Uusi-Seelanti, osa 1: Saapuminen Aucklandin kautta Wellingtoniin

Matka Chilestä Uuteen-Seelantiin oli jälleen aikahyppy tulevaisuuteen. Keskiviikkona lähtenyt lento oli perillä perjantaina. Hämmentävä fiilis, kun lento kesti kuitenkin vain 14h. Lennon operoinut Lan airlines oli ruuvannut penkit poikkeuksellisen lähelle toisiaan ja lebensraumia ei istuinten välissä juurikaan ollut. Matka sujui tästä huolimatta yllättävän mukavasti. Palvelu oli ensiluokkaista ja niin reippaasti hyvää fiilistä herättänyttä, että intouduin kirjoittamaan lentoyhtiölle palautteen. Iomojen tarjoiljat ja -tarjoilijattaret hoitivat duuninsa käsittämättömän hyvällä fiiliksellä ja se tarttui myös matkustajiin.

Vaikka melko reippaasti olen onnekseni päässytkin matkustamaan, oli kyseessä ensimmäinen kerta kun vaihdoin missään ja milloinkaan kansainväliseltä lennolta maan sisäiselle lennolle. Koska emme entuudestaan tienneet ja kukaan ei vaivautunut kyseisestä proseduurista meille kertomaan, emme keränneet rinkkojamme hihnalta kv.lennon jälkeen. Luotto oli kova, että laukut löytäisivät suoraan perille Wellingtoniin. Etenkin kun rinkkoihin kiinnitetyissä tarroissa oli Wllingtonin kentän tunnus ja meidät Santiagossa lennolle chekannut täti mainitsi chekkaavansa laukut perille Welingtoniin asti. Perillä laukkuja ei kuitenkaan näkynyt ja matkatavaratoimiston kärttyinen täti tiesi kertoa kyseessä ooevan yleinen käytäntö: matkatavarat pitää poimia talteen ja kärrätä tullin läpi aina ensimmäisessä maahantulopaikassa ennen maan sisäisiä jatkolentoja, vaikka ne olisikin jo chektaau lopulliseen määränpäähän asti. Mielestäni melko haisevan hajuinen sääntö, etenkin siinä tapauksessa jos sitä ei tiedä. Kehitysehdotuksena esitän, että tavarat chekataan vain siihen paikkaan asti, jossa ne pitää hihnalta kerätä. Tuskin menee läpi...

Ensimmäinen lento laskeutui Aucklandin kentälle 50minuuttia ennen seuraavan yhteyden lähtemistä. Koska siirryimme ensin kansainväliseltä puolelta tullien sunmuiden passin ja tavaroiden pläräilyn jälkeen ulos (noutamatta matkatavaroitamme), vaihdoimme bussilla terminaalia ja jonotimme uudelleen chekkauksen ja turvatarkastusten läpi, ei tuo aika riittänyt alkuunkaan ja meidät chekattiin suoraan myöhemmälle lennolle. Uutta lentoa odotellessa alkoi valkenemaan karu ja tiedossa ollut totuus Uuden-Seelannin hintatasosta. Reippaan neljän kuukauden aikana olimme omaksuneet melko mukavasti Etelä-Amerikan hintatason, yht'äkkiä samat jutut maksoivat vähintään tuplasti enemmän.

Kentältä otettu eko-taksi otti ryöstöhinnan kentältä hostellille. Asia jotampelkäsimme koko Etelä-Amerikan etapin, mutta todellinen kusetus tapahtuikin,vasta Uudessa-Seelannissa kun luotto homman toimivuuteen oli lähes vankkumaton. Kuski istui lisäksi väärällä puolella autoa ja ajeli kuolemaa halveksuen väärällä kaistalla. Niin vuoden asiakaspalvelijan tittelistä tiukasti kilvoitteleva matkatavaratoimiston täti, taksikuski, hostellin respan työntekijät, lounaspaikan tarjoilija ja kaduilla vastaantaapertaneet ihmiset aiheuttivat meissä heti maahan saapumisen jäljiltä suurta ihmetystä. Loppujen lopuksi Uusi-Seelantilaset ovat oikein asiallista jengiä ja todella ystävällisiäkin, mutta silti Etelä-Amerikan jäljiltä meno vaikutti alkuun jotenkin teennäiselle ja jäykälle. Samaa fiilistä jatkui pari päivää. Päällä oli pieni kulttuurishokki. Uuteen ympäristöön tottuminen oli näin päin tehtynä paljon suuremman oloinen askel otettavaksi, kuin siirtyminen esim. jenkkien suurkaupunkien loisteesta pikku kyliin karibialla.  Wellington oli mestana ihan ok, mutta "kotoisaa" fiilistä siellä ei päässyt syntymään.

Oma osansa tuon fiiliksen poissa ololle, oli lähes kaiken mukanani olleen omaisuuden katoaminen. Kaverini rinkka toimitettiin lauantaina, samassa yhteydessä omani julistettiin kadonneeksi. Kenelläkään ei ollut käryä nyssäkkäni sijainnista. Kuumotin matkatavaratoimistoa tasaisen tappavaan tahtiin ja soittelin tulliin, sekä isolle liudalle muita tahoja. Takaraivossa takoi ajatus maanantai aamuna etelä-saarelle lähtevästä lautasta ja lentoyhtiön ilmoituksesta toimittaa rinkka vain ja ainoastaan Wellingtoniin. Kassi kun oli täysin kateissa ja aikaa seuuravalle saarelle siirtymiseen alle 36h aloin sopeutumaan ajatukseen, että viettäisin ainakin seuraavat kaksi viikkoa ilman kamojani. Loppujen lopuksi sain sunnuntain lähestyessä loppuaan n. klo 23.45 tekemääni viimeiseen uteluun vastauksen, että rinkkani olisi saapuva klo 07.00 aamulennolla. Olin 6.50 matkatavarahihnan päässä innolla odottamassa tavaroitani, olihan jo maanantai ja viimeisin kontaktini uskolliseen Haglöfssiini oli ollut edeltävänä keskiviikkona Chilessä. Saatuani repun selkääni ja nimet papereihin, aikaa lautan check-innin sulkeutumiseen klo 08.15 jäi melkolailla sopivasti sen verran, että ehdin ajelemaan taksilla suoraan lentokentältä satamaan.

Wellingtonissa matkaseurueemme vahvuus kasvoi jälleen kolmeen kun Australiassa työmatkalla ollut reissukaverini frendi jatkoi duunireissuaan lomanpätkällä. Tällä kokoonpanolla jatkettiin seuraavat kolme viikkoa ja hyvä niin. Jengin kolmas "J" oli asiallista matkaseuraa, välitän vielä tätä kautta vilpittömät ja satavarmat kiitokseni! Wellingtonissa ei ihmeitä tehty. Kohokohtana kiipeäminen mäelle (jonka nimeä en juuri nyt muista) tähyilemään ihan ok maisemia kaupungin yli. Myös ensimmäinen todella asiallinen, maitoon keitetty ja mansikoilla sekä manteleilla höystetty aamupuuro kuukausiin kuuluu ehdottomasti Wellingtonin parhaimpiin hetkiin. Vähillä varusteilla, pienen kultturishokin ja aikaeron vaivatessa ei sen enempää kuuta lähdetty taivaalta tavoittelemaan. Otettiin iisisti ja ihmeteltiin.

