kuitenkkn selväksi: valoja ei saanut kytkettyä pois päältä ja tyynyä tai muita petivehkeitä ei jaettu. Ikkunat oli myös taasen vedetty uretaanilla umpeen ja sen myötä hikoilu yön pimeimpinä tunteina oli infernaalista. Vettä ei myöskään wc:n hanasta ollut saatavilla. Matkakumppanini voinee vahvistaa, että tämä on erityisen mukava ominaisuus saniteettitiloille juuri silloin kun päivällä nautittu "nakkicarbonara" ja muut eväät työntää kilvan ulos molemmista päistä ihmiskehoa 1m2 wc kopissa, junan heiluessa siinä määrin, ettei tuotoksiaan kykene aina suuntaamaan täysin haluamiinsa kohteisiin.

Aamuauringon noustessa jalkauduimme enemmän ja vähemmän elinvoimaisina Ulan-Udeen, joka vaikuttaa jälleen kerran yllättävän siistille ja hienolle kaupungille. Tässä vaiheessa näkymät rajoittuu vielä voimakkaasti taksin ikkunasta nähtyihin maisemiin ja Lenininaukioon sekä sitä koristavaan maailman isoimpaan Leninin päähän. Ko. jannun pääksi muovatulla patsaalla on korkeutta 7m. Pikainen lenkki paljasti hostellin ympäristön olevan leikkipuistojen kyllästämä. Mitä mainioin tilaisuus hankkia paheksuvia katseita lapsiaan kaitsevilta vanhemmilta ja mennä mukuloiden sekaan telineisiin apinoimaan. Leuanvetoja, vatsoja tangosta roikkuen ja renkailla pyöriskellen, punnerruksia ja dippejä penkillä sekä kevyt lenkki päälle. Pahin olutpöhötys kaikkosi. Pikavisiitti täällä päättyy jo huomenna ja samalla jää taakse Venäjä. Siirrymme toivottavasti sujuvien rajamuodollisuuksien myötä Mongolian puolelle ja hengailemme Ulan-Batorin pääpiirteisellä alueella ensi perjantaihin asti.

Junamatkailua Siperiassa ja muuta sekavaa...

Tiistaina 30.4. käynnistyi kauan odotetun Trans-Mongolia junaetapin ensimmäinen osuus. Pätkä kesti 32h ja kohteena oli Jekaterinburg. Meininki oli ihan asiallista ja juuri sellaista kuin aiempi kokemukseni venäläisessä pitkänmatkan junassa 2008. Silloin nykäisin Romaniasta Bulgariaan yön yli junassa joka oli matkalla Moskovasta Istanbuliin. Vaunuemäntä oli tällä kertaa huomattavasti mukavampaa sorttia. Innostui vilauttamaan kultahampaitaankin hymyn muodossa ja käytävällä seistessä ohimennen läpsimään suomipoikien pakaroita. Mukava täti. Vaunussa oli kaikki ikkunat lukittu ja varmuuden vuoksi työnnetty vielä uretaania saumoihin. Mainostettu ilmastointikaan ei skulannut, joten lämmöt oli kohdillaan. Käytävällä levisi lievä mahorkan tuoksu ja lämpömittari näytti rapsakat +28. Hytissä oli vielä reippaasti kuumempi ja jostain kumman syystä paikallisväestöä tämä ei juurikaan haitannut. Kanssamajoittujamme ja käytävällä satunnaisesti liikkuneet pitivät huolen, että hytin ovi suljettiin aina kun mahdollista mahdollisimman trooppisten olosuhteiden luomiseksi. Vettä ei tällä kertaa junassa ollut saatavilla käsien pesuun tai kevyeeseen virkistäytymiseen. Ainoastaan samovaarista sai tiputeltua kiehuvaa vettä murukahvin sekaan. Ravintolavaunun tarjoilut yllätti erittäin positiivisesti. Annosten koko ja hinnat eivät olleet tämän kohdeyleisön vatsalle ja lompakolle suotuisia, mutta makumaailma oli jotain täysin muuta kuin VR:n vastaavissa, tai edes Moskovan perushuttua tarjonneissa ravintoloissa. Ruoka seurue paisui päivällisellä ensin kahdella paikallisella, joiden kanssa keskusteltiin niitä mäitä, vaikka yhteistä kieltä ei löytynytkään. Homma sai täysin uutta puhtia kun remmiin liittyi Nizhni-Novgorodista vielä kaksi paikallista lisää, joista toinen taitoi varsin hyvin englannin perusteet. Lopputuloksena 5 tyhjennettyä vodka pulloa ja rääppiäiset päälle. Ensimmäisenä seuraan liittyneet arkkitehdit löytyi lopulta pöydän alta, kaksi jälkimmäistä nousi junasta ja me lähdimme nukkumaan. Darran poikanen, hillitön kuumuus ja junamatkailu ei ole hyvä kombinaatio. Hauskaa oli silti ja tulipa tutustuttua paikalliseen sielunmaisemaan ja juomakulttuuriin heti alkumatkasta.

