Cotopaxi

Cotopaxin valloitusta odottelimme kieli pitkällä jo pitkät tovit. Ajatus oli ollut mielessä jo Suomessa matkaa suunniteltaessa. Ensimmäiset käytännön valmistelut tein Kolumbiassa ottamalla selvää miten huipulle pääsisi, paljonko se kustantaisi ja mitä koko homma vaatisi. En ole koskaan kiivennyt vastaaviin korkeuksiin (reilut 5800m), enkä todellakaan ole aiemmin kiivennyt jäätiköllä, joka koittaa Cotopaxilla hetimiten perusleirin jälkeen. Edessä oli siis kaiken mukaan uusia ja mielenkiintoisia kokemuksia.

Kaikki pelit ja rensselit löytyivät joko omasta rinkasta, tai matkatoimiston listoilta. Hinta oli mielestäni varsin edullinen 200$, sisältäen oppaan, kamojen vuokran, kuljetukset, ja ruoat. Tarvittava koulutus vedettäisiin itse kohteella ennen varsinaista suoritusta. Kaikki vaikutti oikein hyvälle. Haasteeksi jäi ainoastaan korkeisiin ilmanaloihin totuttautuminen, jotta vuoristotauti ei iskisi päälle kun kipuaminen tavoitteeseen aloitettaisiin.

Totuttautumisen vaatimuksista tuli melko ristiriitaista tietoa. Netissä puhuttiin viikon prosesseista, öistä yli 5000m:ssä, jne. Toisaalta matkatoimistossa sanottiin, että pari reissua korkealle riittää. Omat näkemykset oli myös kielikoulun rehtorilla.  Ensimmäinen totuttautumiskeikka tehtiin paria viikkoa ennen h-hetkeä. Reilussa 4000m:ssä ei juuri kroppa oireillut ja homma vaikutti hyvälle. Sen jälkeen valmistautuminen menikin täysin penkin alle. Vatsatauti iski ja kiipeämisen sijaan makasimme sängyn pohjalla kuivuen. Taudista palautumisen jälkeen ehdimme nousta vielä kertaalleen n.4300m:iin ja se reissu menikin taas oikein kivasti. Optimistisesti ajattelimme, että eiköhän se riitä ja enempään ei oikein ollut aikaakaan. Korvien välissä oli pieni pelko, mutta toisaalta emmepähän tienneet juuri ollenkaan mitä odottaa, koska kummallakaan meistä ei minkäänlaista kokemusta kiipeämisestä tai käymäämme 4300 metriä korkeammista paikoista ollut.

Kamojen sovitus edellisenä iltana herätti odotukset korkealle, fiilis oli katossa. Matka Quiton keskustasta kohti Cotopaxia kulki mahtavien maisemien lomassa. Reitiltä kyytiin poimittiin pari mukavanoloista saksalaista kiipeilijää oppaineen ja nautittiin maittavin lounas joka on Ecuadorissa eteen osunut. Kaiken kaikkiaan reissu alkoi siis hienosti. Akklimisaatio-prosessin lähes täydellinen epäonnistuminen kävi kuitenkin koko ajan selvemmäksi. Saksalaiset olivat tehneet nousuja reiluun 5000m asti koko kuluneen viikon ajan ja viettäneet öitään korkeuksissa nukkuen. Opaskin keksi tässä vaiheessa sanoa, että,"maybe you didn't do the acclimisation well enough". No shit, Sherlock! Vähän perustavampaa laatua olevat vaatimukset olisi kyseinenkin setä voinut heittää jo kaksi viikkoa aikaisemmin, tai sanoa saman jo edellisenä iltana kun sovitimme varusteita. Toki ko. jannun ammattitaito herätti myöhemmin lisää epäilyksiä ja kuten jo mainitsin, ei vatsataudin jälkeen jäänyt enempää aikaa akklimisaatio-prosessin kunnolliselle läpiviemiselle. Tieto homman paremmasta toteuttamisesta tuskin olisi siis enää loppumetreillä vaikuttanut yhtään mihinkään ja yhtään mitenkään. Murehtiminen oli jokatapauksessa täysin turhaa ja myöhäistä, auto nousi ylöspäin kohti perusleiriä ja istuimme kyydissä. Parempi ainakin yrittää kuin luovuttaa heti suoralta kädeltä, right?!