Jatkuu...

Uusi-Seelanti, osa 2: roadtrip alkaa

Lautta Wellingtonista Pictoniin oli aikalailla samankaltainen kuin vaikkapa Helsinki-Tallinna välillä operoivat vastaavat. Matka-aika, n. 3 tuntia, kului kahvia hörppien ja tarinoita veistellen. Perillä Pictonissa meitä odotti seuraavan parin viikon road tripin todellinen orja, uuden karhea Toyota Corolla. Hyppäsin hämmentyneenä ratin taakse, joka oli väärällä eli oikealla puolella. Tarpeeksi kun keskittyi, niin auto pysyi pääsääntöisesti oikealla, eli vasemmalla puolella tietä. Risteyksissä vilkun sijasta päälle räpsähtivät kerta toisensa jälkeen pyyhkijät. Muuten homma luisti ihan mukavasti, vaikka mielessä oli koko ajan ajatus siitä, että tekee jotain totaalisen väärää. Pienen totuttelun jälkeen ajokkimme kiisi vuoristoteillä melkoisen hienosti ja pyyhkijöiden käyttökin rajoitui loppua kohden entistä enemmän vain sadekuurojen ajalle. Satamakaupungista Pictonista jatkoimme matkaa hetimiten lounaan jälkeen. Lounas kylässä oli karmiva. Koska en muista paikan nimeä, suosittelen tässä yhteydessä paikalle eksyviä siirtämään nälkäänsä seuraaviin kyliin tahi kaupunkeihin. Välttäkää ainakin vetämästä Tacoja, toki ulkonäön perusteella kehoitan välttämään myös kalafileitä. Tomaattikeitto oli jokerivalintana kaiketi ainut seurueemme nauttima ruoka joka saa tällä erää edes tyydyttävän arvosanan. Ilmeisesti pussikeittoa ei kyseisen lafkan kokki onnistunut sentään ryssimään.

Heti ensimmäinen ajomatka Pictonista maisemareittiä pitkin Kaikouraan osoitti, että näkymät maassa ovat mitä mahtavimmat. Mitä etelämmäksi suunnatasimme, sitä hienommat tuntuivat olevan maisemat. Puolessa välissä ensimmäistä ajomatkaa otimme pit stopin kyläpahaseen, josta sattui löytymään päivystävä lääkäri. Reissufrendini nuhaflunssa oli jatkunut jo kuutisen viikkoa, eikä edellisen lekurikäynnin jäljiltä ollut muutosta parempaan nähtävissä. Siispä mies taas lääkärin pakeille. Odotellessamme autossa istuskellen, keskeytti intensiivisen ajatuksen juoksuni viereen parkkeeratusta ajoneuvosta kuulunut ääni. Autossa istuskellut tyttö kyseli niitä näitä ja juttelimme tovin. Keskustelu oli jossain määrin hämärä, mutta samalla ihan hauska. Lopputuloksena kyseinen jenkki skippasi vapaaehtoistyönsä paikallisella maatilalla, nakkasi kapsäkkinsä meidän kyytiimme ja suuntasi kanssamme kohti Kaikouraa. Siellä "hieman" oudoksi paljastunut mimmi hengasi kanssamme pari päivää, kunnes hän totesi ettei kemiat ehkä kohdanneet uusiutuneessa rytmiryhmässämme parhaalla mahdollisella tavalla. Analyysi oli myös meidän näkökulmastamme hyvinkin oikeansuuntainen ja jatkoimme parin päivän jälkeen taas matkaa kolmen koplana.

Kaikouraan meidät veti huhut maagisesta merenalaisesta maailmasta valaineen ja delfiineineen. Veteen asti emme kuitenkaan päätyneet. Sää oli koko ajan melko kehno ja merelle tehtävät ekskursiot röyhkeästi hinnoiteltuja. Päädyimme tekemään pari pientä kävelyreissua, joiden paras anti jäi alhailla leijailleiden sadepilvien taakse piiloon. Tulipa pällisteltyä hylkeitä lähietäisyydeltä ja uhmattua kuolemaa tai ainakin vakavaa loukkaantumista järjenvastaisella kiipeämisepisodilla. Listalta poimimme myös pari vierailtavaa viinitilaa ja tippukiviluolatyyppisen ratkaisun, kaikki edellä mainitut mestat olivat kuitenkin, konkurssissa, suljettuja, tjsp. Ihan hirveästi kyseisellä pikku paikkakunalla ei ollut tällä erää tarjottavaa. Parhaaksi anniksi jäi lenkki/kuntopiiri sateen jälkeisenä ensimmäisenä iltana auringonlaskun aikaan. Kyseisen rantatreenin aikana taivas oli ainoan kerran sen verran kirkas, että ympäröivät vuoret erottuivat täysin selvästi. Niiden näkyessä ja auringon laskiessa, Kaikoura on todella näyttävä kylä!

Kaikourasta matka jatkui läpi mahtavien maisemien kohti Hamner springsiä. Matkalla pysähdyimme useaan otteeseen ihmettelemaan toinen toistaan komeampia maisemia, sekä kerran myös melko massiivisen lammaskatraan tukkiessa tien. Näky oli silmiinpainuva kun 2010-luvun paimenet siirsivät koko tien peittänyttä lammaslaumaansa paremmille laitumille neonvärisissä surffikuteissaan. Koirat tekivät huikean hienoa duunia ohjatessaan määkijöitä halutunkaltaiseen toimnintaan ja suuntaan. Hamner springs näytti hienolle pikku kylälle, mutta aikaa siellä sompailuun emme juurikaan käyttäneet. Saavuimme illalla ja jatkoimme matkaa seuraavana aamuna. Välissä ehdimme käymään paikallisessa spassa, jossa pääsin ensi kertaa saunaan sitten heinä-elokuun vaihteen. Mestasta löytyi myös liuta kuumia lähteitä, joiden mineraalirikkaissa vesissä lilluimme sormet rypyille. Hostellilla törmäsimme suomalaisiin huippumimmeihin Essiin ja Emmaan. Muodollisuuksia enempää emme ehtineet juttua vääntämään, mutta kun molempien seurueiden matkasuunnitelmat osoittivat jouluaatoksi Queenstowniin, vaihdoimme yhteystietoja ja sovimme alustavasti yrittävämme eksyä samaan paikkaan aaton viettoon.