Ensimmäinen pysähdys junamatkalla osui Jekaterinburgiin. Jos tykkää museoista, niin niitä siellä on paljon. Muuten ei kyseisessä 1,5 miljoonan asukkaan kaupungissa ollut mitään erikoisen merkittävää. Edelleen yllättävän siisti, mutta kuitenkin jo hyvin venäläinen mesta. Kaikkea löytyy ja on, mutta mitään ei ole tehty ihan loppun asti tai ainakaan niinkuin tälläinen "länkkäri" on tottunut näkemään ja tekemään. Jekaterinburg on jo sen verran syvällä idässä, että englannilla ei tarvinnut pärjätä enää edes auttavasti. Jäljelle jäi improvisaatio ja käsimerkit. Majoituksesta mainittava sen verran, että mikäli mahdollista, niin "Jekiksessä" vierailevien kannattaa välttää Europe-Asia hostellia. Ihan pienestä en valita ja on tullut reissuilla yövyttyä jos jonkinlaisissa paikoissa puistoista ja auton takakontista lähtien, mutta tämänkertainen hinta-laatusuhde ei ollut kovinkaan kohdillaan. Johtunee osittain siitä, että makuupaikat oli meidän kirjautuessa jo täynnä ja kaksi kuukautta sitten varaamaani sängyt 8 hengen dormissa ei näin ollen ollut saatavilla. Jekaterinburgista lähdettiin kuitenkin kaiken kaikkiaan hyvillä mielin eteenpäin. Tarkistimme junan lähtöajan edellisenä päivänä ja suuntasimme asemalle hyvissä ajoin, useita tunteja ennen junan lähtöä. Homma vaan ei mennyt ihan niin hienosti. Kaikissa matkaoppaissa ja vielä Moskovalaisessa matkatoimistossa josta junaliput noudettiin, painotettiin että kaikki ajat lipuissa ovat Moskovan aikaa. Ja tätä painotettiin isolla P:llä ja moneen otteeseen. Kuinka ollakkaan tällä kertaa näin ei kuitenkaan ollut. Juna lähti, me jäimme. Uudet liput seuraavaan junaan, joka lähti 12h päästä löytyi helposti. Aseman läheisyydessä olleet hotellit ja muut majoitusliikkeet oli kuitenkin ammuttu täysin täyteen ja päädyimme yöpymään aseman lattialle. Mikä ei ollut taaskaan mitään uutta, been there done that. Junaa josta myöhästyimme oli kuitenkin odoteltu samaisella lattialla korttia pelaillen ja päikkäreitä ottaen jo melko pitkään. Lisäksi lattialla tai edes penkeillä makoilu ei ollut paikallisen vartioliikkeen mieleen. Tämän myötä heräsimme "hyvin" istualtaan nukutun yön jäljiltä vetreinä ja energisinä. Tällä kertaa ei jätetty pienintäkään saumaa omalle tai kenenkään muun tekemälle virheelle ja junaan noustiin vielä kun sen jarrut nirskuivat ja se oli osittain liikkeessä.

58h matka Irkutskiin alkoi siis 12h suunniteltua myöhemmin ja poiki reklamaation matkanjärjestäjän suuntaan. Jälleen ollaan kuitenkin taas junassa ja matkalla Ural-vuorten halki Aasian puolelle ja aikanaan Irkutskiin. Sieltä matka jatkuu bussilla tai jollain muulla eteen osuvalla kulkupelillä Baikal-järvelle ja Olkhonin saarelle. Kaiken kaikkiaan edessä on viikon stoppi ennen junamatkailun jatkumista Mongolian puolelle Ulan Batoriin.
Tällä kertaa junassa on huomattavasti inhimillisemmät oltavat. Ikkunat aukeaa ja hanasta tulee vettä. Ainakin alkumatkalla on myös lebensraumia ollut kiitettävästi ja olemme jakaneet 4 hengen komootin kahdestaan. Matka taittuu tasaisen tappavaa tahtia korttia pelaillen, kirjoja lukien, kahvia hörppien ja venäläistä maalaismaisemaa ihaillen. Nyt on todella hyvä olla ja elää!

Venäjä on iso maa ja moni pieni asia täällä on ihmetyttänyt ja ihmetyttää jälleen pientä kulkijaa. Jätehuolto on omaperäisyydessään kestävän kehityksen tiellä. Vaikka se joka kerta hämmästyttää ja kummastuttaa ja aiheuttaa tuntemuksia on se aiheena jo vanha ja tuttu perivenäläinen toimintatapamalli. Tällä kertaa enemmän hämmennystä on aiheuttanut paikallisten innokkuus soittaa europoppia käsittämättömillä äänenvoimakkuuksilla ruokaravintoloissa. Aivan kuin osoittaakseen, että paikalliset kuitenkin ymmärtävät myös vieraita kieliä, ovat he vääntäneet musiikkia lähes poikkeuksetta vielä kovemmalle sen jälkeen kun olemme selvällä suomenkielellä keskenämme pohtineet, että vieläköhän kenties ko.paikan ämyreistä enempää irtoaisi. Viihtyisyys on myös taattu kun edelliseen äänimaailmaan yhdistetään mahdollisimman paljon erilaisia vilkkuvia valoja. Ravintoloissa toinen silmäänpistävä seikka on paikallisen väestön perustoimintamallit. After work dinnerillä pariskuntien pöytään on kiikutettu alkajaisiksi aina ja joka kerta paikallista elämän nektariinia, eli vodkaa. Shottilaseja on yksi ja työnjako on selvä: hameväki avaa pullon ja pitää huolen, että herralla on aina annos kaadettuna kun käsi lähtee sitä hamuamaan. Näin on jatkettu pari kertaa todistetusti niin pitkään kunnes tarjoilija kiikuttaa pääruokaa pöytään ja isäntä on siirtynyt jo unten maille. Rouva yrittää toki kaikkensa, jotta miehensä ei jäisi täysin ilman evästä: herättelee aikansa, tarjoaa vielä yhtä kaatoa ja jopa yrittää syöttää miestään. Usein hän päätyy kuitenkin syömään yksin oman annoksensa ja avustamaan ovimiestä siippansa uloskantamisessa kun lasku on saatu maksettua ja on kotiin lähdön aika. Kiitettävää uhrautumista elämänvalittunsa eteen. Lienee osasyynä siihen, että venäjällä miesten keski-ikä on hulppeat 59 ja naisilla 72. Maassa maan tavalla.