Perusleiri löytyi 4864metristä. Parkkipaikalta nousua leiriin kertyi 300m, aikaa hommaan kului n.45minuuttia. Kroppa joutui tekemään melkoisen määrän duunia kyseisen nousun suorittamiseksi. Syke oli lähempänä 200 koko nousun ajan ja keuhkot tekivät duunia tosissaan happivajeen täyttämiseksi. Silti oma fiilis oli ihan hyvä. Vaikka nousun rasitus tulikin melkoisena yllätyksenä, en epäillyt ettenkö onnistuisi jatkamaan myöhemmin aina huipulle asti. Reissukaveriani korkeus näytti rankovan huomattavasti kovemmin ja pieni pelko heräsi hänen osaltaan korkeaan ilmanalaan tottumisen osalta. Fysiikasta ja kunnosta ei kuitenkaan ko. miehen osalta ollut kyse.

Perusleiriin päästyämme pakkasimme päiväreppuun kiipeilykamat ja suuntasimme treenaamaan. Nousua n.30 minuutin verran lisää ja saavutimme jäätikön reunan, jossa treeni toteutettiin. Ohjelmassa oli kiipeämistekniikoita, "kiipeilymonojen" ja hakun käyttöä. Treeni vedettiin läpi syke edelleen katossa ja hengityselimet kovilla! Homma vaikutti kuitenkin lupaavalle ja into pinkeänä palasimme syömään ja lepäämään perusleiriin. Valmistelujen jälkeen kömmin hieman pahoinvointisena makuupussiini n.18.00 aikoihin. Herätys olisi puoliltaöin ja liikkeellelähtö 01.00.

Uni tuli melko nopeasti ja ensimmäiset tunnit nukuinkin oikein mukavasti. 20-21 kinthailla makuupussiin hiipi kuitenkin melkoinen kylmyys ja päätä särki jossain määrin epämukavasti. Miestenhuoneessa asiointikin olisi ollut ajankohtaista, mutta en jaksanut vaivautua ulos kylmyyteen. Sen sijaan vedin viimeiset reilut 3 tuntia katkounta pyörien ja kierien makuupussissani. Jossain vaiheessa kaverini ilmoitti, että hänen olonsa on todella huono ja reissu jää varmuudella tekemättä. Puoliunessa vastasin, että katsellaan tilannetta aamulla.

Kun vääntäydyin lopulta ulos makuupussin uumenista lähes koko kämppä oli tyhjä. Myös kaverini oli kadonnut paikaltaan. Vedin rensselit niskaan ja kävelin ulos. Kaverini tuli vastaan ja ilmoitti oksentaneensa kaiken mahdollisen ympäriinsä ja päänsärky oli niin jäätävä, ettei mies kyennyt pysymään paikoillaan. Oma olonikaan ei ollut parhaasta päästä, mutta kieltäydyin edes ajattelemasta voivani millään tavoin huonosti. Lähtisin jokatapauksessa kiipeämään, parempi tehdä se kirkkain mielin, turhaan kropan kiputiloista, yms. murehtimatta. Melko tukeva aamupala naamariin, ylävitoset leiriin kärsimään jääneen kaverini kanssa ja lähdimme liikkeelle.

Alku herätti paljon toiveita koska etenemisvauhtimme oli huomattavasti aikaisempaa hitaampi. Meinasin jopa alkuun hieman turhautua hitaaseen vauhtiin, mutta takaraivossa oli kuitenkin varsin tuoreena perusleiriin kapuamisen ja harjoittelun aikaiset fiilikset. Niillä sykkeillä huippu jäisi varmuudella saavuttamatta. Matka taittui yön pimeydessä tasaisen tappavaa tahtia ja olo heikkeni samaan tahtiin. Päänsärky lisääntyi, aamupala rankoi melko vahvasti vatsassa ja ennen pitkää alkoi myös huimauksen myötä eteneminen vaikeutumaan. Myös rinne kääntyi yllättävän jyrkäksi heti alkuun, tauot vietettiin seisoma-asennossa koska istua jyrkällä jäätiköllä ei kyennyt. Fiilis oli kuitenkin hyvä. Huipulle pääsyä ei malttanut olla odottamatta ja tähtitaivas, sekä maisemat kaukaisuudessa siintäneeseen öiseen Quitoon olivat käsittämättömän mahtavan näköisiä.

Kolmen tunnin kapuamisen jälkeen oli täysin selvää, että kyseessä ei ollut huviretki. Pohkeissa matkanteko ei tuntunut, mutta korvien välissä olo alkoi olemaan suoraansanottuna erittäin perkeleellinen! Päätä särki tolkuttomasti, pystyssä pysyminen oli melko haasteellista huimauksen vuoksi ja silmissä alkoi näkymään tähtiä jotka eivät kuuluneet taivaalle. Olin lukenut vuoristotaudista, tunnistin oireet ja tiesin sen kovat riskit. Silti en pitänyt heikohkosta kondiksestani huolimatta keskeyttämistä vaihtoehtona. Mietin mielessäni, että 13vuotta kiipeilyoppaana toiminut kaitsijani osaa varmasti viheltää pilliin jos sen aika koittaa. Siinä vaiheessa olisin toki voinut ottaa huomioon, että samainen opas reagoi perusleirissä kaverini ilmoitukseen parin tunnin jatkuvasta oksentamisesta kysymällä "do you want to stay here?". Vaikka en tätä reissua enempää kiipeilykokemusta omaakkaan, uskallan väittää että kovinkaan moni ammattimies ei ko. kommentin jälkeen uskoisi kovin helposti meidän opastamme kollegakseen.