To be continued...

Chile

Etelä-Amerikan viimeinen etappi jäi vain viikon mittaiseksi, muaalla meni liian pitkään. Koska aikaa ei ollut, niin emme lähteneet ämpyilemään ympäriinsä, vaan laskimme ankkurimme melko tiukasti pääkaupunkiin Santiagoon. Heti kärkeen on annettava varaukseton thumbs up hostellillemme Castillo surfistalle. Yksi reissun parhaista majoituksista, jonka omistajana hääri suurinpiirtein meikäläisen ikäinen surffaridude Kaliforniasta. Tähän mennessä parhaan sängyn lisäksi hostellilla vallitsi jopa hieman pelottavan "kotoisa" fiilis. Hiljaista kuin huopatossutehtaalla.

Santiagon kaupunki pääsee helposti tämän reissun lähes loputtomalle asiallisten mestojen listalle. Jos aikaa ja virtaa olisi ollut enemmän, olisin varmasti retkahtanut tähänkin paikkaan isosti ja kovaa. Santiago oli Buenos Airesin ohella hyvin euroopplalaisen oloinen kaupunki ja se yllätti siisteydellään. Väkeä tulvi kaduilla suurina massoina, mutta tunnelmaa ei löytynyt etsimälläkään ihan yhtä lailla kuin pääkaupungista Argentiinan puolella. Ihmiset olivat ystävällisiä, vaikka joku pitkäkyntinen puhelimeni anastikin. Tiedusteluumme mistä saisin ostettua anastetun luurin tilalle uuden, kävelykierroksen vetäjä ehdotti todella huokeaa "virallista" pimeidenmarkkinoiden keskittymää. Hän toki huomautti, että tavara siellä on todennäköisimmin varastettua, mutta hinnat olisivat kuulemma huokeita. Yritin viisastella oman puhelimeni takaisin ostamisella ja mielessä kävi avautua dudelle hartaamminkin, mutta enpä vaivautunut moiseen. Jätin kuitenkin rahoittamatta jonkun roiston bisneksiä ja kävin hakemassa uuden puhelimen viralliselta Samsungin jälleenmyyjältä listahintaan.

Sapuskaa tuli popsittua pääosin lukuisissa ja oikein asiallisissa sandwich-mestoissa, kaiketi paikallinen erikoisuus. Vaikka etukäteen janosin chileläistä viiniä, sen kittaaminen jäi vain muutamaan lasilliseen. Jumaltenjuomaa tuli litkittyä kiintiö täyteen Argentiinan puolella. Päiväreissu parin tunnin päässä ooevaan rannikkokaupunkiin Valparaisoon oli ehdottomasti tekemisen arvoinen. Kaupungin katukuva oli todella omaperäinen ja kiehtova poikkeuksellisen runsaan katutaiteen myötä. Kapeilla mäellä kiemurrelleilla kujilla ei juuri koristelematonta seinää näkynyt. Tuhannet maalaukset koristivat kaikkea asfaltista seiniin ja muihin pintoihin joihin maalia voi ylipäätään lätkiä. Hienoa ja erilaista!

Monta paikkaa Etelä-Amerikassa jäi näkemättä, vaikka tolkuttoman paljon tuli nähtyäkin. Nyt käydyistä maista palaan varmasti Chileen aivan ensimmäisten joukossa. Erityisesti Atacaman aavikolla olisin halunnut vierailla ja Santiagossakin olisin viettänyt helposti toisen viikon. Aavikon osalta jäi ohuesti harmittamaan tieto siitä, että kävimme Bolivian puolella alle tunnin ajomatkan päässä mestasta ja koukkaus sen kautta olisi ollut muutenkin etenemisennkannalta nyt tehtyä järkevämpi vaihtoehto. Olisihan se hienoa jos voisi joskus olla jälkiviisas jo etukäteen. Tällä erää näin. Chile ja Etelä-Amerikka jäivät taakse, edessä koittavat Uusi-Seelanti ja Oseania. Ihan heti en mitään parempaakaan keksi...

Bussimatkailua

Etelä-Amerikassa on tullut kuluneen vajaan viiden kuukauden aikana ajeltua bussilla melkoisesti! Matka on kulkenut lähes koko mantereen päästä päähän ja rannikolta rannikolle olemme sompailleet pariinkin otteeseen. Ainoastaan Kolumbiasta Ecuadoriin (rajahässäköitä maitse ylitettäessä) ja Buenos Airesista Patagoniaan (3000km suuntaansa olisi ollut melko raskas kulkea maitse vain viikon visiitin vuoksi) olemme kulkeneet ilmojen halki. Andit olemme ylittäneet bussinpenkillä istuen neljästi, sekä iso osa matkasta on tullut sompailtua enemmän tai vähemmän niiden rinteillä kulkevia teitä pitkin kierrellen. Pisin yhtäjaksoinen etappi oli 30h, pari kappaletta yli 20h taipaleita mahtuu myös sekaan ja yli 15h matkoja on edelleen pari kappaletta. Alle 10h etapeista en ole pysynyt kärryillä.

Matkojen varrelle on mahtunut kaikenlaista. Parhaimpana muistona kaikki mahtavat maisemat, erityisesti Andeilla! Bussin ikkunasta ei ole tullut kuvia räpsittyä, mutta reissun hienoimpia maisemia on ehdottomasti tullut niiden läpi tuijoteltua. Perussa ja Argentiinassa matkat taittuivat pääosin "ejecutivo-luokan" leveillä nahkapenkeillä, joilla kölliessä lebensraumia oli riittämiin. Näissä maissa myös kuskit ajelivat melko tasaisen ja maltillisen oloisesti. Ecuadorissa ratin kääntäjillä tuntui olevan kova tarve ajaa etapille uusi ennätysaika kerta toisensa jälkeen. Mutkaisilla vuoristoteillä ei meinannut penkillä pysyä kun kuskit puskivat linjuriautoa eteenpäin renkaat kirskuen, liikennesääntöjä ja kuolemaa uhmaten. Kaiken logiikan mukaisesti juuri Ecuadorissa ei turvavyöt kuuluneet ajoneuvojen vakiovarusteisiin. Ecuadorissa mieleen painui myös musiikki, joka raikasi täysillä bussin ämyreistä yötä päivää. Jos Argentiinan ja Perun 1.luokan busseissa ilmastointi oli käännetty jääkaappi asentoon ja selvitäkseen yön yli oli kääriydyttävä viltin sisään, Ecuadorissa tunnelma oli hyvin saunan kaltainen.

