Irkutsk, Olkhon ja Ulan-Ude

Matka taittuu ja maisemat vaihtuu. Vajaa viikko sitten jalkauduttiin Irkutskiin. Jälleen Siperialainen kaupunki onnistui yllättämään siisteydellään. Vaikka väkeä ko. kylässä asustelee vain kolmasosa Jekaterinburgin väkimäärästä oli tunnelma enemmän metropolimaisempi. Tyypillisiä venäläisiä tunkioita ja vähemmän edustavia julkisivuja oli peitetty isoin mainostauluin, aina varmalla aaltopellillä ja muutenkin yleisilmeeseen on Irkutskissa selkeästi pyritty panostamaan. Kaupunkiin tuli tutustuttua omaan tuttuun tapaan siellä täällä haahuillen, ilman mitään isompia intressejä oppaan mainitsemista museoista tai katedraaleista. Makeita kirkkoja ja muita kyhäelmiä ja massiivinen 2.maailmansodan muistomerkki. Ko. muistomerkillä ja "keskustorilla" järjestettiin 9.5. voitonpäivän paraati. Meidän osalta voitonpäivä meni pitkälti minibussissa matkalla Baikal järvelle, Olkhonin saarelle. Paraatia pääsimme kuitenkin seuraamaan harjoittelun muodossa. Peruskaava oli vanha tuttu, jota meillä Suomessakin noudatetaan: katselmus, ohimarssi ja taistelunäytös. Meininki oli jokseenkin sekavaa, mutta kuitenkin sen verran hyvää viihdettä että jaksoimme seistä ja ihmetellä melko raikkaassa ilmassa sormet sinertäen reilusti toista tuntia.

Jo mainitsemani matka Olkhonin saarelle ei ollut mukavimmasta päästä. Paikalliset tiet voisi aiheuttaa melkoista avautumista perisuomalaisilla paikallislehtien tekstaripalstoilla. Ihan kaikki minibussit ei välttämättä läpäisisi myöskään katsastusmiehen syyniä. Jos täällä autot katsastetaan, veikkaan alalla vallitsevan melko vahvaa korruptiota. Pahin piikki lihassa tällä kertaa oli kuitenkin kanssamatkustajana saarelle suunnannut Britti. Ihmettelen miten ko. neiti ei menehtynyt matkan aikana happikatoon, sillä tarinaa tuli koko 6h reissun ajan täysin taukoamatta. Koko muu seurue ei peitellyt tyytyväisyyttään, kun minibussin pysähdyttyä koitti hetken hiljaisuus. Matka jatkui tien päätyttyä ilmatyynyaluksella ja britti jäi ilmeisesti suustaan kiinni ja myöhästyi kyydistä muiden hypätessä tähän erittäin luotettavan oloiseen neuvostovalmisteiseen kulkupeliin. Matka saarelle oli kaiken vaivan arvoinen. Yksi makeimmista paikoista joissa on tullut käytyä. Mahtavat maisemat ja käsinkosketeltava hiljaisuus, sekä tieto ja tunne siitä, että olimme todella kaukana kaupunkien valoista ja ihan kaikesta muustakin. Pari järisyttävää faktaa Baikalista: se on maailman syvin järvi (n.1620m), sekä maailman suurin makean veden lähde (n.viidennes maailman sulan makean veden yhteismäärästä. Jos kaikki muut makean veden lähteet kyykkäisivät tänään, riittäisi Baikalista vettä koko ihmispopulaatiolle vielä 40 vuodeksi) ja sen kasvi- ja eläinkanta on varsin omaperäinen (Baikalin alueen kasveista ja eliöistä 2/3 ei tavata muualla maailmassa). Vaikkei interwebbi tahi oikein muutkaan verkot häirinneet eloa ja oloa saarella, tavoitti torstai aamuyöstä loistoviesti myös meidät: hyvät ystävät olivat saaneet viimein oman "matkansa" päätökseen ja palailivat kotiin ehjin nahoin.

