Guyabeno

Matka Quitosta kohti viidakkoa alkoi haikeissa tunnelmissa. Päivä oli pyöritty kaupungilla kamojen ja miesten kuosituksen merkeissä ja Cotopaxi-reissusta palauduttaessa. Bussi kohti seuraavaa määrän päätä Lago agriota lähti 23.00 ja sitä ennen oli taakse jätettävä kolmen viikon ajan katon päämme päälle tarjonnut Carrascon perhe. Jäähyväiset olivat haikeat, Luz emännän silmät kostuivat silminnähden suomipoikien nostellessa rinkkoja selkiinsä.

Matkaa riemastutti edellisessä päivityksessä mainitsemistani tulehduskipulääkkeistä alkanut ratkiriemukas olo. Sain ahdettua varteni yllättävän mukavasti bussin penkkien väliin ja nukuin yllättävän hyvin koko yöllisen 8 tunnin matkan. Matka kustansi 1$/tunnilta, eli 8$. Bussimatkailu Etelä-Amerikassa onkin yleisesti todella edullista ja yleistä, vaikka etäisyydet ovat toooodella pitkiä. Mukavuudesta voi olla montaa mieltä: tiet eivät ole kovin suoria ja tasaisia, istumapaikat eivät ole suunniteltu yli 190cm:lle ja leffat sekä musiikki pauhasivat melkoisilla äänenvoimakkuuksilla pitkälle yöhön. Toki pidemmillä etapeilla saa VIP-lippuja myöskin todella edullisesti. Parin viikon päästä tiedossa oleva siirtyminen Ecuadorista Peruun kestää reilut 30tuntia ja sille etapille tarjolla oleva vaihtoehto matkustaa "VIP-luokassa" tulee satavarmasti myös hyödynnettyä. Yli 30 tuntia polvet suussa ei mene enää edes seikkailusta.

Heräsin matkalla ainoastaan uuden taudin ylleni langettamiin kipu- ja pelkotiloihin, ajoittaiseen kylmyyteen, tolkuttomaan meluun, poliisin reppu ja passi tarkastukseen, sekä siihen kun eteen istunut kanssamatkustaja yritti epätoivoisesti kallistaa penkkiään vaikka polveni olivat jo valmiiksi porautuneet syvälle selkänojan uumeniin.

Perillä koitti aamupala ja parin tunnin odottelu. Odotusaika meni uudesta vatsataudista ja sen aiheuttamista väänteistä nauttien. Lopulta alle uusi bussi ja matka jatkui syvemmälle maaseudun uumeniin. Reilun pari tuntia ajelua lehtimetsien keskellä ja saavuimme joen rantaan. Kulkuvälineeksi vaihtui vene ja matka jatkui vielä toiset pari tuntia syvälle viidakkoon. Venematkan varrella pysähdeltiin muutamaan oteeseen ihmettelemään sademetsän eläimiä, apinoita, lintuja ja kilpikonnia. Ympäristö oli kaiken kaikkiaan oikein asiallinen ja erilaisuudessaan vaikuttava.

Perillä asetuimme taloksi Samona-lodgelle. Asiallisen oloinen paikka, joskin aiempaan viidakkoreissuuni (Amazonilla Brasiliassa 2009) nähden mesta oli melko turistirysämäinen. Lodgelta teimme päivittäin 2-3 reissua ympäri viidakkoa veneellä ja kävellen. Reissuilla ihmettelimme viidakon kasveja ja eläimiä. Kaikennäköisiä elikoita osui eteen, joskin tältäkin osin tämänkertainen retki jäi kirkkaasti aiemman viidakkovisiittini varjoon. Bongausten eliittiä itselleni olivat delfiini, anakonda ja muutama tarantella. Vähemmän hohdokkaita vastaantulijoita olivat kämpässä lymyilleet lukuisat torakat.