Mieleenpainuvin bussimatka osui Boliviaan, jossa kalusto oli kaikinpuolin huomattavasti heikompaa kuin muualla. Heikossa kunnossa olivat tietkin ja meno oli sen mukaista. Ilmastointijärjestelmä, eli satunnaiset reiät ikkunoissa ja rungossa, työnsi hiekkateiden pölyn kabiiniin. Yöllä herätessä halusi sulkea silmät mahdollisimman nopeasti uudelleen kun havaitsi kuskin taitelevan rotkon reunalla bussin toisen kyljen raapiessa pystysuoraa seinämää. Istuimia oli n.40 matkustajalle, eli n.2/3 kyydissä olleista. Loput ahtautuivat takaosassa olleen patjan päälle, seisoskelivat käytävillä tuntitolkulla tai makasivat penkkien välissä. Omassa penkissäni ei käytännössä ollut selkänojaa, nukkumisen sijasta vedinkin pääosan matkasta staattista vatsalihastreeniä. Hedonismiin taipuvaisena joudun suosimaan leveitä nahkasohvia edellä kuvaamani sijasta. Silti pidän Bolivian pätkää matkan parhaimpana bussimatkamuistona. En sen vuoksi että se olisi ollut kermaiselle länkkäriperseelleni niin erilainen kokemus kurjuuden rajamailla, vaan sen vuoksi että tunnelma bussissa oli jollain tapaa todella huikea. Jaloissani sylikkäin nukkuneet, arviolta 2- ja 5-vuotiaat sisarukset eivät valittaneet tippaakaan vaikka käytävillä sompailleet miehet potkivat heitä yön pimeydessä tuon tuosta. Taka-osan patjalla maanneet mammat juorusivat taskulampun valossa läpi yön. Matkustajat kuskasivat sylissään jos jonkinnäköistä kantamusta taulu-tv:stä valtaviin säkkeihin riisiä, vaatteita, tms. Yhtään eläintä en nähnyt kenenkään kantavan mukanaan, mutta sekään ei ole käsittääkseni minkäänlainen poikkeus. Nostan hattuni korkealle ja kumarran perään takanani istuneelle herrasmiehelle, joka ahtautui jollain ihmeellä taakseni ja salli minun nojata rikki olleen selkänojani jalkojaan vasten.

Kontrasti Bolivian bussireissusta Argentiinan puolelle siirryttäessä oli melkoinen, sohvan pohjalla dinneriksi nautittiin punaistalihaa ja punaviiniä. Ruokatarjoilu busseissa oli melko vahvasti keksi-, pulla-, sokeri-painoitteisia snäkkejä pitkin päivää ja 22.00 aikoihin tarjoiltu lämmin ateria, edelleen em. höystein. Siis pääsääntöisesti oikeastaan kaikkea mikä ei kuulu normaaliin ruokavaliooni. Kun muutakaan ei ollut tarjolla, niin muutama keksi tuli silloin tällöin pupellettua. Kammoamani keksit eivät aiheuttaneet vielä sen isompia ahdistuksen tunteita, mutta kun juomaksi oli tarjolla ainoastaan limpparia ja kahvin sekaan oli kumottu kilotolkulla sokeria, meinasi usko olla koetuksella. Vannoin joka kerta varautuvani seuraavaan matkaan omin eväin, mutta kertaakaan en onnistunut kriittisillä hetkillä sitä muistamaan.

Onneksemme kaikki bussimme säilyivät ehjinä alusta loppuun. Kuulin monta tarinaa teille hyytyneistä ajokeista tai öisistä renkaan vaihdoista. Puhumattakaan rotkojen pohjilla maanneista bussien raadoista. Ainoastaan kerran havaitsin matkaan kuulumattoman pysähdyksen, joka johtui sillä kertaa kuljettajan koneiston toimintahäiriöstä. Matkalla Cuscoon heräsin keskellä yötä ja ihmetellessäni miksi bussi oli pysähtyneenä kurkkasin verhon välistä ulos. Näky ei ollut ylevin kun kuljettaja kyykki tien varressa tarpeillaan, oman ajokkinsa valokeilan sopivasti valaistessa episodin.

Bussimatkailun saralla pyörii Etelä-Amerikassa kova kilpailu. Buenos Airesin bussiasemalta löytyi pelkästään 230 myyntitiskiä! Monesti tiskien edustalla oli "lobbareita" kalastelemassa lisää asiakkaita. Näiden lobbareiden keskuudessa kilpailu oli kovaa ja sitä myöden lupauksetkin olivat toinen toistaan kovempia. Lopulta selvisi, että samaan bussiin oli myyty lippuja todella laajalla kirjolla lupauksia, eikä hinnatkaan osuneet aina yksiin. Vaikka toisille bussin mainostettiin olevan suora 5h yhteys ilman pysähdyksiä, lopputulos olikin lopulta 9h reissu neljällä stopilla. Ensimmäiseen luokkaan ostetut liput olivatkin toiseen luokkaan ja joiltain kanssamatkustajilta oli kynitty useita kymmeniä dollareita enemmän kuin toisilta. Julkaistut aikataulutkin olivat poikkeuksetta aina värikynällä väritettyjä, todellinen kesto oli n.2-3h pidempi joka ikinen kerta.

Oli luokka mikä tahansa, pääsääntöisesti Etelä-Amerikan busseissa oli kuitenkin kohtuullisen mukavat oltavat. 2.luokassakin mahtui oleskelmaan melko mukavasti. Tästä huolimatta onnistuin kehittämään mystisen polvisäryn jokaiselta etapilta. Vaikka tilaa olikin suomibusseja enemmän, ei penkkejä oltu suunniteltu yli 190 senttiselle. Pituuden osalta ymmärrän, että design on mennyt valtaväestön mukaan, enemmän ihmetyttää viimeisellä Buenos Aires-Santiago de Chile välillä olleen ajoneuvon penkkien leveys. Selkä ei mahtunut kirveelläkään istuimeen. Miten lie matkaa tekevät oikeasti isot ihmiset kun allekirjoittaneen harteillakin matkaa oli taitettava kylki edellä. Lukuisat minibussit olivat oma lukunsa, niissä kuljetuskapasiteetti oli lähes poikkeuksetta viety äärimmilleen. Nelituntisia etappeja pidempään niillä ei onneksi tarvinnut matkustaa ja tuskinpa olisin tällä varrella kyennytkään.

Jos bussimatkailusta jäi jotain käteen, niin iso nippu säästettyjä euroja. Lennot Etelä-Amerikan sisällä eivät ole usein kovin tyyritä jos ne pystyy varaamaan riittävän ajoissa. Tämä vaatisi kuitenkin ennakointia, joka ei sopinut meidän reissumme pirtaan. Silti kannattaa ehdottomasti tsekata ennen bussimatkan varaamista vastaavan pätkän hinta lentokoneella tehtynä. Muutaman kympin panostuksella matkan voi taittaa ilmojen halki huomattavasti vikkelämpään, joskus jopa halvemmalla. Me matkasimme siis kuitenkin pääosin maanteitse ja ihan hyvä niin. Vaikka tällä hetkellä viimeisiä kilometrejä taitettaessa alkaa bussimatkailu olemaan melko kypsää puuhaa, on matkan varrella tullut nähtyä paljon asioita ja paikkoja, jotka olisivat ilmasta käsin jääneet näkemättä.