Olkhonilta palattiin takaisin Irkutskiin. Olen aika varma, että kuljettaja hätyytteli varsin aggressiivisella otteellaan ko. etapin ennätystä. Samainen britti hyppäsi taas kyytiin, mutta oli huomattavasti vaitonaisempi kun muu seurue oli kielitaidoltaan varsin rajoittunutta paikallisväestöä ja me vedimme jo etukäteen pahinta peläten ämyrit korville ja volumen kaakkoon. Irkutskissa nykäistiin pikainen dinneri, josta meikäläinen selvisi tällä kertaa ilman seurauksia, mutta kiertävän sirkuksemme toinen osapuoli otti muistoksi ruokamyrkytyksen. Matka taittui yön yli tutusti junalla. Tälle etapille oli varattu liput 3.luokkaan, joka osoittautui isoksi pettymykseksi. Käytännössä kyseessä oli odotetun ja jo nähdyn "karjavaunun" sijasta samanlainen 2.luokan hytti kuin aikaisemminkin. Jotta astetta halvemmalle lipulle saatiin perusteita, oli hajurako 2.luokassa matkustamiseen tehty kuitenkkn selväksi: valoja ei saanut kytkettyä pois päältä ja tyynyä tai muita petivehkeitä ei jaettu. Ikkunat oli myös taasen vedetty uretaanilla umpeen ja sen myötä hikoilu yön pimeimpinä tunteina oli infernaalista. Vettä ei myöskään wc:n hanasta ollut saatavilla. Matkakumppanini voinee vahvistaa, että tämä on erityisen mukava ominaisuus saniteettitiloille juuri silloin kun päivällä nautittu "nakkicarbonara" ja muut eväät työntää kilvan ulos molemmista päistä ihmiskehoa 1m2 wc kopissa, junan heiluessa siinä määrin, ettei tuotoksiaan kykene aina suuntaamaan täysin haluamiinsa kohteisiin.

Aamuauringon noustessa jalkauduimme enemmän ja vähemmän elinvoimaisina Ulan-Udeen, joka vaikuttaa jälleen kerran yllättävän siistille ja hienolle kaupungille. Tässä vaiheessa näkymät rajoittuu vielä voimakkaasti taksin ikkunasta nähtyihin maisemiin ja Lenininaukioon sekä sitä koristavaan maailman isoimpaan Leninin päähän. Ko. jannun pääksi muovatulla patsaalla on korkeutta 7m. Pikainen lenkki paljasti hostellin ympäristön olevan leikkipuistojen kyllästämä. Mitä mainioin tilaisuus hankkia paheksuvia katseita lapsiaan kaitsevilta vanhemmilta ja mennä mukuloiden sekaan telineisiin apinoimaan. Leuanvetoja, vatsoja tangosta roikkuen ja renkailla pyöriskellen, punnerruksia ja dippejä penkillä sekä kevyt lenkki päälle. Pahin olutpöhötys kaikkosi. Pikavisiitti täällä päättyy jo huomenna ja samalla jää taakse Venäjä. Siirrymme toivottavasti sujuvien rajamuodollisuuksien myötä Mongolian puolelle ja hengailemme Ulan-Batorin pääpiirteisellä alueella ensi perjantaihin asti.

Junamatkailua Siperiassa ja muuta sekavaa...