Koko reissun ajan olo ei ollut ylimillään ja pääosa toisesta päivästä menikin sängyn/riippukeinun pohjalla tautia potiessa. Kaverini poti puolestaan pääosan kolmannesta päivästä. Jo pelkästään taudin vuoksi reissu oli melko rasittava. Ohjelmakaan ei yltänyt ihan odotusten tasalle, joten jossain määrin retkestä jäi huono maku suuhun. Vaikkakin ruoka oli todella yllättäen parasta mitä Ecuadorissa on tähän mennessä eteen tullut. Joka aterialla oli tarjolla alku-, pää- ja jälkiruoka ja kaikki olivat poikkeuksetta oikein asiallisia. Juttelin lepopäivänäni melko alkeellisen keskustelun kokkinamme toimineen mamman kanssa. Keskustelu jäi alkeellisilla espanjan taidoillani melko laihaksi. Mamma esitteli kuvia Pablo Escobarista lukemastaan kirjasta ja totesi joka kuvan kohdalla "muy malo" (tosi paha) ja meikäläinen yhtyi keskusteluun toteamalla "muy, muy malo". Kuvia oli varmaankin 40 ja joka otoksen osalta käytiin läpi sama jargoni.

Eipä ollut kovin kaksinen retki, eikä paluumatkakaan ole sujunut kaikkein ylevimmissä reissutunnelmissa. Molempien vatsat on solmussa ja reissufrendin lämmöt nousee aika ajoin korkeuksiin. Alkuperäisistä suunnitelmista poiketen edessä on ylimääräinen pysähdys Quitoon ja jälleen uusi visiitti lekurille. Jahka taudit saataisiin vihdoin viimein taittumaan ja normaali matkanteko voisi jatkua. Nyt on kärvistelty enemmän tai vähemmän sairaina kolmisen viikkoa ja räpiköity läpi pari vähän huonompaa retkeä. Odotukset niistä olivat melko kovat, mutta reissatessakaan ei kaikki näytä aina menevän ihan täysin putkeen. Parin viikon päästä tätäkin kurimusta voinee muistella lämmöllä riippukeinussa maaten surffipäivän jälkeen. Toki edellytyksenä on se, että sakkorenkailla kulkeva kiinalaisvalmisteinen bussimme kulkee sateisilta vuorenrinteiltä ehjänä aina määränpäähän asti. Kuskin kaasujalan perusteela aikataulu on melkoisen tiukka.

Cotopaxi

Cotopaxin valloitusta odottelimme kieli pitkällä jo pitkät tovit. Ajatus oli ollut mielessä jo Suomessa matkaa suunniteltaessa. Ensimmäiset käytännön valmistelut tein Kolumbiassa ottamalla selvää miten huipulle pääsisi, paljonko se kustantaisi ja mitä koko homma vaatisi. En ole koskaan kiivennyt vastaaviin korkeuksiin (reilut 5800m), enkä todellakaan ole aiemmin kiivennyt jäätiköllä, joka koittaa Cotopaxilla hetimiten perusleirin jälkeen. Edessä oli siis kaiken mukaan uusia ja mielenkiintoisia kokemuksia.

Kaikki pelit ja rensselit löytyivät joko omasta rinkasta, tai matkatoimiston listoilta. Hinta oli mielestäni varsin edullinen 200$, sisältäen oppaan, kamojen vuokran, kuljetukset, ja ruoat. Tarvittava koulutus vedettäisiin itse kohteella ennen varsinaista suoritusta. Kaikki vaikutti oikein hyvälle. Haasteeksi jäi ainoastaan korkeisiin ilmanaloihin totuttautuminen, jotta vuoristotauti ei iskisi päälle kun kipuaminen tavoitteeseen aloitettaisiin.

Totuttautumisen vaatimuksista tuli melko ristiriitaista tietoa. Netissä puhuttiin viikon prosesseista, öistä yli 5000m:ssä, jne. Toisaalta matkatoimistossa sanottiin, että pari reissua korkealle riittää. Omat näkemykset oli myös kielikoulun rehtorilla.  Ensimmäinen totuttautumiskeikka tehtiin paria viikkoa ennen h-hetkeä. Reilussa 4000m:ssä ei juuri kroppa oireillut ja homma vaikutti hyvälle. Sen jälkeen valmistautuminen menikin täysin penkin alle. Vatsatauti iski ja kiipeämisen sijaan makasimme sängyn pohjalla kuivuen. Taudista palautumisen jälkeen ehdimme nousta vielä kertaalleen n.4300m:iin ja se reissu menikin taas oikein kivasti. Optimistisesti ajattelimme, että eiköhän se riitä ja enempään ei oikein ollut aikaakaan. Korvien välissä oli pieni pelko, mutta toisaalta emmepähän tienneet juuri ollenkaan mitä odottaa, koska kummallakaan meistä ei minkäänlaista kokemusta kiipeämisestä tai käymäämme 4300 metriä korkeammista paikoista ollut.