Buenos Aires

Jos kiteytän fiilikseni Buenos airesista yhteen sanaan, se on "mahtava". Tähän mennessä reissun ehdottomasti parhaat vajaat kolme viikkoa tuli hengailtua ko. kaupungissa. Kaikki mahtavuus ei välttämättä mene pelkästään kaupungin piikkiin. Moni lanka yhdistyi vierailun aikana tavoilla, joita en oikein edes ymmärrä ja päällä oli aivan uudenlainen "flow". Hymyilytti niin, että naamaan sattui! Reissun ensimmäiset 7kk olivat mahtavia, niiden jälkeinen aika Buenos airesissa vielä paljon enemmän. 

Kävelykierroksen oppaan ajatus siitä, miksi BsAs on erityisesti eurooppalaisten matkaajien keskuudessa niin pidetty osui mielestäni aika hienosti kohdalleen. Vapaasti suomennettuna ja hieman höystettynä hän sanoi jotakuinkin seuraavaa: "BsAs on niin eurooppalaisen ja kotoisan oloinen kaupunki, että se tuntuu tutulle ja turvalliselle. Samaan aikaan se on kuitenkin niin totaalisen erilainen, että se kiehtoo vierailijaansa huikealla tavalla". Eurooppalaisen oloinen kaupunki BsAs todellakin on, turhaan kaupunkia ei kutsuta Etelä-Amerikan Pariisiksi. Iso osa vanhojen ja mageiden rakennusten materiaalista on raijattu viime vuosisadan alkupuolella euroopasta ja ne ovat eurooppalaisten arkkitehtien suunnittelemia, sekä eurooppalaisten siirtolaisten rakennuttamia. Toisin kuin muissa Etelä-Amerikan maissa, myös väestön perimä on lähes täysin eurooppalaista. Toisin kuin ympäröivissä maissa ja alueilla, näillä nurkilla paikallinen kantaväestö ei pannut juurikaan hanttiin kun eurooppalainen valloittaja rantautui maihin. He joko pakenivat ympäriinsä, tai heidän tarunsa päättyi siihen paikkaan. Myös siirtolaisvirrat olivat isompia kuin muille ympärillä oleville alueille. Kaikesta eurooppalaisuudesta huolimatta, BsAs on kuitenkin hyvin Etelä-Amerikkalainen kaupunki ja todellakin tuohon yhdistelmään kiteytyy iso osa kaupungin vetovoimasta ja viehätyksestä. Ehkäpä hieman tutumman oloinen ympäristö teki myös hieman kotoisamman fiiliksen.

Tykästyimme kaupunkiin niin paljon, että emme malttaneet pysyä poissa. El Calafaten käynnin jälkeen palasimme alkuperäisistä suunnitelmista poiketen vielä viideksi päiväksi takaisin. Auringon paistaessa jazz-festareiden aikaan fiilis kaupungissa oli huikea, eikä meno laantunut festareiden jälkeenkään. Itseeni iski ainakin eniten juuri tunnelma kaupungin pienillä kaduilla, sen kahviloissa, puistoissa, toreilla, kaikkialla. La Boca, Recoleta ja Palermo olivat alueista suosikkini, mutta yhtälailla loistofiilis oli muuallakin. Koko ajan ja joka päivä tuntui tapahtuvan jotain. Live-keikkoja, tangoa tanssahtelevia pareja, katukaupustelijoita ja -taiteilijoita, iloisia ja eläväisiä ihmisiä, jengiä ihmettelemässä kadunvarsilla kaikkea menoa ja meininkiä...energiaa ja elinvoimaa rennolla meiningillä!

Ohjelmaa osui kohdalle melkoisesti, mutta monta päivää tuli nautittua vain olemisestakin. La bomba del tiempo nimeä kantaneessa showssa rumpuryhmä hakkasi improvisoituja rytmejä todella komiasti. Kun ryhmää kävi hetkellisesti vahventamassa pari a-luokan saksofonistia nousi tunnelma täpötäydellä ulkoilmaestradilla kattoon. Rento meininki ja mahtavaa soitantaa. Hienoa musisointia tarjosi myös Buenos Aires jazz festarit, sekä useana päivänä väkeä kaduille keränneet live musisoinnit mitä erilaisemmissa skaaloissa. Huikein musikaalinen näytös tuli koettua todella yllättäen. Istuin saksalaisen kämppikseni kanssa oluella kun viereisen pöydän miekkonen lainasi ohikulkijalta kitaraa ja alkoi säestämään pöydässä ollutta varsin pientä ja siroa rouvaa. Naisesta lähti aivan käsittämätön ääni ja hän hallitsi myös show:n elkeet loistavasti. Alkuun hän veti aariaansa ainoastaan meille, mutta biisin loppuun mennessä kadulta oli liikenne pysähtynyt ja ympärillämme oli arviolta toistasataa ihmistä taputtamassa ja hurraamassa.  En epäile hetkeäkään, etteikö nainen olisi saattanut olla kaupungin oopperan suurin stara joka päätti vetää ex-tempore performanssin dinnerinsä päätteeksi. Huikea kokemus!

Useiden ravintoloiden terasseilla tippejä keräilemään oli kertynyt pareja jotka tunsivat tangon salat. He pyörähtelivät näyttävästi tovin ja keräsivät sen jälkeen rahat talteen hölmistyneinä showta tuijottaneilta turisteilta. Yhtä lailla kaduilla ja puistoissa näkyi hyvin eritasoisia tanssijoita hiomassa kuvioitaan. Yöelämää kaupungissa oli hehkutettu ja parin testin perusteella ei syyttä. Huomioinarvoista illanvietossa Buenos airesissa oli hieman pohjoismaista poikkeava rytmi. Päivällistä popsittiin 22 aikoihin ja pisimmät jonot yökerhojen oville kerääntyi vasta 03 aikoihin. Vielä aamu 9 aikaan monesta mestasta kaikui kovat juhlinnan äänet. Oma kisakunto ei ihan niin pitkälle kantanut, mutta päivärytmit menivät visiitin aikana totaalisen uusiksi.