Henkilökohtainen helvettini synkkeni aina aamu kuuteen asti, jolloin viimeisellä tauolla ennen huippua silmissäni sumeni täysin. Keikahdin kyljelleni ja keräilin itseäni hetken kunnes kykenin taas näkemään ja ajattelemaan jossainmäärin selkeästi. Vaikka päätös riipoikin melko rankasti luonnettani, ilmoitin oppaalle että lähdemme alaspäin. Huippu jäi 40 minuutin kiipeämisen päähän ja periksi antaminen otti melko koville. Älyn kajahtaminen ämpäriin palautti kuitenkin wikipedian tekstit vuoristotaudin riskeistä,sen verran selkeästi mieleeni, että hommalle oli tehtävä loppu. Opaskaan ei osoittanut edelleenkään minkäännäköisiä merkkejä osaamisestaan. Mies vastasi kaikkiin kysymyksiin ainoastaan "yes / ok", vaikka osa heitoistani olikin ainoastaan heitetty hänen hereilläolonsa varmistamiseksi.

Alastulo sujui melko nopeasti, vaikka välillä oli pakko tarrata kaksin käsin hakusta kiinni kun äly meinasi kaikota korvien välistä uudestaan. Jyrkkää rinnettä alastullessa se ei olisi ollut kovin hyvä vaihtoehto, etenkin kun reitti kierteli useita metrejä syvien railojen lomassa. Päänsäryn lisäksi kehitin alastullessa myös melkoisen rintakivun ja hetken ajattelin vuoristotaudin merkeissä sydänkohtauksen päättävän alusta asti epäonnistumaan tuomitun yritykseni Cotopaxin valloitukselle. Jos jotain hyvää alastulo reissusta pitää hakea, niin maisemat olivat aamun valjettua käsittämättömän hienot. Auringonnousu oli ehdottomasti komeimpia näkemiäni. Nauttimaan niistä en tosin juurikaan kyennyt.

Perusleiriin selviydyttyäni takki oli melkoisen tyhjä. Istuin ruokasalin penkille ja pari ensimmäistä yritystäni lähteä liikenteeseen tyssäsi alkuunsa. Silmissä sumeni välittömästi. Pari kuppia kuumaa vettä ja suklaata kylkeen korjasivat kuitenkin tilannetta sen verran, että pääsin lopulta pystyssä eteenpäin. Vaihdoimme kärsimystarinoita kaverini kanssa ennen kuin kävimme pakkaamassa loput kamamme ja aloitimme viimeisen etapin perusleiristä parkkipaikalle. Automatka meni torkkuessa. Kamojen palautuksen jälkeen taksi kämpälle, suihku, ruokaa ja lepoa. Olo kohentui yllättävän nopeasti. Yö meni rintakipuun heräillen ja oli melko selvää, että edessä olisi  jälleen reissu lekurille. Ristin koko Cotopaxi farssin yhdeksi pahimmista virheistäni ja kirosin tyhmyyttäni.  Forest Gumpin sanoin "stupid is, who stupid does".

Onnekseni varsin tyyriin lekurikäynnin, ultraäänien, ekg:n, yms. jälkeen kardiologi totesi pumppuni olevan kiitettävässä kunnossa, eivätkä keuhkotkaan kuulemma osoittaneet pienimpiäkään pettämisen merkkejä. Kipu aiheutui kuulemma tulehtuneista lihaksista. Korkealla hengitystiheys oli sen verran kiivas ja vedin itseni lopulta sen verran finaaliin, että hengityselimistön lihaksisto veti herneen melko syvälle nenäänsä. Oireet pitäisi kaikota viikossa ja ovatkin lähes täysin hävinneet. Ilon ja riemun maksimoimiseksi em. riesan hoitamiseksi määrätyt tulehduskipulääkkeet nostivat kuumeen ja vatsakin vääntyi viikon tauon jälkeen uudelleen melkoiseen solmuun. Seuraavaksi vuorossa ollut retki viidakkoon ei parantanut juurikaan käynnissä olevan hieman tuskaisemman jakson lopputulemaa. Sille reissulle osoitan oman tarinan jahka taas kirjoittamaan innostun.

Henki kulkee, sydän lyö ja matka jatkuu. Virheistä oppineena ja vähän fkusmpana kuin vielä viikko sitten...