Kamojen sovitus edellisenä iltana herätti odotukset korkealle, fiilis oli katossa. Matka Quiton keskustasta kohti Cotopaxia kulki mahtavien maisemien lomassa. Reitiltä kyytiin poimittiin pari mukavanoloista saksalaista kiipeilijää oppaineen ja nautittiin maittavin lounas joka on Ecuadorissa eteen osunut. Kaiken kaikkiaan reissu alkoi siis hienosti. Akklimisaatio-prosessin lähes täydellinen epäonnistuminen kävi kuitenkin koko ajan selvemmäksi. Saksalaiset olivat tehneet nousuja reiluun 5000m asti koko kuluneen viikon ajan ja viettäneet öitään korkeuksissa nukkuen. Opaskin keksi tässä vaiheessa sanoa, että,"maybe you didn't do the acclimisation well enough". No shit, Sherlock! Vähän perustavampaa laatua olevat vaatimukset olisi kyseinenkin setä voinut heittää jo kaksi viikkoa aikaisemmin, tai sanoa saman jo edellisenä iltana kun sovitimme varusteita. Toki ko. jannun ammattitaito herätti myöhemmin lisää epäilyksiä ja kuten jo mainitsin, ei vatsataudin jälkeen jäänyt enempää aikaa akklimisaatio-prosessin kunnolliselle läpiviemiselle. Tieto homman paremmasta toteuttamisesta tuskin olisi siis enää loppumetreillä vaikuttanut yhtään mihinkään ja yhtään mitenkään. Murehtiminen oli jokatapauksessa täysin turhaa ja myöhäistä, auto nousi ylöspäin kohti perusleiriä ja istuimme kyydissä. Parempi ainakin yrittää kuin luovuttaa heti suoralta kädeltä, right?!

Perusleiri löytyi 4864metristä. Parkkipaikalta nousua leiriin kertyi 300m, aikaa hommaan kului n.45minuuttia. Kroppa joutui tekemään melkoisen määrän duunia kyseisen nousun suorittamiseksi. Syke oli lähempänä 200 koko nousun ajan ja keuhkot tekivät duunia tosissaan happivajeen täyttämiseksi. Silti oma fiilis oli ihan hyvä. Vaikka nousun rasitus tulikin melkoisena yllätyksenä, en epäillyt ettenkö onnistuisi jatkamaan myöhemmin aina huipulle asti. Reissukaveriani korkeus näytti rankovan huomattavasti kovemmin ja pieni pelko heräsi hänen osaltaan korkeaan ilmanalaan tottumisen osalta. Fysiikasta ja kunnosta ei kuitenkaan ko. miehen osalta ollut kyse.

Perusleiriin päästyämme pakkasimme päiväreppuun kiipeilykamat ja suuntasimme treenaamaan. Nousua n.30 minuutin verran lisää ja saavutimme jäätikön reunan, jossa treeni toteutettiin. Ohjelmassa oli kiipeämistekniikoita, "kiipeilymonojen" ja hakun käyttöä. Treeni vedettiin läpi syke edelleen katossa ja hengityselimet kovilla! Homma vaikutti kuitenkin lupaavalle ja into pinkeänä palasimme syömään ja lepäämään perusleiriin. Valmistelujen jälkeen kömmin hieman pahoinvointisena makuupussiini n.18.00 aikoihin. Herätys olisi puoliltaöin ja liikkeellelähtö 01.00.