Urheiluviihteen osalta kävimme tsekkaamassa legendaarisen Boca juniorsin otteita paikallisille vähemmän legendaarisen lajin, koriksen osalta. Ei ihan korisliigan tasoista palloilua, mutta fiilis yllättävän tyhjäksi jääneessä salissa oli kuitenkinjotain muuta kuin kotimaan liigassa. Myös Bocan fudismatsiin yritimme päästä, mutta ikävä kyllä reissu jäi vain yritykseksi. Lippuja kun ei ole tarjolla oikeastaan muuten kuin epävirallisilta markkinoilta ja molemmat kontaktimme sillä kaupan osa-alueella tekivät yllättäen oharit. Meininkiä stadionilla kuulosteltiin ja fiilisteltiin ensimmäisen puoliajan verran ja tunnelma mestan ulkopuolellakin oli kokemus sinänsä. Bocan matsin jäätyä sivusuun suuntasin seuraavaksi River platen peliin, jonne liput irtosivatkin helposti turisteja peleihin kuskaavan tahon kautta. Matsi oli melkoista kuraa, mutta kokemus aina stadionin lähestymisestä sieltä poistumiseen oli todellakin käymisen arvoinen. Paikalliset sanoivat muutamaan otteeseen, että jos on nähnyt fudispelin euroopassa ei ole nähnyt vielä yhtään mitään. Eurofudis on urheilua, näillä nurkilla se on uskonto! Jumala jonka nimeen täällä vanotaan on nimeltään Maradona. Diegon lempinimi dios tai legendaarista kymppipaitaa mukaillen d10s, eli jumala, on sutattuna varmasti kaupungin jokaikisen rakennuksen kylkeen. Leo Messin nimi ja naama ovat myös melko yleinen näky katukuvassa. Seuratasolla väriä tunnustetaan melkoisen vahvaan sävyyn! Opas kertoi kieltäytyneensä ottamasta edellisellä viikolla vierasjoulkueen peliasuun pukeutunutta turistia mukaan jos hän ei vaihtaisi kledjujaan. Väärässä paidassa väärälle stadionille eksyminen voi käydä jopa hengen päälle ja nähtyäni meiningin jo stadionille johtaneessa jonossa, en epäile hetkeäkään etteikö niin voisi käydä. Kaikki paikalle eksyneet muutamat kymmenettuhannet ihmiset lauloivat ja hyppivät koko toisen puoliajan, eikä kotijoukkueen maalin jälkeen riemulla tuntunut olevan rajaa. Surkea peli, hyvä fiilis, loisto kokemus. Hämmentävän detailin fudismatsiin loi Saltassa tapaamamme suomalaispariskunnan eksyminen samaan ryhmään, pieni maailma...

Katujenvarsia värittivät lukuisat katutaideteokset, joihin kävimme tuustumassa opastetun kierroksen merkeissä. Johtuen lukuisistakin eri syistä, Buenos Airesia koristaa lukuisat maailman parhaimpien katutaiteilijoiden väsäämät teokset. Toki epämääräisempääkin tuhrimista oli nähtävillä totuttua runsaammin. Muutamia todella asiallisia piirrustuksia joita tuijotellessa ei auttanut kuin ihmetellä. Tulipa tekemisen riemun keskellä hypättyä lentokoneesta 3km korkeudelta. Edellisestä laskuvarjohypystäni oli kulunut 11vuotta, joten nyt oli korkea aika ottaa uusiksi. Ikävä kyllä hyppylisenssi ehtii tuossamajassa vanhentumaan ja nyt homma oli toteutettava tandemina. Vaikka ajatus selkään sidotusta viisikymppisestä miehestä ei innostanut, niin vapaapudotuksen riemua se ei onnistunut vähentämään.

Majoitus kaupungista löytyi kolmesta eri hostellista. Kämppien vaihdon takana ei ole mitään dramaattisia kultaisen suihkun uusintoja tai vastaavaa. Loppujen lopuksi asustaminen kolmessa eri kaupunginosassa avasi kokonaiskuvaa kaupungista hieman enemmän, oman kämpän ympäristössä tulee kuitenkin aina pyörittyä hieman enemmän. Ruoan puolesta Buenos Airesissa jatkui heti Argentiinaan tulosta alkanut dietti,mjoka koostuu pitkälti ja ainoastaan punaisesta lihasta ja punaviinistä. Kroppa huutaa hoosiannaa, mutta mitä muutakaan täällä voi syödä?!! Ei ainakaan tolkuttomasti tarjolla olevia sokeriöveriyllätyksiä. Paikalliset ovat todella ylpeitä "dulce de lechestä", käytännössä analyysini mukaan kondensoidusta maidosta väsätystä kinuskista. Moista herkkua on tarjolla kaikkialla ja kaikilla ihmismielen visioimilla tavoilla tarjoiltuna.

Hintatasoltaan Buenos aires ei ole ainakaan Boliviasta tai edes Argentiinan pohjoisosista saapuvalle kovin ystävällinen. Maan talous on kuitenkin sen verran sekavalla tolalla, että tolkuttoman inflaation myötä paikallisilla ei ole pätkääkään uskoa omaan valuuttaansa. Näin ollen pankkiin talletettujen pesojen sijasta natiivit sullovat yhdysvaltain dollareita patjoihinsa aina kun niitä käsiinsä saavat. Valtio onkin kieltänyt dollarin myynnin ja muun jakelun maassa. Näinpä Argentiinassa rehottaa tolkuttoman laaja ja kova mustamarkkina yhdysvaltain dollarin ympärillä. Koska sana "mustamarkkina" luo pahaa kaikua, käytetään kansalaisten keskuudessa yleisimmin termiä "sininenmarkkina". Nk. "Bluedollarin" kurssi voi olla katukaupassa jopa puolet parempi kuin se on virallisesti. Eli kun rahanvaihtopisteistä 1$ vastaan saa n. 5-6pesoa, niin kadulla vaihtokauppaa suorittavilta sadoilta "vaihtajilta" voi 1$ vastineeksi saada kuuleman mukaan jopa 12pesoa. Meidän vierailumme aikana epävirallinen kurssi pyöri n. 9.7peson paikkeilla. Koska länsimainen rappioturisti ei valuuttakursseja seuraa, onhan raha vain kasa paperia taskun pohjalla, on Argentiinan valtio fiksannut myös rappiolänkkärin paremmin tunteman Big Mac indeksin. Koska liian halpa Big Mac ateria kuvastaisi liikaa maan talouden rappiotilaa, paikalliset päättäjät lähettivät ko. roskaruokabrändille vetoomuksen, että kyseinen ateriakokonaisuus poistettaisiin maan McDonaldsien listoilta. Näinpä Argentiinan mäkkäreiden menusta ei Big Mac ateriaa löydä. Niitä kyllä myydään jos osaa kysyä, hintakin on vain murto-osa menulta löytyvien ateriakokonaisuuden vastaavista (huom! Mäkkärissä en ole syönyt sitten Dallasin ja sekin taisi olla ainut kerta koko reissulla).

Voisin kirjoittaa Buenos Airesista, siellä tapaamistani ihmisistä ja fiiliksistäni vielä pitkät tarinat. Ihan kaikkea en kuitenkaan tännekään rustaa ja nyt ei tällä erää enempää jaksakaan. Eteeni kannettiin juuri dinnerin kruunuksi tilaamani digestiivi. Keskityn sen nautiskelemiseen ja painun pikku hiljaa unten maille!

