Matka Quitosta kohti viidakkoa alkoi haikeissa tunnelmissa. Päivä oli pyöritty kaupungilla kamojen ja miesten kuosituksen merkeissä ja Cotopaxi-reissusta palauduttaessa. Bussi kohti seuraavaa määrän päätä Lago agriota lähti 23.00 ja sitä ennen oli taakse jätettävä kolmen viikon ajan katon päämme päälle tarjonnut Carrascon perhe. Jäähyväiset olivat haikeat, Luz emännän silmät kostuivat silminnähden suomipoikien nostellessa rinkkoja selkiinsä.
Matkaa riemastutti edellisessä päivityksessä mainitsemistani tulehduskipulääkkeistä alkanut ratkiriemukas olo. Sain ahdettua varteni yllättävän mukavasti bussin penkkien väliin ja nukuin yllättävän hyvin koko yöllisen 8 tunnin matkan. Matka kustansi 1$/tunnilta, eli 8$. Bussimatkailu Etelä-Amerikassa onkin yleisesti todella edullista ja yleistä, vaikka etäisyydet ovat toooodella pitkiä. Mukavuudesta voi olla montaa mieltä: tiet eivät ole kovin suoria ja tasaisia, istumapaikat eivät ole suunniteltu yli 190cm:lle ja leffat sekä musiikki pauhasivat melkoisilla äänenvoimakkuuksilla pitkälle yöhön. Toki pidemmillä etapeilla saa VIP-lippuja myöskin todella edullisesti. Parin viikon päästä tiedossa oleva siirtyminen Ecuadorista Peruun kestää reilut 30tuntia ja sille etapille tarjolla oleva vaihtoehto matkustaa "VIP-luokassa" tulee satavarmasti myös hyödynnettyä. Yli 30 tuntia polvet suussa ei mene enää edes seikkailusta.
Heräsin matkalla ainoastaan uuden taudin ylleni langettamiin kipu- ja pelkotiloihin, ajoittaiseen kylmyyteen, tolkuttomaan meluun, poliisin reppu ja passi tarkastukseen, sekä siihen kun eteen istunut kanssamatkustaja yritti epätoivoisesti kallistaa penkkiään vaikka polveni olivat jo valmiiksi porautuneet syvälle selkänojan uumeniin.
Perillä koitti aamupala ja parin tunnin odottelu. Odotusaika meni uudesta vatsataudista ja sen aiheuttamista väänteistä nauttien. Lopulta alle uusi bussi ja matka jatkui syvemmälle maaseudun uumeniin. Reilun pari tuntia ajelua lehtimetsien keskellä ja saavuimme joen rantaan. Kulkuvälineeksi vaihtui vene ja matka jatkui vielä toiset pari tuntia syvälle viidakkoon. Venematkan varrella pysähdeltiin muutamaan oteeseen ihmettelemään sademetsän eläimiä, apinoita, lintuja ja kilpikonnia. Ympäristö oli kaiken kaikkiaan oikein asiallinen ja erilaisuudessaan vaikuttava.
Perillä asetuimme taloksi Samona-lodgelle. Asiallisen oloinen paikka, joskin aiempaan viidakkoreissuuni (Amazonilla Brasiliassa 2009) nähden mesta oli melko turistirysämäinen. Lodgelta teimme päivittäin 2-3 reissua ympäri viidakkoa veneellä ja kävellen. Reissuilla ihmettelimme viidakon kasveja ja eläimiä. Kaikennäköisiä elikoita osui eteen, joskin tältäkin osin tämänkertainen retki jäi kirkkaasti aiemman viidakkovisiittini varjoon. Bongausten eliittiä itselleni olivat delfiini, anakonda ja muutama tarantella. Vähemmän hohdokkaita vastaantulijoita olivat kämpässä lymyilleet lukuisat torakat.
Koko reissun ajan olo ei ollut ylimillään ja pääosa toisesta päivästä menikin sängyn/riippukeinun pohjalla tautia potiessa. Kaverini poti puolestaan pääosan kolmannesta päivästä. Jo pelkästään taudin vuoksi reissu oli melko rasittava. Ohjelmakaan ei yltänyt ihan odotusten tasalle, joten jossain määrin retkestä jäi huono maku suuhun. Vaikkakin ruoka oli todella yllättäen parasta mitä Ecuadorissa on tähän mennessä eteen tullut. Joka aterialla oli tarjolla alku-, pää- ja jälkiruoka ja kaikki olivat poikkeuksetta oikein asiallisia. Juttelin lepopäivänäni melko alkeellisen keskustelun kokkinamme toimineen mamman kanssa. Keskustelu jäi alkeellisilla espanjan taidoillani melko laihaksi. Mamma esitteli kuvia Pablo Escobarista lukemastaan kirjasta ja totesi joka kuvan kohdalla "muy malo" (tosi paha) ja meikäläinen yhtyi keskusteluun toteamalla "muy, muy malo". Kuvia oli varmaankin 40 ja joka otoksen osalta käytiin läpi sama jargoni.
Eipä ollut kovin kaksinen retki, eikä paluumatkakaan ole sujunut kaikkein ylevimmissä reissutunnelmissa. Molempien vatsat on solmussa ja reissufrendin lämmöt nousee aika ajoin korkeuksiin. Alkuperäisistä suunnitelmista poiketen edessä on ylimääräinen pysähdys Quitoon ja jälleen uusi visiitti lekurille. Jahka taudit saataisiin vihdoin viimein taittumaan ja normaali matkanteko voisi jatkua. Nyt on kärvistelty enemmän tai vähemmän sairaina kolmisen viikkoa ja räpiköity läpi pari vähän huonompaa retkeä. Odotukset niistä olivat melko kovat, mutta reissatessakaan ei kaikki näytä aina menevän ihan täysin putkeen. Parin viikon päästä tätäkin kurimusta voinee muistella lämmöllä riippukeinussa maaten surffipäivän jälkeen. Toki edellytyksenä on se, että sakkorenkailla kulkeva kiinalaisvalmisteinen bussimme kulkee sateisilta vuorenrinteiltä ehjänä aina määränpäähän asti. Kuskin kaasujalan perusteela aikataulu on melkoisen tiukka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti