Guyabeno

Matka Quitosta kohti viidakkoa alkoi haikeissa tunnelmissa. Päivä oli pyöritty kaupungilla kamojen ja miesten kuosituksen merkeissä ja Cotopaxi-reissusta palauduttaessa. Bussi kohti seuraavaa määrän päätä Lago agriota lähti 23.00 ja sitä ennen oli taakse jätettävä kolmen viikon ajan katon päämme päälle tarjonnut Carrascon perhe. Jäähyväiset olivat haikeat, Luz emännän silmät kostuivat silminnähden suomipoikien nostellessa rinkkoja selkiinsä.

Matkaa riemastutti edellisessä päivityksessä mainitsemistani tulehduskipulääkkeistä alkanut ratkiriemukas olo. Sain ahdettua varteni yllättävän mukavasti bussin penkkien väliin ja nukuin yllättävän hyvin koko yöllisen 8 tunnin matkan. Matka kustansi 1$/tunnilta, eli 8$. Bussimatkailu Etelä-Amerikassa onkin yleisesti todella edullista ja yleistä, vaikka etäisyydet ovat toooodella pitkiä. Mukavuudesta voi olla montaa mieltä: tiet eivät ole kovin suoria ja tasaisia, istumapaikat eivät ole suunniteltu yli 190cm:lle ja leffat sekä musiikki pauhasivat melkoisilla äänenvoimakkuuksilla pitkälle yöhön. Toki pidemmillä etapeilla saa VIP-lippuja myöskin todella edullisesti. Parin viikon päästä tiedossa oleva siirtyminen Ecuadorista Peruun kestää reilut 30tuntia ja sille etapille tarjolla oleva vaihtoehto matkustaa "VIP-luokassa" tulee satavarmasti myös hyödynnettyä. Yli 30 tuntia polvet suussa ei mene enää edes seikkailusta.

Heräsin matkalla ainoastaan uuden taudin ylleni langettamiin kipu- ja pelkotiloihin, ajoittaiseen kylmyyteen, tolkuttomaan meluun, poliisin reppu ja passi tarkastukseen, sekä siihen kun eteen istunut kanssamatkustaja yritti epätoivoisesti kallistaa penkkiään vaikka polveni olivat jo valmiiksi porautuneet syvälle selkänojan uumeniin.

Perillä koitti aamupala ja parin tunnin odottelu. Odotusaika meni uudesta vatsataudista ja sen aiheuttamista väänteistä nauttien. Lopulta alle uusi bussi ja matka jatkui syvemmälle maaseudun uumeniin. Reilun pari tuntia ajelua lehtimetsien keskellä ja saavuimme joen rantaan. Kulkuvälineeksi vaihtui vene ja matka jatkui vielä toiset pari tuntia syvälle viidakkoon. Venematkan varrella pysähdeltiin muutamaan oteeseen ihmettelemään sademetsän eläimiä, apinoita, lintuja ja kilpikonnia. Ympäristö oli kaiken kaikkiaan oikein asiallinen ja erilaisuudessaan vaikuttava.

Perillä asetuimme taloksi Samona-lodgelle. Asiallisen oloinen paikka, joskin aiempaan viidakkoreissuuni (Amazonilla Brasiliassa 2009) nähden mesta oli melko turistirysämäinen. Lodgelta teimme päivittäin 2-3 reissua ympäri viidakkoa veneellä ja kävellen. Reissuilla ihmettelimme viidakon kasveja ja eläimiä. Kaikennäköisiä elikoita osui eteen, joskin tältäkin osin tämänkertainen retki jäi kirkkaasti aiemman viidakkovisiittini varjoon. Bongausten eliittiä itselleni olivat delfiini, anakonda ja muutama tarantella. Vähemmän hohdokkaita vastaantulijoita olivat kämpässä lymyilleet lukuisat torakat.

Koko reissun ajan olo ei ollut ylimillään ja pääosa toisesta päivästä menikin sängyn/riippukeinun pohjalla tautia potiessa. Kaverini poti puolestaan pääosan kolmannesta päivästä. Jo pelkästään taudin vuoksi reissu oli melko rasittava. Ohjelmakaan ei yltänyt ihan odotusten tasalle, joten jossain määrin retkestä jäi huono maku suuhun. Vaikkakin ruoka oli todella yllättäen parasta mitä Ecuadorissa on tähän mennessä eteen tullut. Joka aterialla oli tarjolla alku-, pää- ja jälkiruoka ja kaikki olivat poikkeuksetta oikein asiallisia. Juttelin lepopäivänäni melko alkeellisen keskustelun kokkinamme toimineen mamman kanssa. Keskustelu jäi alkeellisilla espanjan taidoillani melko laihaksi. Mamma esitteli kuvia Pablo Escobarista lukemastaan kirjasta ja totesi joka kuvan kohdalla "muy malo" (tosi paha) ja meikäläinen yhtyi keskusteluun toteamalla "muy, muy malo". Kuvia oli varmaankin 40 ja joka otoksen osalta käytiin läpi sama jargoni.

Eipä ollut kovin kaksinen retki, eikä paluumatkakaan ole sujunut kaikkein ylevimmissä reissutunnelmissa. Molempien vatsat on solmussa ja reissufrendin lämmöt nousee aika ajoin korkeuksiin. Alkuperäisistä suunnitelmista poiketen edessä on ylimääräinen pysähdys Quitoon ja jälleen uusi visiitti lekurille. Jahka taudit saataisiin vihdoin viimein taittumaan ja normaali matkanteko voisi jatkua. Nyt on kärvistelty enemmän tai vähemmän sairaina kolmisen viikkoa ja räpiköity läpi pari vähän huonompaa retkeä. Odotukset niistä olivat melko kovat, mutta reissatessakaan ei kaikki näytä aina menevän ihan täysin putkeen. Parin viikon päästä tätäkin kurimusta voinee muistella lämmöllä riippukeinussa maaten surffipäivän jälkeen. Toki edellytyksenä on se, että sakkorenkailla kulkeva kiinalaisvalmisteinen bussimme kulkee sateisilta vuorenrinteiltä ehjänä aina määränpäähän asti. Kuskin kaasujalan perusteela aikataulu on melkoisen tiukka.

Cotopaxi

Cotopaxin valloitusta odottelimme kieli pitkällä jo pitkät tovit. Ajatus oli ollut mielessä jo Suomessa matkaa suunniteltaessa. Ensimmäiset käytännön valmistelut tein Kolumbiassa ottamalla selvää miten huipulle pääsisi, paljonko se kustantaisi ja mitä koko homma vaatisi. En ole koskaan kiivennyt vastaaviin korkeuksiin (reilut 5800m), enkä todellakaan ole aiemmin kiivennyt jäätiköllä, joka koittaa Cotopaxilla hetimiten perusleirin jälkeen. Edessä oli siis kaiken mukaan uusia ja mielenkiintoisia kokemuksia.

Kaikki pelit ja rensselit löytyivät joko omasta rinkasta, tai matkatoimiston listoilta. Hinta oli mielestäni varsin edullinen 200$, sisältäen oppaan, kamojen vuokran, kuljetukset, ja ruoat. Tarvittava koulutus vedettäisiin itse kohteella ennen varsinaista suoritusta. Kaikki vaikutti oikein hyvälle. Haasteeksi jäi ainoastaan korkeisiin ilmanaloihin totuttautuminen, jotta vuoristotauti ei iskisi päälle kun kipuaminen tavoitteeseen aloitettaisiin.

Totuttautumisen vaatimuksista tuli melko ristiriitaista tietoa. Netissä puhuttiin viikon prosesseista, öistä yli 5000m:ssä, jne. Toisaalta matkatoimistossa sanottiin, että pari reissua korkealle riittää. Omat näkemykset oli myös kielikoulun rehtorilla.  Ensimmäinen totuttautumiskeikka tehtiin paria viikkoa ennen h-hetkeä. Reilussa 4000m:ssä ei juuri kroppa oireillut ja homma vaikutti hyvälle. Sen jälkeen valmistautuminen menikin täysin penkin alle. Vatsatauti iski ja kiipeämisen sijaan makasimme sängyn pohjalla kuivuen. Taudista palautumisen jälkeen ehdimme nousta vielä kertaalleen n.4300m:iin ja se reissu menikin taas oikein kivasti. Optimistisesti ajattelimme, että eiköhän se riitä ja enempään ei oikein ollut aikaakaan. Korvien välissä oli pieni pelko, mutta toisaalta emmepähän tienneet juuri ollenkaan mitä odottaa, koska kummallakaan meistä ei minkäänlaista kokemusta kiipeämisestä tai käymäämme 4300 metriä korkeammista paikoista ollut.

Kamojen sovitus edellisenä iltana herätti odotukset korkealle, fiilis oli katossa. Matka Quiton keskustasta kohti Cotopaxia kulki mahtavien maisemien lomassa. Reitiltä kyytiin poimittiin pari mukavanoloista saksalaista kiipeilijää oppaineen ja nautittiin maittavin lounas joka on Ecuadorissa eteen osunut. Kaiken kaikkiaan reissu alkoi siis hienosti. Akklimisaatio-prosessin lähes täydellinen epäonnistuminen kävi kuitenkin koko ajan selvemmäksi. Saksalaiset olivat tehneet nousuja reiluun 5000m asti koko kuluneen viikon ajan ja viettäneet öitään korkeuksissa nukkuen. Opaskin keksi tässä vaiheessa sanoa, että,"maybe you didn't do the acclimisation well enough". No shit, Sherlock! Vähän perustavampaa laatua olevat vaatimukset olisi kyseinenkin setä voinut heittää jo kaksi viikkoa aikaisemmin, tai sanoa saman jo edellisenä iltana kun sovitimme varusteita. Toki ko. jannun ammattitaito herätti myöhemmin lisää epäilyksiä ja kuten jo mainitsin, ei vatsataudin jälkeen jäänyt enempää aikaa akklimisaatio-prosessin kunnolliselle läpiviemiselle. Tieto homman paremmasta toteuttamisesta tuskin olisi siis enää loppumetreillä vaikuttanut yhtään mihinkään ja yhtään mitenkään. Murehtiminen oli jokatapauksessa täysin turhaa ja myöhäistä, auto nousi ylöspäin kohti perusleiriä ja istuimme kyydissä. Parempi ainakin yrittää kuin luovuttaa heti suoralta kädeltä, right?!

Perusleiri löytyi 4864metristä. Parkkipaikalta nousua leiriin kertyi 300m, aikaa hommaan kului n.45minuuttia. Kroppa joutui tekemään melkoisen määrän duunia kyseisen nousun suorittamiseksi. Syke oli lähempänä 200 koko nousun ajan ja keuhkot tekivät duunia tosissaan happivajeen täyttämiseksi. Silti oma fiilis oli ihan hyvä. Vaikka nousun rasitus tulikin melkoisena yllätyksenä, en epäillyt ettenkö onnistuisi jatkamaan myöhemmin aina huipulle asti. Reissukaveriani korkeus näytti rankovan huomattavasti kovemmin ja pieni pelko heräsi hänen osaltaan korkeaan ilmanalaan tottumisen osalta. Fysiikasta ja kunnosta ei kuitenkaan ko. miehen osalta ollut kyse.

Perusleiriin päästyämme pakkasimme päiväreppuun kiipeilykamat ja suuntasimme treenaamaan. Nousua n.30 minuutin verran lisää ja saavutimme jäätikön reunan, jossa treeni toteutettiin. Ohjelmassa oli kiipeämistekniikoita, "kiipeilymonojen" ja hakun käyttöä. Treeni vedettiin läpi syke edelleen katossa ja hengityselimet kovilla! Homma vaikutti kuitenkin lupaavalle ja into pinkeänä palasimme syömään ja lepäämään perusleiriin. Valmistelujen jälkeen kömmin hieman pahoinvointisena makuupussiini n.18.00 aikoihin. Herätys olisi puoliltaöin ja liikkeellelähtö 01.00.

Uni tuli melko nopeasti ja ensimmäiset tunnit nukuinkin oikein mukavasti. 20-21 kinthailla makuupussiin hiipi kuitenkin melkoinen kylmyys ja päätä särki jossain määrin epämukavasti. Miestenhuoneessa asiointikin olisi ollut ajankohtaista, mutta en jaksanut vaivautua ulos kylmyyteen. Sen sijaan vedin viimeiset reilut 3 tuntia katkounta pyörien ja kierien makuupussissani. Jossain vaiheessa kaverini ilmoitti, että hänen olonsa on todella huono ja reissu jää varmuudella tekemättä. Puoliunessa vastasin, että katsellaan tilannetta aamulla.

Kun vääntäydyin lopulta ulos makuupussin uumenista lähes koko kämppä oli tyhjä. Myös kaverini oli kadonnut paikaltaan. Vedin rensselit niskaan ja kävelin ulos. Kaverini tuli vastaan ja ilmoitti oksentaneensa kaiken mahdollisen ympäriinsä ja päänsärky oli niin jäätävä, ettei mies kyennyt pysymään paikoillaan. Oma olonikaan ei ollut parhaasta päästä, mutta kieltäydyin edes ajattelemasta voivani millään tavoin huonosti. Lähtisin jokatapauksessa kiipeämään, parempi tehdä se kirkkain mielin, turhaan kropan kiputiloista, yms. murehtimatta. Melko tukeva aamupala naamariin, ylävitoset leiriin kärsimään jääneen kaverini kanssa ja lähdimme liikkeelle.

Alku herätti paljon toiveita koska etenemisvauhtimme oli huomattavasti aikaisempaa hitaampi. Meinasin jopa alkuun hieman turhautua hitaaseen vauhtiin, mutta takaraivossa oli kuitenkin varsin tuoreena perusleiriin kapuamisen ja harjoittelun aikaiset fiilikset. Niillä sykkeillä huippu jäisi varmuudella saavuttamatta. Matka taittui yön pimeydessä tasaisen tappavaa tahtia ja olo heikkeni samaan tahtiin. Päänsärky lisääntyi, aamupala rankoi melko vahvasti vatsassa ja ennen pitkää alkoi myös huimauksen myötä eteneminen vaikeutumaan. Myös rinne kääntyi yllättävän jyrkäksi heti alkuun, tauot vietettiin seisoma-asennossa koska istua jyrkällä jäätiköllä ei kyennyt. Fiilis oli kuitenkin hyvä. Huipulle pääsyä ei malttanut olla odottamatta ja tähtitaivas, sekä maisemat kaukaisuudessa siintäneeseen öiseen Quitoon olivat käsittämättömän mahtavan näköisiä.

Kolmen tunnin kapuamisen jälkeen oli täysin selvää, että kyseessä ei ollut huviretki. Pohkeissa matkanteko ei tuntunut, mutta korvien välissä olo alkoi olemaan suoraansanottuna erittäin perkeleellinen! Päätä särki tolkuttomasti, pystyssä pysyminen oli melko haasteellista huimauksen vuoksi ja silmissä alkoi näkymään tähtiä jotka eivät kuuluneet taivaalle. Olin lukenut vuoristotaudista, tunnistin oireet ja tiesin sen kovat riskit. Silti en pitänyt heikohkosta kondiksestani huolimatta keskeyttämistä vaihtoehtona. Mietin mielessäni, että 13vuotta kiipeilyoppaana toiminut kaitsijani osaa varmasti viheltää pilliin jos sen aika koittaa. Siinä vaiheessa olisin toki voinut ottaa huomioon, että samainen opas reagoi perusleirissä kaverini ilmoitukseen parin tunnin jatkuvasta oksentamisesta kysymällä "do you want to stay here?". Vaikka en tätä reissua enempää kiipeilykokemusta omaakkaan, uskallan väittää että kovinkaan moni ammattimies ei ko. kommentin jälkeen uskoisi kovin helposti meidän opastamme kollegakseen.

Henkilökohtainen helvettini synkkeni aina aamu kuuteen asti, jolloin viimeisellä tauolla ennen huippua silmissäni sumeni täysin. Keikahdin kyljelleni ja keräilin itseäni hetken kunnes kykenin taas näkemään ja ajattelemaan jossainmäärin selkeästi. Vaikka päätös riipoikin melko rankasti luonnettani, ilmoitin oppaalle että lähdemme alaspäin. Huippu jäi 40 minuutin kiipeämisen päähän ja periksi antaminen otti melko koville. Älyn kajahtaminen ämpäriin palautti kuitenkin wikipedian tekstit vuoristotaudin riskeistä,sen verran selkeästi mieleeni, että hommalle oli tehtävä loppu. Opaskaan ei osoittanut edelleenkään minkäännäköisiä merkkejä osaamisestaan. Mies vastasi kaikkiin kysymyksiin ainoastaan "yes / ok", vaikka osa heitoistani olikin ainoastaan heitetty hänen hereilläolonsa varmistamiseksi.

Alastulo sujui melko nopeasti, vaikka välillä oli pakko tarrata kaksin käsin hakusta kiinni kun äly meinasi kaikota korvien välistä uudestaan. Jyrkkää rinnettä alastullessa se ei olisi ollut kovin hyvä vaihtoehto, etenkin kun reitti kierteli useita metrejä syvien railojen lomassa. Päänsäryn lisäksi kehitin alastullessa myös melkoisen rintakivun ja hetken ajattelin vuoristotaudin merkeissä sydänkohtauksen päättävän alusta asti epäonnistumaan tuomitun yritykseni Cotopaxin valloitukselle. Jos jotain hyvää alastulo reissusta pitää hakea, niin maisemat olivat aamun valjettua käsittämättömän hienot. Auringonnousu oli ehdottomasti komeimpia näkemiäni. Nauttimaan niistä en tosin juurikaan kyennyt.

Perusleiriin selviydyttyäni takki oli melkoisen tyhjä. Istuin ruokasalin penkille ja pari ensimmäistä yritystäni lähteä liikenteeseen tyssäsi alkuunsa. Silmissä sumeni välittömästi. Pari kuppia kuumaa vettä ja suklaata kylkeen korjasivat kuitenkin tilannetta sen verran, että pääsin lopulta pystyssä eteenpäin. Vaihdoimme kärsimystarinoita kaverini kanssa ennen kuin kävimme pakkaamassa loput kamamme ja aloitimme viimeisen etapin perusleiristä parkkipaikalle. Automatka meni torkkuessa. Kamojen palautuksen jälkeen taksi kämpälle, suihku, ruokaa ja lepoa. Olo kohentui yllättävän nopeasti. Yö meni rintakipuun heräillen ja oli melko selvää, että edessä olisi  jälleen reissu lekurille. Ristin koko Cotopaxi farssin yhdeksi pahimmista virheistäni ja kirosin tyhmyyttäni.  Forest Gumpin sanoin "stupid is, who stupid does".

Onnekseni varsin tyyriin lekurikäynnin, ultraäänien, ekg:n, yms. jälkeen kardiologi totesi pumppuni olevan kiitettävässä kunnossa, eivätkä keuhkotkaan kuulemma osoittaneet pienimpiäkään pettämisen merkkejä. Kipu aiheutui kuulemma tulehtuneista lihaksista. Korkealla hengitystiheys oli sen verran kiivas ja vedin itseni lopulta sen verran finaaliin, että hengityselimistön lihaksisto veti herneen melko syvälle nenäänsä. Oireet pitäisi kaikota viikossa ja ovatkin lähes täysin hävinneet. Ilon ja riemun maksimoimiseksi em. riesan hoitamiseksi määrätyt tulehduskipulääkkeet nostivat kuumeen ja vatsakin vääntyi viikon tauon jälkeen uudelleen melkoiseen solmuun. Seuraavaksi vuorossa ollut retki viidakkoon ei parantanut juurikaan käynnissä olevan hieman tuskaisemman jakson lopputulemaa. Sille reissulle osoitan oman tarinan jahka taas kirjoittamaan innostun.

Henki kulkee, sydän lyö ja matka jatkuu. Virheistä oppineena ja vähän fkusmpana kuin vielä viikko sitten...

Onko meillä mukavaa?!

Matkailu maailmalla on melko lailla mahtavaa. Aina tasaisin väliajoin havahtuu ajattelemasta mitä on tekemässä, mitä on nähnyt ja kokenut, sekä mitä on vielä edessäpäin. Ihan joka hetki ei ole kuitenkaan ollut silkkaa satua ja ruusuilla tanssimista. Viime viikonloppu kuuluu tähän kategoriaan. Se oli tähän mennessä tämän reissun surkein ja toivonmukaan sellaiseksi myöskin jää.

Perjantai-iltana reissukaveri jäi kämpälle vatsataudin kourissa kun suuntasin ainoana suomalaisedustajana kielikoulunsa päättäneiden epävirallisiin läksiäiskemuihin. Oli kivaa: bisseä, bilistä, salsaa ja sattumia. Aamuyöntunteina oli oikein loistava fiilis painaessani pään tyynyyn. Aamulla olo ei ollut enää niin terhakka, saati optimistinen. Darra ei missään nimessä ollut edes pahaksi mainittava. Lyhyellä kokemuksella ja kahdella kokeilulla olen kuitenkin melko varma siitä, että alkoholimyrkytyksen oireet ovat jollain katalallamtavalla erilaiset  2800m korkeudella. Aamupala maittoi kuitenkin kivasti, toisin kuin kämppikselleni, jolla oli takana naamasta päätellen melkoisen tuskainen yö.

Aamupalan päälle oli hyvä lepuuttaa väsyneitä silmiä, uni maistui oikein kivasti. Päivän toinen herätys päivän toiselle ruoalle sujui yllättäen edellistä vaikeammin ja olotila oli entistäkin heikompi. Emäntämme väsäämä lounas meni puoliväkisin ääntä kohti ja pelko alkoi valtaamaan mieleni. Pelko joka lopulta konkretisoitui muutaman tunnin tuskaisen kieriskelyn ja hikoilun jäljiltä siihen, että kehoni luopui kaikesta sille tarjoamastani ravinnosta. Ne eivät olleet haikeat ja hitaat jäähyväiset, vaan kehoni suoritti prosessin voimalla jota en edes uskonut itsestäni löytyvän. Yritykseni nauttia seuraavan 48h aikana tilkkaa nestettä tai palaa banaanista johtivat samaan reaktioon.

Koska pohjilla oli jo valmiiksi perjantai-illan läksiäiskemujen alkoholitarjonnan kuivattama keho, alkoi nestevajaus olla ennenpitkää enemmän kuin todellisuutta. Lisäksi kuumemittari tiesi näyttää parhaimmillaan yli 40astetta, olo oli rapsakka. Kämpässä en ollut ennen käynnissä ollutta kurimustakaan nukkunut ilman sukkia, collarihousuja, pitkähihaista paitaa ja kaikkia käytössä olevia peitteitä, koska täällä on kylmä! Sisällä vielä kylmempi kuin ulkona. Suihku/wc-tiloista käytämme nimitystä "pakastin". Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä unet jäivät vähiin. Olisin varmasti nukahtanut kaikista epämääräisistä kivuista huolimatta kuin lapsi, mutta täysin kontrolloimaton horkkainen tärinäni ravisti koko kroppaa siinä määrin, ettei nukkuminen ollut minkäänsortin vaihtoehto. Sen sijasta laskin minuutteja aamunkoittoon ja mahdollisuuteeni raahautua lääkärin pakeille.

Kuinka ollakkaan aamulla olo ei ollut enää läheskään niin huono. Buranat purivat ensimmäistä kertaa kuumeeseen ja lämpö laski reippaanlaisesti. Aamutee poistui kuitenkin kehosta ennen kuin ehti edes jäähtymään ja matka lekurille alkoi. Mesta oli kuulemma oikein lähellä, mutta kun pariin päivään ei ole liiemmin energiaa nauttinut ja takana oli pitkän pitkä yö, tuntui dallailu kestävän ikuisuuden. Luz-rouva on pitänyt meistä kuitenkin sen verran loistavasti huolta, etten jaksanut alkaa tivaamaan miksemme ottaneet taksia. Luotto Luz-rouvaan on kova, via dolorosan taivaltaminen oli varmasti hyvä ratkaisu tähän väliin.

Odotusaula oli aikahyppy menneisyyteen, toki kuume ja verenpaine mitattiin uuden vuosituhannen vehkeillä. Kämppis hävisi ensin lekurin huoneeseen. Hauskuutin itseäni faktalla, että espanjassa J lausutaan H:na. Vaikka en juuri aivosolujani jaksanut liikutella (tai juuri siksi...), oli oikein koomista kun naispuoleinen läkäri kurkisti oven raosta huutaen "haniii, haniii" ja taudin ryvettämä kaverini marssi sisään (you know: Jani-Hani-Honey, sekä naislääkäri ja väsyneen miehen väsyneet jutut).

Ei juuri hetkeäkään kun tulkiksemme lähtenyt Luz-rouvan Roberto poika kutsui myös meikäläisen sisään. Pari kysymystä, kurkkaus suuhun ja diagnoosi oli ilmeisen valmis. Istuimme hanin kanssa vierekkäin kuuntelemassa tuomiota. Lekuri selitti tovin Luzille mikä poikia riivaa ja Roberto tulkkasi parhaansa mukaan. Kyseessä oli ilmeisimmin virus ja allekirjoittanut oli alkoholin avittamana kuivunut ja riutunut astetta pahempaan kuosiin. Meikäläinen sai passituksen osastolle muutamaksi tunniksi, muut jatkoivat kotiin.

Osastolla rukouksiini vastattiin ja käteeni iskettiin tippa kiinni. Sekaan hoitsu iski pari ampullia jotain lääkettä ja kaikeksi hämmästyksekseni myös pari ilmakuplaa, koska ei ilmannut neulaa jolla lääkkeen letkuun ruuttasi. Muistelin kuulleeni, että pahinta mitä moisesta voi seurata on sydämen pysähtyminen. Minkäs teet. Koska väsytti, otin kylkiasennon ja odottelin mahdollista pumpun hyytymistäni ottamalla päikkärit. Ennen pitkää heräsin, vaihteeksi kylmyyteen. Väristelin huoneessa yksikseni vartin, kunnes hoitsu palasi ja ymmärsi sanaakaan sanomatta, että olin peittoa vaille. Ensimmäisen pussin huvettua, täysi tilalle ja elpymiseni jatkui kovaa vauhtia. Ohessa hoitaja täti huijasi turistilta näppärästi 2$. Oli kuulemma maksu hoidosta (jälkikäteen selvitin, että ei ollut). Epäröin ja kysyinkin, mutta en jaksanut siinä tilanteessa enempää asiasta tivata. Meni varmasti hyvään tarkoitukseen. Jos hoitoalalla työskentelevät ovat alipalkattuja Suomessa, niin aivan varmasti myös Ecuadorissa.

Diagnoosi kustansim5$, hoidolle kertyi hintaa 65$ ja receptionista vielä kassillinen lääkkeitä 35$:lla. Vakuutusyhtiölle koitunut 100$ lovi ei meikäläisen hiuksia harmaannuta, mutta ihmettelen kovasti miten paikallisilla on rahaa sairastaa? Kyseessä on lähes kolmasosa kielikoulun open ja varakaliffin kuukausiansioista. Muuten hinnat ovat kuitenkin melkolailla eri luokkaa kuin kalliissa kotimaassa: lounas 2$, burgeri ateria 1,5$, hiustenleikkuu 4$, huristelu keskustassa taksilla 1-4$, jne...(taksi- ja parturihinnat sisältänee lisäksi epävirallisen "turistiveron").

Sairaalasta pääsyn jälkeen elvyin sängyn pohjalla vielä kaksi päivää. Kaiken muun ilon ja riemun keskellä löysin sattumalta pohkeestani ruven, vaikka en muista sitä mihinkään kolhaisseeni. Rakkauteni hyönteisiin, yms. otuksiin kasvoi merkittävästi,  kun ruven alta paljastui hyvän matkaa ihon alle kaivautunut punkinomainen hengetön otus. Kokemuksesta koitui niin hyvä fiilis, että rohkaisin itseni ja menin "pakastimeen" suihkuun. Päällimmäisenä ajatuksenani tässä vaiheessa oli "onko meillä mukavaa?!!"
Itse itselleni vuorokautta myöhemmin vastaten: todellakin on!!!

P.s. Ecudorin valuutta, eli dollari, eli $ = USD

Kolumbia, osa 2

Ennakkoon Kolumbiasta tuli mieleen huumeet ja rikollisuus. Pablo Escobar ja Medellinin mafia. Kaupunki oli vielä 90-luvulla kaiken hämärän toiminnan keskipiste, mutta siellä on tehty isosti duunia rikollisuuden vähentämiseksi ja yleisen meiningin parantamiseksi. Silti ensimmäistä kertaa kaupungille mentäessä tuli mietittyä mihin taskuun lompakon työntää ja paljonko valuuttaa ottaa mukaan.

Yli 190 senttinen gringo erottuu varsin lyhytkasvuisten kolumbialaisten keskeltä varsin helposti. Fiilis oli kaduilla kävellessä ajoittain kuin sirkuseläimellä, kaikki tuijotti ja hymyili. Meininki ei toki ollut ihan yhtä överiä kuin reissullani Manaukseen, Brasiliaan vuonna 2009. Siellä jengi kiirehti avaamaan meille ovia ja saattoi tuijottaa ja hymyillä kymmeniä minuutteja. Kuin korostaaksemme erilaisuuttamme dallailimme paikallisen etiketin vastaisesti shortsit jalassa. Ihmisiä oli Medellinin kaduilla tuhansittain (ainakin hämmentävän paljon!) ja tasan kahdella shortsit jalassa. Tietämättä sen enempää missäpäin keskustaa olimme ja minne mennä, kävelimme epämääräisen kierroksen, jonka päätteeksi jäimme istuskelemaan metrosteissin viereiselle aukiolle. Istuskellessamme ja ihmetellessämme paikallista menoa, ympärillä pyöri jos jonkinlaista jengiä ihmettelemässä ja juttelemassa. Hetken ajattelin, että huomattavan paljon kiinnostusta kerännyt kamerani olisi ollut parempi jättää kämpälle, mutta eipä sitä kukaan alkanut voimakeinoin tai pakottamalla omakseen hamuamaan.

Paria päivää myöhemmin osallistuimme oikein asialliselle opastetulle kävelykierrokselle. Kuinka ollakkaan, kävelykierros kulki samaisen aukion läpi, jolla olimme ensimmäisellä keskustakäynnillä istuskelleet pitkän tovin. Olin hetken melko huvittunut, kun opas kertoi ennen aukion läpi kävelyä, että kyseessä on yksi Medellinin keskustan vaarallisimmista alueista. Menimme aukion halki ohjeilla: "kamerat visusti piiloon, kädet lompakon päälle taskuun ja suoraan pysähtymättä läpi".

Oppina olkoon, että kannattanee jatkossa ehkä hieman tarkemmin selvittää suurkaupunkien vältettäviä alueita. Silti isoin oppi ja ajatus on oppaammekin mainitsema totuus: ei ole mitään tarvetta pelätä, kunhan käyttäytyy fiksusti. Toki esim. Kolumbian maaseuduilla bussista ryöstettyjen käyttäytymisellä on tuskin ollut mitään tekemistä lopputuloksen kannalta, mutta toisaalta sen matkustusmuodon riskit ovat tietyillä alueilla täysin selvät. Ennakkoluulot ovat taas tämänkin kokemuksen perusteella syytä heittää romukoppaan. Ne voivat rajoittaa näkökenttää pahasti ja niiden myötä voi jäädä moni hieno paikka näkemättä ja moni mahtava kokemus kokematta. Medellin oli oikein mukava kaupunki ja siellä oli hyvä meininki (toki huumeiden olemassaololtakaan ei voinut välttyä, mutta siihen aiheeseen palailen myöhemmin). Ennakkoluulot voi karistaa ottamalla riittävästi selvää asioista etukäteen.

Ennakkoluulojen ohella pelko on myös syytä unohtaa. Pelon voi korvata käyttämällä maalaisjärkeä. Tässä vaiheessa täytyy toki koputtaa vahvasti puuta sen suhteen, että reissuillani ei ole mitään kuumotuksia koskaan tapahtunut. Olen dallaillut mm. Rio de Janeiron pahamaineisen rocinha favelan läpi ja käväissyt muutamassa muussakin melko "hämärässä" mestassa, enkä koskaan ole törmännyt mihinkään todelliseen uhkaan. Enemmän kuin moukan tuuriin, uskon fiksuun käyttäytymiseen. Korut ja kilut olen aina jättänyt himaan, samoin hugo bossin kledjut. Kamera joko taskun pohjalla tai kunnolla ranteen ympärille sidottuna. Lompakko taskun pohjalla ja ainakin ihmisjoukossa käsi lompsan päällä. Samalla kun kävelee kummempia arkailematta, ei pidä katsettaan asfaltissa, vaan katsoo vastaantulikoitaan ja morjestaa jos siltä tuntuu. Tietyissä mestoissa voi pelisilmää käyttää sen verran, että katsoo kummalla puolella tietä kävelee. Näillä metodeilla olen itse reissuillani tähän mennessä pärjäillyt oikein hienosti ja samat ohjeet antoi kävelykierroksen vetäjä Medellinissä. Tiedän, että etenkin moni läheisistäni kysyy, että miksi ylipäätänsä pitää mennä mestoihin ja alueille, joissa tarvitsee moisia asioita edes miettiä. Siksi, että monesti polulta hieman sivuun poikkeamalla näkee ja kokee paljon enemmän.

Itse kävelykierroksen anti oli pitkälti Kolumbian ja Medellinin historiaa, joka on melkoisen mielenkiintoista. Paljon väkivaltaa, huumeita, korruptiota ja sortoa. Turisti ei olisi voinut vielä 90-luvulla juuri nokkaansa kaupungissa näyttää. Oppaamme mukaan paikallisetkaan eivät liikkuneet tietyissä paikoissa ja tiettyihin aikoihin. Medellinin mafia maksoi 1000$ jokaisesta ammutusta poliisista ja ampumavälikohtaukset olivat täysin joka päiväistä huttua. Kaupungin otti kuitenkin uuden vuosituhannen alussa haltuunsa vallankapulaa kantamaan valittu, vahvasti oikealle kallellaan ollut, el hefe esikuntineen (heebon nimeä en muista). Oppaamme käytti heistä nimitystä "Iron fist". Rautanyrkin johdolla ongelmista on pikkuhiljaa päästy eroon (tai ainakin ne on sysätty sivummalle) ja tänä päivänä Medellin on oikein asiallinen paikka vierailla. Opas painotti useaan otteeseen, että turismi on kaupungille elintärkeää sen jatkaessa kamppailua pahan voimia vastaan. Ulkopuolisten tuleminen kaupungiin on osoitus siitä, että siellä voi olla ja elää, mikä ei ollut täysin itsestäänselvyys viime vuosituhannen loppupuolella. Toki ikäväkseni jouduin todistamaan ja toteamaan, että kovinkaan moni turisti ei mielestäni edesauttanut toiminnallaan kestävää kehitystä käyttäytymällä idioottimaisesti. Tästä avaudun jahka jaksan taas kirjoitella enemmän.

Lopuksi mainittakoon, että Kolumbiasta poistuminen ei ollut ihan yksinkertaisin prosessi. Ensin harmaita hiuksia oli aiheuttaa kämpän maksaminen. Kortti ei hostellilla käynyt ja automaatti ei suostunut työntämään rahaa ulos seinästä. Edestakas juoksentelussa kului muutama hetki ja kun kämppä oli viimein saatu maksettua, seisoi taksi pelottavan pitkiä aikoja paikallaan ruuhkassa. Tie kuitenkin aukesi ennen pitkää edessämme ja pääsimme ihan fiksuun aikaan kentälle. Meidät otettiin kuitenkin suoraan jonon ohi check-inniin, eikä syyttä. Maasta poistumisprosessi oli melkoista sekoilua. Check-in virkailijan tiskillä vierähti reippaat puolisentuntia ja välillä poikettiin keräämässä leimoja eri lappuihin, maastapoistumisveronpalautuksia ja vastailtiin erilaisiin ja erikoisiin kysymyksiin. Turvatarkastuskaan ei ollut ihan nopein prosessi ja passia sai vilauttaa melko monta kertaa. Itselleni jäi vahva epäilys, että turvagarkastuksen neiti yritti anastaa tablettini itselleen, mutta onneksi rajapolliisi ei ollut suunnitelmassa mukana ja tuli palauttamaan laitteen takaisin. Kolumbiaanit onnistuivat myös ensimmäistä kertaa matkustushistoriani aikana kadottamaan matkatavarat suoralla lennolla. Rinkat päätyivät parin päivän kiertomatkalle Peruun, kunnes löysivät perässämme Ecuadoriin.

Pari sanaa vedestä

Hyvät naiset ja herrat, rakastan suomalaista vettä ja sen jakelujärjestelmää. Puhdasta, raikasta, juomakelpoista, loistavan makuista elämän eliksiiriä, joka valuu hanoista valtoimenaan. Vesi on vanhin voitehista, juomista jaloin ja elämän perusedellytys. Arvostakaa ja vaalikaa sitä!

Ohessa muutamia veteen liittyviä kokemuksiani matkan varrelta, jotka ovat saaneet minut kaipaamaan ja arvostamaan kotoista vettä ja sen jakelujärjestelmää:
-Saksassa kärvistellessäni kuumeen kourissa oli juotava nestettä kaksin käsin. Limpparia en juo ja kun hanavesi ei tähän ollut kelvollista, raahauduin Müncheniläiseen markettiin, josta kannoin 7,5 litraa vettä sängyn vierelle. Päätä särki, nenä valui ja kurkusta ei saanut ulos pihaustakaan. Kauppakassi hajosi matkalla ja mieleni oli hetken aikaa musta.
- Venäjällä hanoista valunut neste ei ollut ihan joka kerta kirkkaimman puoleista. Teehen ei tarvinnut pussia uittaa edes näön vuoksi. Sisäinen hienohelmani hihkui ilosta hinkatessani kuravedellä itseäni puhtaaksi.
-Baikal-järvi on maailman suurin makean veden lähde. Silti koko maa on täynnä kaatopaikkoja siellä sun täällä, sekä kadunvarsilla. Vesipullot täyttävät mainiosti oman osansa luonnon keskelle dumpatusta jätteestä osittain sen vuoksi, ettei vettä tästä lähes pohjattomasta järvestä onnistuta edes auttavasti johtamaan ihmisten saataville.
- Baikal oli vierailumme aikana lähes kokonaan jäässä. Jäistä oli vesi vielä hanasta valuessakin. Edes lämpimät ajatukset eivät riittäneet, suihkussa käynti oli avantouintiin verrattavissa oleva kokemus.
- 72tuntia yhtäjaksoisesti tulikuumassa junassa keskellä siperiaa ja vettä oli saatavana ainoastaan kiehuvana. Käsien pesuakin voi alkaa kaipaamaan.
- Japanissa iski helteet, janotti! Onneksi hanaveden mainostettiin olevan juomakelpoista. Paitsi, että, se ei ollut! Uimahallissa penskana puolivahingossa hörpitty vesi maistui vähemmän kloorille. Itseasiassa epäilen, että 100% kloorikin maistuu vähemmän kloorille. Onneksi Japanissa sai mautonta hiilihapotettua vettä Asahi olutpulloihin kätkettynä.
- Jenkeissä vettä saa galloonittain mitä erilaisempiin muovisiin pakkauksiin pakattuna ja mitä erilaisemmilla makuyhdistelmillä. Pulloja on paljon ja joka paikassa. Täysiä, tyhjiä, isoja, pieniä, pyöreitä, soikeita, kahvalla tai ilman, punaisia, keltaisia, sateenkaarenvärisiä... Googlesta voi tsiigata paljonko moisen pullomäärän tuottamiseen palaa öljyä ja mihin ne tyhjät pullot päätyykään. Ei hanaveden voittanutta...
- Kanadan maaseudulla syytön kanssamatkustaja sai turhaan syyt niskoilleen kylppärissä vallinneesta odööristä. Myöhemmät empiiriset kokeilut osoittivat hajun tulevan veden mukana hanasta.
-Bonairella sukeltajat kuskasivat merivedessä liotettuja kamojaan pick-uppien lavoilla ja könysivät märkäpukuineen auton kabiiniin matkaamaan. Koska makea vesi on Karibian alueella lähes kultaakin kalliimpaa, ei liene peltilehmien päälle raaskita sitä heittää. Suolavesi jättää melko roisit jäljet ajoneuvoihin! Ei ihme, että meidän autostamme räpsähti takajouset poikki.
-Kolumbiassa vesijohtovesi oli juotavaa lähes yhtälailla kuin Japanissa. Paitsi, että se ei ollut lähellekkään niin pahaa. Rähjääntynyt reissuruuna ei kuitenkaan tohtinut kiusata itseään pahanmakuisella vedellä. Suussa kun oli edellisillan jäljiltä jo muutenkin riittävä kirjo pahoja makuja. Kuten Japanissa, Kolumbiassa olut ei ole vedestä laimennettua.
- Toisin kuin väitetään, päiväntasaajan eteläpuolella vesi ei pyöri wc-pöntössä eri suuntaan vaikka kuinka vetäisi. Pönttö tyhjenee samaan tahtiin viemärin uumeniin kuin sen säiliö täyttyy. Minkäänlaista kierrettä ei tässä tunteja kestävässä prosessissa synny, that's for sure!
- Kuten jo aikaisemmat kokemukseni etelä-amerikan pääpirteisellä alueella matkustaessa ovat osoittaneet, on suihkussa käynti sniiduilijan budjetilla matkaavan majapaikoissa melkoista arpapeliä. Oheinen kuva Ecuadorin asumuksen suihkusta ei ole edes pahin johon olen törmännyt, tässä yksilössä sähköjohtojen liitokset on sentään peitetty teipillä. Hanastakin pystyi tarttumaan ilman säväreitä (Santiago de cubassa suihkun lämpötilaa oli syytä säätää kepillä, paljain käsin säätimeen kajoaminen tarjosi kivasti virtaa ja oli melko piristävä kokemus).
- Oheisen mallisessa suihkussa käydessä voin taata, että paine on pään sisällä kovempi kuin se on vesijohdossa. Jos suihkuhanan tukkii toviksi ja sen jälkeen päästää veden ryöppymään kertyneen paineen huikealla voimalla, voi onnistua tiputtamaan päälleen tipan tai kaksi.
- Luonnollisesti on sanomattakin selvää, että reissun varrella eteen on osunut toistakymmentä suihkua, joissa yli 190 senttinen henkilö ei voi käydä polvistumatta kiinteän hanan, tai auttamatta liian lyhyen letkun päähän kytketyn käsisuuttimen alle. Korkeassa polviasennossa peseytyessä pysyy herkästi hymy naamalla!