Uni tuli melko nopeasti ja ensimmäiset tunnit nukuinkin oikein mukavasti. 20-21 kinthailla makuupussiin hiipi kuitenkin melkoinen kylmyys ja päätä särki jossain määrin epämukavasti. Miestenhuoneessa asiointikin olisi ollut ajankohtaista, mutta en jaksanut vaivautua ulos kylmyyteen. Sen sijaan vedin viimeiset reilut 3 tuntia katkounta pyörien ja kierien makuupussissani. Jossain vaiheessa kaverini ilmoitti, että hänen olonsa on todella huono ja reissu jää varmuudella tekemättä. Puoliunessa vastasin, että katsellaan tilannetta aamulla.

Kun vääntäydyin lopulta ulos makuupussin uumenista lähes koko kämppä oli tyhjä. Myös kaverini oli kadonnut paikaltaan. Vedin rensselit niskaan ja kävelin ulos. Kaverini tuli vastaan ja ilmoitti oksentaneensa kaiken mahdollisen ympäriinsä ja päänsärky oli niin jäätävä, ettei mies kyennyt pysymään paikoillaan. Oma olonikaan ei ollut parhaasta päästä, mutta kieltäydyin edes ajattelemasta voivani millään tavoin huonosti. Lähtisin jokatapauksessa kiipeämään, parempi tehdä se kirkkain mielin, turhaan kropan kiputiloista, yms. murehtimatta. Melko tukeva aamupala naamariin, ylävitoset leiriin kärsimään jääneen kaverini kanssa ja lähdimme liikkeelle.

Alku herätti paljon toiveita koska etenemisvauhtimme oli huomattavasti aikaisempaa hitaampi. Meinasin jopa alkuun hieman turhautua hitaaseen vauhtiin, mutta takaraivossa oli kuitenkin varsin tuoreena perusleiriin kapuamisen ja harjoittelun aikaiset fiilikset. Niillä sykkeillä huippu jäisi varmuudella saavuttamatta. Matka taittui yön pimeydessä tasaisen tappavaa tahtia ja olo heikkeni samaan tahtiin. Päänsärky lisääntyi, aamupala rankoi melko vahvasti vatsassa ja ennen pitkää alkoi myös huimauksen myötä eteneminen vaikeutumaan. Myös rinne kääntyi yllättävän jyrkäksi heti alkuun, tauot vietettiin seisoma-asennossa koska istua jyrkällä jäätiköllä ei kyennyt. Fiilis oli kuitenkin hyvä. Huipulle pääsyä ei malttanut olla odottamatta ja tähtitaivas, sekä maisemat kaukaisuudessa siintäneeseen öiseen Quitoon olivat käsittämättömän mahtavan näköisiä.

Kolmen tunnin kapuamisen jälkeen oli täysin selvää, että kyseessä ei ollut huviretki. Pohkeissa matkanteko ei tuntunut, mutta korvien välissä olo alkoi olemaan suoraansanottuna erittäin perkeleellinen! Päätä särki tolkuttomasti, pystyssä pysyminen oli melko haasteellista huimauksen vuoksi ja silmissä alkoi näkymään tähtiä jotka eivät kuuluneet taivaalle. Olin lukenut vuoristotaudista, tunnistin oireet ja tiesin sen kovat riskit. Silti en pitänyt heikohkosta kondiksestani huolimatta keskeyttämistä vaihtoehtona. Mietin mielessäni, että 13vuotta kiipeilyoppaana toiminut kaitsijani osaa varmasti viheltää pilliin jos sen aika koittaa. Siinä vaiheessa olisin toki voinut ottaa huomioon, että samainen opas reagoi perusleirissä kaverini ilmoitukseen parin tunnin jatkuvasta oksentamisesta kysymällä "do you want to stay here?". Vaikka en tätä reissua enempää kiipeilykokemusta omaakkaan, uskallan väittää että kovinkaan moni ammattimies ei ko. kommentin jälkeen uskoisi kovin helposti meidän opastamme kollegakseen.