El Calafate ja Perito Moreno

Teimme kuuden päivän keikan syvälle Argentiinan eteläosiin päästäksemme Perito Morenon jäätikölle. Kannatti tehdä! Jo etukäteen paljon odotettu mesta oli juuri niin huikea kuin odotinkin ja paljon enemmän! Fiilis jäätikköä katsellessa ja sillä tallustellessa oli epätodellinen. Koko mesta ei vaikuttanut todelliselle, yhtä satua koko retki.

Parasta jäätikkö visiitillä oli hetki kun istuin näköalapaikan kaiteella tuijottaen edessä auennutta ihmettä samalla musiikkia kuunnellen. Sen sijaan, että ravaisin ihmisvilinässä kuvaamassa nähtävyyksiä joka ainoasta kulmasta, olen ottanut jo tovin aikaa tavakseni pysähtyä hetkeksi hiljaiseen paikkaan ihailemaan edessä aukeavaa maisemaa. Silkkaa mahtavuutta joka hetki, tällä kertaa n. 45 minuuttia. Mahtavaa oli myös loikkia mäntypuutyyppisessä metsässä, jonka halki teimme vartin vaelluksen itse jäätikölle. Olo oli kuin pikkumuksuna kun päästelin menemään hyppien ja loikkien pitkin polkuja. Eväspussia lounaaksi mutustellessamme edessämme aukesi yksi huikeimmista maisemista joissa olen eläessäni ruokaa popsinut. Pohdimme vieressäni istuneen jenkin kanssa miten saisimme toimistomme siirrettyä samoihin maisemiin. Täytynee tyytyä kuvan kehystämiseen työpöydälle.

Keli oli vierailulla mitä mahtavin. Oppaan mukaan (lähes) pilvetön taivas on harvinainen näky alueella. Andeilla satelee lunta lähes vuoden joka päivänä ja ne peittyvät tällöin sankkaan pilviverhoon. Nyt jäätikön takana aukesi kirkas näky sen alkulähteille, jylhään vuoristoon. Muutamat pilvet jotka taivaalla lilluivat olivat todella erikoisen näköisiä, toivottavasti ne välittyvät suurinpiirtein yhtä oudolla tavalla kuvistakin. Bussin lämpömittari näytti 24-30 astetta. Noissa lämmöissä kelpasi loikkia jäätiköllä. Näin kesäaikaan jäätikkö sulaakin kovaa tahtia, kymmeniä metrejä koko sesongin aikana. Talvella taasen jäämassa voi kasvaa jopa 2m vuorokaudessa. Pitkin kierrosta kyykistyin aika ajoin hörppimään raikkaudessaan huippuluokkaa ollutta vettä pikku puroista. Lisäksi opas rouhi laseihimme jäät itse kohteesta ja kylkeen kumottiin annos viskiä. Litku ei ollut ihan laadukkaimmista kurkkuuni kumoamistani viskeistä, mutta kyseisissä olosuhteissa se maistui melkoisen hyvälle!

Majapaikka löytyi muutaman tunnin ajomatkan päästä jäätiköltä, El Calafaten kaupungista. Matkailu oli vahvasti aistittavissa kaupungin pääelinkeinona, mutta ei häiritsevällä tavalla. Päivittäisiä ravintolareissuja lukuunottamatta emme juurikaan kaupungilla pyörineet ihmettelemässä. Aika kului hostellilla, jossa vallitsi oikein mukava fiilis. Tuli tutustuttua muutamaan todella mukavaan kanssamatkustajaan! Kohokohtana hostellilla oli kapuaminen viimeisenä yönä pientä paheksuntaa herättäen ja painovoimaa uhmaten katonharjalle hämmästelemään eteläisen pallonpuoliskon mahtavaa tähtitaivasta. Ihailimme todella turkoosinvihreiden järvien ympäröimiä, jylhien vuoristojen keskellä olleita maalaismaisemia yhdellä parhaimmista mahdollisista tavoista, eli hevosen selästä. Parin tunnin ratsastusreissu oli jälleen mahtava ja elikko jolla etenin oli todella komea ja selkeästi hyvin hoidettu. Samaa ei voi sanoa ihan kaikissa paikoissa turistimassoja kuskaavista kaakeista.

Ratsastuskeikalla tuli maistettua ensimmäistä kertaa paikallisten jatkuvasti hörppimää "mate"-teetä. Ei ollut minun makuuni, mutta täälläpäin se tuntuu maistuvan joka paikassa. Kaupan kassaneidilläkin oli termari tiskillä ja kaduilla dallaillessaan, bussissa matkatessaan, jne. todella monet raijaavat mukanaan jopa 3litraisia termospulloja. Ruoan osalta nauttimme melkoisen fiinissä mestassa paljon odottamaamme paikallista lammasherkkua. Lihaa oli loimutettu avotulella piiiitkään! Kuinka kauan, en juuri nyt muista, mutta kuitenkin kymmeniä tunteja. Kannatti käristellä, koska maku oli kaiken vaivan väärti! Myös vetämäni lammasgoulash ansaitsee ehdottomasti erikoismaininnan. Täälläpäin ymmärretään hyvän lihan päälle kaikissa muodoissaan. Erityismaininnan joudun antamaan myös El Calafaten lukuisille jäätelöpuljuille. Niin paljon kuin vihaankin sokeriövereistä seuraavaa olotilaa, en kyennyt antamaan itselleni pienintäkään mahdollisuutta kieltäytyä paikan jätskitarjonnasta. Jumalat rakastelivat suussani kun popsin menemään mitä mahtavimpia jäätelöitä. Pistää ihmettelemään miksei Suomesta tahdo löytyä jätskimestoja joissa olisi vastaavanlainen esillepano kuin niin monissa maissa ympäri maailmaa?! Myyntiä syntyy aivan varmasti enemmän kun jädet on laitettu esille toinen toistaan hienommin, verrattuna muovisiin valion purkkeihin syvällä pakastimien uumenissa. Beats me!