Todellisuudessa kertaakaan ei ole ollut niin jano, että harmittaisi ja aina on ollut hyvää vettä saatavilla kun sitä on tarvinnut. Jotkut suihkuttelukäynnit ovat olleet hieman erikoisluontoisempia, mutta aina on mies puhtaana ja raikkaana pesulta selviytynyt. Ei minkään tason kynnyskysymyksiä allekirjottaneelle. Eikä yksikään vesihana, tai sen puuttuminen onnistu heikentämään matkaamisen hohtoa tai nostamaan verenpainetta. Siitä huolimatta nimenomaisesti vesi on yksi niistä monista asioista, joita Suomeen palattuani voisin osata arvostaa enemmän!

Kolumbia, osa 1

Kolumbiaan saavuttaessa maisemat koneen ikkunasta olivat melkolailla erilaiset kuin aikaisemmin tällä reissulla. Tiesi saapuvansa Etelä-Amerikkaan. Melkoisia korkeuseroja, paljon tiheää metsää, peltoja rinteillä ja asutusta laaksoissa. Medellinin kaupunki sijaitsee n. 1500 metriä merenpinnan yläpuolella, kun korkeuden suhteuttaa koti-Suomen mahtavaan Haltiin, tuli asusteltua viikko n. 180m Suomen korkeinta kohtaa ylempänä. Jos ei muuta, niin korkealla oli ainakin snadisti kylmä. Lämpömittari näytti toki tasaisen varmasti 23-28celciusta, mutta kun edelliset kolme kuukautta on paistatellut 30-47 asteen lämpötiloissa, oli rinkan pohjalta kaivettava paksumpaa vaatekertaa esiin.

Lähes tunnin matka lentokentältä kaupungille oli oiken hieno. Vuoristotie kierteli ensin maaseudulla ja lopulta laskeutui n.2500 metristä 1000 metriä alemmas kaupungin sykkeeseen. Maisemat olivat kohdillaan. Medellinin lähiöt vuorten rinteillä ovat täynnä punatiilisiä rakennuksia, jotka on kyhätty melkoisen tiheään. Laakson pohjalla oleva keskusta on lähiöiden punaisen hehkun ympäröimä. Heti matkalla kentältä kaupungille mielen valtasi loistava fiilis. Uusi maa, uusi kaupunki, uusi kulttuuri ja ihmiset, sekä iso liuta nähtävää ja koettavaa. Kaikki asiat joiden vuoksi olen ollut koko pienen ikäni täysin koukussa reissaamisen olivat edessä ja muutos edellisiin mestoihin olivat aistittavissa lähes käsinkosketeltavasti. Jostain kumman syystä Etelä-Amerikka on ollut paikka jossa allekirjoittaneen sielu lepää. Fiilis ja meininki näillä leveysasteilla saa hymyn naamalle ja pään tuntumaan kevyeltä. Paikallinen kontaktimme totesikin meikäläisen olevan "cake-face", joka on täälläpäin sanonta ihmisistä, jotka hymyilevät paljon. Otin parhaimpana mahdollisena kohteliaisuutena (sanakirjan avulla suora käännös espanjasta on lettunaama. Täytynee jatkossa kehoittaa työssä eteen tulevaa nuorisoa vääntämään naamaa hevosenkengän sijasta letulle. "Naama letulle nuorimies, asioilla on tapana järjestyä...").

Kuukauden tauon jälkeen oli edessä majoittuminen hostelliin ja oma punkka löytyi 8 hengen yhteismajoituksesta. Ensimmäisenä yönä unohdin korvatulpat rinkan uumeniin, enkä vaivautunut kaivamaan niitä yön aikana esiin. Kämpässä oli käynnissä melkoinen konsertti ja ensimmäiset heräilivät samoihin aikoihin kun viimeiset könysivät nukkumaan. Muutenkin oli jossain määrin outoa,asustella ihmisten keskellä, melkoisen hälinän ympäröimänä. Edellinen kuukausi Karibialla oli ollut kaikkea muuta kuin hälinää ja jaloissa vilisteleviä ihmismassoja. Totesin ajautuneeni sosiaaliseen koomaan. En alkuviikosta yksinkertaisesti jaksanut jutella ihmisten kanssa. Kun ei hengailtu kaupungilla, koteloidun kattoterassille rippukeinuun tai omalle yläpunkalleni. Hetken aikaa pohdin jo vakavasti, että onko aikani hostelleissa jo ohi. Nytkin ympärillä oli kuitenkin pääosin parikymppisiä opiskelijoita, joilla tuntui olevan illasta toiseen melko kova meno päällä. Setää ei moista jaksanut, eikä meno erityisemmin edes kiinnostanut. Omaa reissusuunnitelmaa ja juttuja Suomesta ei jaksa keroa loputtomiin, noihin kysymyksiin vastaamalla lähtee kuitenkin lähes poikkeuksetta jokainen jutustelu uuden kanssamatkustajan kanssa käyntiin. Jo pelkästään samassa huoneessa asusteli viikon aikana reilusti toistakymmentä ihmistä ja yleisissä tiloissa hengaillessa törmättyä tuli useisiin kymmeniin lisää. Ihan kaikille en jaksanut kovin yksityiskohtaisesti vastailla, saati sitten kysellä heidän menoistaan ja meiningeistään.

Toisten matkaajien ja erityisesti paikallisten tapaaminen on kuitenkin yksi matkustamisen parhaista puolista. Kun torstainen tapaaminen reissukaverini coachsurfing sivustolta bongaaman paikallisen kanssa venyi pitkälle aamuyön tunneille, kariutui myös sosiaalinen koomani. Pääsin taas sinuiksi ihmisten välisen kanssakäymisen perusteista. Tälläkin kertaa matkanvarelle osui lopulta iso liuta hyviä tyyppejä, joiden kanssa oli ilo seikkailla Medellinin kaduilla.

Medellinissä oli edessä ensimmäistä kertaa sitten toukokuun ja Pekingin tilanteita, joissa allekirjoittanut ja paikallinen ei löytänyt yhteisesti ymmärrettävää puhuttua kieltä. Tilanne ei tule syvemmälle Etelä-Amerikan syövereihin suunnattaessa muuttumaan ainakaan parempaan suuntaan. Onneksi jo ensimmäisen viikon aikana mieleen palautui liuta espanjan alkeita. Kevyttä omatoimista opiskelua tuli tehtyä muutamana iltana ja parhaani mukaan yritin myös jutella espanjaa paikallisille. Ecuadorissa edessä on kahden viikon intensiivi opiskelu kielikurssilla. Nähtäväksi jää mitä privaatti opettaja saa 40 tunnissa aikaan. Toivottavasti riittävät perusteet seuraavien 3,5 kuukauden käytännön harjoitteluun.