Henkilökohtainen helvettini synkkeni aina aamu kuuteen asti, jolloin viimeisellä tauolla ennen huippua silmissäni sumeni täysin. Keikahdin kyljelleni ja keräilin itseäni hetken kunnes kykenin taas näkemään ja ajattelemaan jossainmäärin selkeästi. Vaikka päätös riipoikin melko rankasti luonnettani, ilmoitin oppaalle että lähdemme alaspäin. Huippu jäi 40 minuutin kiipeämisen päähän ja periksi antaminen otti melko koville. Älyn kajahtaminen ämpäriin palautti kuitenkin wikipedian tekstit vuoristotaudin riskeistä,sen verran selkeästi mieleeni, että hommalle oli tehtävä loppu. Opaskaan ei osoittanut edelleenkään minkäännäköisiä merkkejä osaamisestaan. Mies vastasi kaikkiin kysymyksiin ainoastaan "yes / ok", vaikka osa heitoistani olikin ainoastaan heitetty hänen hereilläolonsa varmistamiseksi.

Alastulo sujui melko nopeasti, vaikka välillä oli pakko tarrata kaksin käsin hakusta kiinni kun äly meinasi kaikota korvien välistä uudestaan. Jyrkkää rinnettä alastullessa se ei olisi ollut kovin hyvä vaihtoehto, etenkin kun reitti kierteli useita metrejä syvien railojen lomassa. Päänsäryn lisäksi kehitin alastullessa myös melkoisen rintakivun ja hetken ajattelin vuoristotaudin merkeissä sydänkohtauksen päättävän alusta asti epäonnistumaan tuomitun yritykseni Cotopaxin valloitukselle. Jos jotain hyvää alastulo reissusta pitää hakea, niin maisemat olivat aamun valjettua käsittämättömän hienot. Auringonnousu oli ehdottomasti komeimpia näkemiäni. Nauttimaan niistä en tosin juurikaan kyennyt.

Perusleiriin selviydyttyäni takki oli melkoisen tyhjä. Istuin ruokasalin penkille ja pari ensimmäistä yritystäni lähteä liikenteeseen tyssäsi alkuunsa. Silmissä sumeni välittömästi. Pari kuppia kuumaa vettä ja suklaata kylkeen korjasivat kuitenkin tilannetta sen verran, että pääsin lopulta pystyssä eteenpäin. Vaihdoimme kärsimystarinoita kaverini kanssa ennen kuin kävimme pakkaamassa loput kamamme ja aloitimme viimeisen etapin perusleiristä parkkipaikalle. Automatka meni torkkuessa. Kamojen palautuksen jälkeen taksi kämpälle, suihku, ruokaa ja lepoa. Olo kohentui yllättävän nopeasti. Yö meni rintakipuun heräillen ja oli melko selvää, että edessä olisi  jälleen reissu lekurille. Ristin koko Cotopaxi farssin yhdeksi pahimmista virheistäni ja kirosin tyhmyyttäni.  Forest Gumpin sanoin "stupid is, who stupid does".

Onnekseni varsin tyyriin lekurikäynnin, ultraäänien, ekg:n, yms. jälkeen kardiologi totesi pumppuni olevan kiitettävässä kunnossa, eivätkä keuhkotkaan kuulemma osoittaneet pienimpiäkään pettämisen merkkejä. Kipu aiheutui kuulemma tulehtuneista lihaksista. Korkealla hengitystiheys oli sen verran kiivas ja vedin itseni lopulta sen verran finaaliin, että hengityselimistön lihaksisto veti herneen melko syvälle nenäänsä. Oireet pitäisi kaikota viikossa ja ovatkin lähes täysin hävinneet. Ilon ja riemun maksimoimiseksi em. riesan hoitamiseksi määrätyt tulehduskipulääkkeet nostivat kuumeen ja vatsakin vääntyi viikon tauon jälkeen uudelleen melkoiseen solmuun. Seuraavaksi vuorossa ollut retki viidakkoon ei parantanut juurikaan käynnissä olevan hieman tuskaisemman jakson lopputulemaa. Sille reissulle osoitan oman tarinan jahka taas kirjoittamaan innostun.

Henki kulkee, sydän lyö ja matka jatkuu. Virheistä oppineena ja vähän fkusmpana kuin vielä viikko sitten...

Onko meillä mukavaa?!

Matkailu maailmalla on melko lailla mahtavaa. Aina tasaisin väliajoin havahtuu ajattelemasta mitä on tekemässä, mitä on nähnyt ja kokenut, sekä mitä on vielä edessäpäin. Ihan joka hetki ei ole kuitenkaan ollut silkkaa satua ja ruusuilla tanssimista. Viime viikonloppu kuuluu tähän kategoriaan. Se oli tähän mennessä tämän reissun surkein ja toivonmukaan sellaiseksi myöskin jää.