Tällä etapilla hetkessä eläminen ja tulevien etappien suunnittelun jättäminen jatkuvasti huomiselle meinasi aiheuttaa muutamaan otteeseen kevyttä ylipainetta otsalohkossa. Ensimmäinen murheenkryyni oli syntyä parin viikon päästä koittavan Uuden-Seelannin keikan varauksia tehdessä. Joulun aikaan kyseisillä kulmilla tuntuu olevan melkoisesti liikehdintää ja lautat, lentokoneet, autot,yms. ovat aikalailla loppuun buukattuja. Aivonystyrät joutuivat tosissaan töihin kun selvittelimme eri vaihtoehtoja. Lopputulos on edelleen auki ja jää nähtäväksi miten Uusi-Seelanti lopulta valloitetaan. Myös El Calafatesta siirtymisen varaaminen seuraavaan tavoitteeseen, Santiago de Chileen, meinasi olla työlästä. Vaihtoehtoja pyöriteltiin todella useita, ennen kuin päätimme lentää ensin muutamaksi päiväksi takaisin Buenos Airesiin. Melkoisen vilkas mielikuvitukseni ei olisi ennen tätä kyennyt millään kuvittelemaan lähimainkaan niin montaa eri tapaa ja vaihetta jossa lennon nettivaraus meni mönkään. Netti pätki siinä määrin tasaiseen tahtiin, että oli vaikea pysyä kärryillä kumpi herjasi juuri sillä kertaa, varaus- vai verkkomaksutsydeemi. Lopputulos ratkaisee ja hieman vajaan 3000km etappi takaisin mahtavaan Buenos Airesiin on parhaillaan käynnissä.

Iguazu

Matkaa Saltasta Puerto Iguazuun kertyi kahdella bussilla vähän reippaat 24h. Bussimatkailu on alkanut pikkuhiljaa jo tökkimään, mutta toisaalta kymmenientuntien etapit tienpäällä sujuvat jo melkoisella rutiinilla. Uni hiipii silmiin melko paljon helpommin kuin alkureissusta. Bolivian hieman ruovimpien bussien jälkeen koitti paluu nahkasohvalle, joka oli lähestulkoon parempi kuin monen hostellin sänky. Tunnelma tosin oli huomattavasti Bolivialaista linjuriautoa latteampi ja fiilistelyn sijasta ainoaksi viihdykkeeksi jäi jälleen joku ö-luokan komedia punkkutarjoilun kera. Viimeistään tässä vaiheessa tuli myös sivustakatsottuna hyvä osoitus siitä, että tauoilla ei kannata lähteä bussin edustalta kovinkaan kauas haahuilemaan. Viimeisen tauon jälkeen matkan jatkuessa edessämme istuneesta paragualaisesta mimmistä oli jäljellä vain matkatavarat. Jos en olisi rynnännyt ohjaamoon huomauttamaan asiasta, tyttö tuskin olisi saapunut määränpäähänsä ajallaan.

Puerto Iguazu oli jenkkien jälkeen ensimmäinen mesta, josta emme olleet varanneet majoitusta etukäteen. Asumus löytyi odotetusti kuitenkin heti bussiaseman nurkilta. Vaikka mesta vaikutti alkuun ihan asialliselle, kämpän vaihto tuli kuitenkin eteen heti toisen yön jälkeen. Vaikka kaikki ovet ja ikkunat olivat teljettyinä, huoneessa oli öisin hyttysten kokoontumisajot.

Viimeinen yö ensimmäisessä majoituksessa osoittautui hyttysten hätyyttelyn lisäksi yhdeksi reissun tapahtumarikkaimmista. Olin kaiketi ehtinyt nauttimaan muutamia dinnerini seasta esiin mönkineitä matoja ennen kuin huomasin kyseisen proteiinilisän kuuluvan ateriaani: heräsin hiestä märkänä ja jouduin juoksemaan vessaan hissin noustessa ylös melko agressiivisesti. Pimeässä vessassa ainakin tein melko vahvan epäilyn ruokamyrkytyksestä ja matojen osuudesta moiseen. Tätä ennen olin herännyt vähintään hämmentyneenä kun frendini kysyi, että kuseeko yläpunkan dude sen päälle. Kun sain hieraistua silmiäni ja analysoitua kysymyksen uudestaan, niin totesin että jannu todellakin virtsasi allensa ja lopputuote valui patjan läpi frendini sängylle. Kaverilleni koitti suihkureissu ja huoneen vaihto keskellä yötä. Aamulla "peemaniksi" ristitty Belgialaiskundi oli melko rikki kun kaverini ensin kehoitti kurkkaamaan peiton alle ja sen jälkeen kertoi heränneensä kultaiseen putoukseen. Sillä hetkellä vastaavana taloudenhoitajana ilmoitin, että en maksa siitä ilosta, että kaverini päälle virtsattiin keskellä yötä, enkä myöskään siitä ilosta, että sain todistaa tämän episodin. Poika kaivoi kiltisti kuvettaan.

Pääosa Puero Iguazulla vietetystä ajasta kului pelkästään tooodella lämpimästä säästä ja olemisesta nauttimiseen, altaalla, riippukeinussa, sängyssä, terassilla... Itse alueen nähtävyyttä, eli vesiputouksia kävimme ihmettelemässä kahdella päiväreissulla. Ensimmäinen ulottui rajan taakse Brasiliaan. Bussilla matkaa taitettiin n.15min rajamuodollisuuksineen. Kansallispuisto putouksineen oli oikein hieno ja sää hohtavan kuuma, kelpasi dallailla ja ihmetellä. Mestasta jäi kokonaisuudessaan huomattavasti parempi fiilis kuin edellisillä vesiputouksilla, Niagara fallseilla. Toisin kuin kanadalaiset, brassit eivät olleet onnistuneet pahemmin ryssimään mahtavaa luonnonihmettä neonvaloilla ja sirkushuveilla.

Toinen keikka putouksille tehtiin Argentiinan puolelta. Vaikuttava näky myös tältä puolen rajaa katsottuna. Brasilian puolelta putouksista sai paremman yleisvaikutelman, Argentiinassa pääsi putoavaa vettä pällistelemään läheltä. Jos pitäisi valita,vain toinen, suosittelisin vahvasti vierailua Argentiinan puolelta. Omaa retkeä varjosti kevyt ylipaine pääkopassa, joka ei suostunut oikein millään hellittämään. Syy paineeseen oli mitä yksinkertaisin: en ole harrastanut kunnollista liikkuntaa pitkään aikaan ja ravinnoksi on tullut nautittua hyvän ruoan sijasta enemmänkin teollisuusjätettä muistuttavia mössöjä. Olo on hieman sen mukainen ja kun syyllisen näkee peilistä niin ottaa pannuun. Valmiiksi ylipaineistettua pääkoppaani ei hellinyt tieto päin seiniä menneistä ja jo maksetuista varauksista venereissun ja paluumatkan osalta. Bookkausten mentyä pieleen kertyi odottelua muutama tunti ja jouduin jättämään isoimman putouksen reunalla käynnin välistä, jotta pääsin veneilemään putousten juurelle. Muu seurue valitsi toisin, itse en venereissun jälkeen ainakaan kadu päätöstäni. Putoukset näyttivät vielä mahtavammilta niiden juurelta katseltaessa ja nauroin huutonaurua kun kuski ajoi veneen putouksen alle. Vettä tuli niskaan melkoisesti! Molemmissa olisi toki ollut ihan asiallista käydä kun kerran tänne asti on eksynyt sekoilemaan, mutta minkäs teet...