Uuden kielen lisäksi rajallista aivokapasiteettia rasitti uusi valuutta. Taskun täytteinä oli yllättäen satojatuhansia ja kahvista kynittiin monta tonnia. Hämmentävää. Todella rankasti venymään joutunutta matkabudjettia miellytti kukkarolle hyvin ystävällinen hintataso. Kolumbiassa asustelee sekä nautiskelee päivän ruoat ja juomat helposti 30€:lla / vrk. Julkinen liikenne tahi mikään muukaan välttämätön ei rasita kukkaroa kovinkaan rankasti.

Majoituksemme löytyi keskeiseltä Pobladon alueelta, josta oli metrolla lyhyt matka keskustaan, sekä jalan parque Llerasin alueen lukuisiin ravintoloihin ja baareihin. Edellisten lisäksi tuli käytyä erittäin viihtyisässä (joskin paikallisten mukaan ei kaikkein turvallisimmassa) Santo Domingon kaupunginosassa, sekä Santa Elenassa, Arvin kansallispuistossa. Molempiin mestoihin kulkupelinä toimi rinnettä ylös, aina 2500 metriin asti noussut "cable car". Santo Domingosta oli todella makeat maisemat koko kaupungin yli, sekä kaduilla oikein eläväinen ja aidon iloinen meininki. Arvi puisto jäi hieman pettymykseksi, kauniiksi kehuttu Piedras Blancasin järvi ei tarjonnut mitään ihmeellistä nähtävää. Kaikenlaisia turistiaktiviteetteja mestassa olisi päässyt tekemään, mutta ne ei jaksanut allekirjoittanutta kiinnostaa tippaakaan.

Bonaire, osa 2

Toinen viikko Bonairella ja kuukauden oleskelu Karibialla on takanapäin. Ehdottoman hyvä etappi, kannatti tehdä!

Bonairen pääkaupungissa Kralendijkissa vietetystä viikosta ei ole tapahtumien muodossa kovin hohdokasta kerrottavaa. Syömisen, makaamisen ja jumppaamisen ohella viikon kohokohdat olivat postissa ja parturissa käynti. Nekin tuli ajoitettua samalle päivälle. Tavoite oli ottaa iisisti ja siihen pyrittiin määrätietoisesti, kunnianhimoisesti ja tuumaakaan tinkimättä. Lopputulokseen voin olla tyytyväinen.

Bonaire oli oikein oiva paikka viettää pari viikkoa. Viime päivityksessä mainitsinkin saaren olevan sukeltajan paratiisi, joten jo sen kautta paikka sopi meille kuin nenä päähän. Sukeltelumahdollisuuksien lisäksi saari oli sopivan hiljainen ja rauhallinen pelkästä olemisen sietämättömästä keveydestä nautiskeluun. Bonairella ei ihan hirveästi tapahdu yhtään, eikä mitään. Riittävästi menoa ja meininkiä minun makuuni.

Saari sijaitsee Venezuelan edustalla ja on osa ns. ABC-saariryhmää (Aruba, Bonaire, Curaçao). Se kuuluu Alankomaihin ja sen rantoja koristaa syvyyksissä yksi maailman parhaiten säilyneistä koralleista. Saarella asustelee n. 16000 kansalaista, joiden lisäksi siellä temmeltää iso liuta aaseja ja vuohia, enemmän ja vähemmän villeinä ja vapaina. Erikoisia ja eri kokoisia liskoja vilistää joka puskassa, sekä muutama flamingokin onnistuttiin bongaamaan. Flamingoja oli vielä hiljattain saarella tuhansittain, mutta vuosi sitten koetelleet runsaat sateet laimensivat suolaisia sisävesiä siinä määrin, että flamingojen ravinto kaikkosi vesistä ja sen myötä pääosa linnuistakin.

Saaren eläimistä on mainittava vielä koirat. Niitä oli joka pihassa ja ne pitivät melkoista meteliä aamusta iltaan. Lisäksi ne olivat pääosin melkoisen isokokoisia. Olen täysin koiraihminen ja erityisesti diggailen juuri isokokoisista rekuista. Jos työni ja vapaa-aikani mahdollistaisivat koiran hankkimisen, en empisi hetkeäkään. Silti en ihan hirveästi diggaile Bonairelaisista koirista, enkä niiden omistajista. Jatkuva räksytys 24/7 ja aitoja päin säntäilevät kurittomat hurtat eivät lämmittäneet mieltä pimeillä kujilla dallaillessa.  

Saaren eteläosassa on isoja suolavuoria ja suolan tuottamiseen liittyviä tuotantolaitoksia. Jossain määrin hämmentävä ajatus on kuitenkin se, että paikka ei ole oikeastaan minkään suhteen omavarainen. Se tuottaa korkeintaan kokemuksia sukeltajille, kaikki muu roudataan jostain. Jos tämä näkyy normituristille jotenkin, niin ihan halvin paikka ei ole kyseessä, vaikka veroilla ei ostettuja hyödykkeitä rangotakkaan. Lisäksi kaupoissa lähes jokaikinen tuote on kääritty melkoiseen kasaan muovikelmua. Pari viikkoa asiaa pähkittyämme ja erilaisia ruokatarvikkeita kaupasta hankkineena tulimme siihen johtopäätökseen, että kaikki ruoat myöskin maistuivat muoville. Aivan sama miten ruoan maustoit, tai mitä sinne laitoit sekaan.

Ravintoloista löytyi onneksi pari oikein maittavaa mättöä. Bon Bini pizzeriassa paikallinen chef väsäsi yhden parhaimmista lätyistä jonka olen koskaan syönyt. Perulaisessa Plazita Jimena raflassa vedetty fisu oli myös erittäin asiallista! Parhautta kuumuuden keskellä olivat Gio's puljun "homemade" jädet. Loisto mestoja kaikki. Bonairen ravintolat onnistuivat yllättämään kaiken kaikkiaan oikein positiivisesti.

Huomiota saarella reissatessa kiinnitti lisäksi eteläosassa olleet pienen pienet majat, jotka paljastuivat pienen opiskelun myötä orjien asumuksiksi. Bonairen kautta kulki back in the days iso liuta orjia ja moni väänsi myöskin saarella duunia suolaa tuottaen. Häkellyttävää oli, että meidän pick-uppimme kokoisissa tönöissä oli yötään viettänyt jopa 25 ihmistä. Melkoista touhua!

Viimeisen illan ratoksi sain rikottua naapurisopua siinä määrin, että vastapäätä asunut täti veti herneen jossain määrin nenäänsä. Ehkä jopa ihan aiheesta. En hetken huumassa osannut ajatella, että kattoterassin alla asuu ihmisiä ja kun piirun verran vajaat 90kg hyppii ja pomppii hikihatussa treenaten, voi siitä jonkinlaista töminää syntyäkin.

Viimeinen yö Bonairella meni pääosin kattoa tuijotellessa. Siinä vaiheessa kun pään painoi tyynyyn, oli fiilis hyvin pitkälti duracell-pupumainen. Virtaa riitti ja riitti ja riitti, kunnes ilmeisesti nukahdin vain herätäkseni lähes samantien. Mutta mikäpä oli herätessä, edessä oli lento Kolumbiaan. Taas innosta soikeana kohti uusia paikkoja ja uusia seikkailuja.