Perjantai-iltana reissukaveri jäi kämpälle vatsataudin kourissa kun suuntasin ainoana suomalaisedustajana kielikoulunsa päättäneiden epävirallisiin läksiäiskemuihin. Oli kivaa: bisseä, bilistä, salsaa ja sattumia. Aamuyöntunteina oli oikein loistava fiilis painaessani pään tyynyyn. Aamulla olo ei ollut enää niin terhakka, saati optimistinen. Darra ei missään nimessä ollut edes pahaksi mainittava. Lyhyellä kokemuksella ja kahdella kokeilulla olen kuitenkin melko varma siitä, että alkoholimyrkytyksen oireet ovat jollain katalallamtavalla erilaiset  2800m korkeudella. Aamupala maittoi kuitenkin kivasti, toisin kuin kämppikselleni, jolla oli takana naamasta päätellen melkoisen tuskainen yö.

Aamupalan päälle oli hyvä lepuuttaa väsyneitä silmiä, uni maistui oikein kivasti. Päivän toinen herätys päivän toiselle ruoalle sujui yllättäen edellistä vaikeammin ja olotila oli entistäkin heikompi. Emäntämme väsäämä lounas meni puoliväkisin ääntä kohti ja pelko alkoi valtaamaan mieleni. Pelko joka lopulta konkretisoitui muutaman tunnin tuskaisen kieriskelyn ja hikoilun jäljiltä siihen, että kehoni luopui kaikesta sille tarjoamastani ravinnosta. Ne eivät olleet haikeat ja hitaat jäähyväiset, vaan kehoni suoritti prosessin voimalla jota en edes uskonut itsestäni löytyvän. Yritykseni nauttia seuraavan 48h aikana tilkkaa nestettä tai palaa banaanista johtivat samaan reaktioon.

Koska pohjilla oli jo valmiiksi perjantai-illan läksiäiskemujen alkoholitarjonnan kuivattama keho, alkoi nestevajaus olla ennenpitkää enemmän kuin todellisuutta. Lisäksi kuumemittari tiesi näyttää parhaimmillaan yli 40astetta, olo oli rapsakka. Kämpässä en ollut ennen käynnissä ollutta kurimustakaan nukkunut ilman sukkia, collarihousuja, pitkähihaista paitaa ja kaikkia käytössä olevia peitteitä, koska täällä on kylmä! Sisällä vielä kylmempi kuin ulkona. Suihku/wc-tiloista käytämme nimitystä "pakastin". Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä unet jäivät vähiin. Olisin varmasti nukahtanut kaikista epämääräisistä kivuista huolimatta kuin lapsi, mutta täysin kontrolloimaton horkkainen tärinäni ravisti koko kroppaa siinä määrin, ettei nukkuminen ollut minkäänsortin vaihtoehto. Sen sijasta laskin minuutteja aamunkoittoon ja mahdollisuuteeni raahautua lääkärin pakeille.

Kuinka ollakkaan aamulla olo ei ollut enää läheskään niin huono. Buranat purivat ensimmäistä kertaa kuumeeseen ja lämpö laski reippaanlaisesti. Aamutee poistui kuitenkin kehosta ennen kuin ehti edes jäähtymään ja matka lekurille alkoi. Mesta oli kuulemma oikein lähellä, mutta kun pariin päivään ei ole liiemmin energiaa nauttinut ja takana oli pitkän pitkä yö, tuntui dallailu kestävän ikuisuuden. Luz-rouva on pitänyt meistä kuitenkin sen verran loistavasti huolta, etten jaksanut alkaa tivaamaan miksemme ottaneet taksia. Luotto Luz-rouvaan on kova, via dolorosan taivaltaminen oli varmasti hyvä ratkaisu tähän väliin.

Odotusaula oli aikahyppy menneisyyteen, toki kuume ja verenpaine mitattiin uuden vuosituhannen vehkeillä. Kämppis hävisi ensin lekurin huoneeseen. Hauskuutin itseäni faktalla, että espanjassa J lausutaan H:na. Vaikka en juuri aivosolujani jaksanut liikutella (tai juuri siksi...), oli oikein koomista kun naispuoleinen läkäri kurkisti oven raosta huutaen "haniii, haniii" ja taudin ryvettämä kaverini marssi sisään (you know: Jani-Hani-Honey, sekä naislääkäri ja väsyneen miehen väsyneet jutut).

Ei juuri hetkeäkään kun tulkiksemme lähtenyt Luz-rouvan Roberto poika kutsui myös meikäläisen sisään. Pari kysymystä, kurkkaus suuhun ja diagnoosi oli ilmeisen valmis. Istuimme hanin kanssa vierekkäin kuuntelemassa tuomiota. Lekuri selitti tovin Luzille mikä poikia riivaa ja Roberto tulkkasi parhaansa mukaan. Kyseessä oli ilmeisimmin virus ja allekirjoittanut oli alkoholin avittamana kuivunut ja riutunut astetta pahempaan kuosiin. Meikäläinen sai passituksen osastolle muutamaksi tunniksi, muut jatkoivat kotiin.

Osastolla rukouksiini vastattiin ja käteeni iskettiin tippa kiinni. Sekaan hoitsu iski pari ampullia jotain lääkettä ja kaikeksi hämmästyksekseni myös pari ilmakuplaa, koska ei ilmannut neulaa jolla lääkkeen letkuun ruuttasi. Muistelin kuulleeni, että pahinta mitä moisesta voi seurata on sydämen pysähtyminen. Minkäs teet. Koska väsytti, otin kylkiasennon ja odottelin mahdollista pumpun hyytymistäni ottamalla päikkärit. Ennen pitkää heräsin, vaihteeksi kylmyyteen. Väristelin huoneessa yksikseni vartin, kunnes hoitsu palasi ja ymmärsi sanaakaan sanomatta, että olin peittoa vaille. Ensimmäisen pussin huvettua, täysi tilalle ja elpymiseni jatkui kovaa vauhtia. Ohessa hoitaja täti huijasi turistilta näppärästi 2$. Oli kuulemma maksu hoidosta (jälkikäteen selvitin, että ei ollut). Epäröin ja kysyinkin, mutta en jaksanut siinä tilanteessa enempää asiasta tivata. Meni varmasti hyvään tarkoitukseen. Jos hoitoalalla työskentelevät ovat alipalkattuja Suomessa, niin aivan varmasti myös Ecuadorissa.

Diagnoosi kustansim5$, hoidolle kertyi hintaa 65$ ja receptionista vielä kassillinen lääkkeitä 35$:lla. Vakuutusyhtiölle koitunut 100$ lovi ei meikäläisen hiuksia harmaannuta, mutta ihmettelen kovasti miten paikallisilla on rahaa sairastaa? Kyseessä on lähes kolmasosa kielikoulun open ja varakaliffin kuukausiansioista. Muuten hinnat ovat kuitenkin melkolailla eri luokkaa kuin kalliissa kotimaassa: lounas 2$, burgeri ateria 1,5$, hiustenleikkuu 4$, huristelu keskustassa taksilla 1-4$, jne...(taksi- ja parturihinnat sisältänee lisäksi epävirallisen "turistiveron").

Sairaalasta pääsyn jälkeen elvyin sängyn pohjalla vielä kaksi päivää. Kaiken muun ilon ja riemun keskellä löysin sattumalta pohkeestani ruven, vaikka en muista sitä mihinkään kolhaisseeni. Rakkauteni hyönteisiin, yms. otuksiin kasvoi merkittävästi,  kun ruven alta paljastui hyvän matkaa ihon alle kaivautunut punkinomainen hengetön otus. Kokemuksesta koitui niin hyvä fiilis, että rohkaisin itseni ja menin "pakastimeen" suihkuun. Päällimmäisenä ajatuksenani tässä vaiheessa oli "onko meillä mukavaa?!!"
Itse itselleni vuorokautta myöhemmin vastaten: todellakin on!!!

P.s. Ecudorin valuutta, eli dollari, eli $ = USD