Tiistaina 30.4. käynnistyi kauan odotetun Trans-Mongolia junaetapin ensimmäinen osuus. Pätkä kesti 32h ja kohteena oli Jekaterinburg. Meininki oli ihan asiallista ja juuri sellaista kuin aiempi kokemukseni venäläisessä pitkänmatkan junassa 2008. Silloin nykäisin Romaniasta Bulgariaan yön yli junassa joka oli matkalla Moskovasta Istanbuliin. Vaunuemäntä oli tällä kertaa huomattavasti mukavampaa sorttia. Innostui vilauttamaan kultahampaitaankin hymyn muodossa ja käytävällä seistessä ohimennen läpsimään suomipoikien pakaroita. Mukava täti. Vaunussa oli kaikki ikkunat lukittu ja varmuuden vuoksi työnnetty vielä uretaania saumoihin. Mainostettu ilmastointikaan ei skulannut, joten lämmöt oli kohdillaan. Käytävällä levisi lievä mahorkan tuoksu ja lämpömittari näytti rapsakat +28. Hytissä oli vielä reippaasti kuumempi ja jostain kumman syystä paikallisväestöä tämä ei juurikaan haitannut. Kanssamajoittujamme ja käytävällä satunnaisesti liikkuneet pitivät huolen, että hytin ovi suljettiin aina kun mahdollista mahdollisimman trooppisten olosuhteiden luomiseksi. Vettä ei tällä kertaa junassa ollut saatavilla käsien pesuun tai kevyeeseen virkistäytymiseen. Ainoastaan samovaarista sai tiputeltua kiehuvaa vettä murukahvin sekaan. Ravintolavaunun tarjoilut yllätti erittäin positiivisesti. Annosten koko ja hinnat eivät olleet tämän kohdeyleisön vatsalle ja lompakolle suotuisia, mutta makumaailma oli jotain täysin muuta kuin VR:n vastaavissa, tai edes Moskovan perushuttua tarjonneissa ravintoloissa. Ruoka seurue paisui päivällisellä ensin kahdella paikallisella, joiden kanssa keskusteltiin niitä mäitä, vaikka yhteistä kieltä ei löytynytkään. Homma sai täysin uutta puhtia kun remmiin liittyi Nizhni-Novgorodista vielä kaksi paikallista lisää, joista toinen taitoi varsin hyvin englannin perusteet. Lopputuloksena 5 tyhjennettyä vodka pulloa ja rääppiäiset päälle. Ensimmäisenä seuraan liittyneet arkkitehdit löytyi lopulta pöydän alta, kaksi jälkimmäistä nousi junasta ja me lähdimme nukkumaan. Darran poikanen, hillitön kuumuus ja junamatkailu ei ole hyvä kombinaatio. Hauskaa oli silti ja tulipa tutustuttua paikalliseen sielunmaisemaan ja juomakulttuuriin heti alkumatkasta.

Ensimmäinen pysähdys junamatkalla osui Jekaterinburgiin. Jos tykkää museoista, niin niitä siellä on paljon. Muuten ei kyseisessä 1,5 miljoonan asukkaan kaupungissa ollut mitään erikoisen merkittävää. Edelleen yllättävän siisti, mutta kuitenkin jo hyvin venäläinen mesta. Kaikkea löytyy ja on, mutta mitään ei ole tehty ihan loppun asti tai ainakaan niinkuin tälläinen "länkkäri" on tottunut näkemään ja tekemään. Jekaterinburg on jo sen verran syvällä idässä, että englannilla ei tarvinnut pärjätä enää edes auttavasti. Jäljelle jäi improvisaatio ja käsimerkit. Majoituksesta mainittava sen verran, että mikäli mahdollista, niin "Jekiksessä" vierailevien kannattaa välttää Europe-Asia hostellia. Ihan pienestä en valita ja on tullut reissuilla yövyttyä jos jonkinlaisissa paikoissa puistoista ja auton takakontista lähtien, mutta tämänkertainen hinta-laatusuhde ei ollut kovinkaan kohdillaan. Johtunee osittain siitä, että makuupaikat oli meidän kirjautuessa jo täynnä ja kaksi kuukautta sitten varaamaani sängyt 8 hengen dormissa ei näin ollen ollut saatavilla. Jekaterinburgista lähdettiin kuitenkin kaiken kaikkiaan hyvillä mielin eteenpäin. Tarkistimme junan lähtöajan edellisenä päivänä ja suuntasimme asemalle hyvissä ajoin, useita tunteja ennen junan lähtöä. Homma vaan ei mennyt ihan niin hienosti. Kaikissa matkaoppaissa ja vielä Moskovalaisessa matkatoimistossa josta junaliput noudettiin, painotettiin että kaikki ajat lipuissa ovat Moskovan aikaa. Ja tätä painotettiin isolla P:llä ja moneen otteeseen. Kuinka ollakkaan tällä kertaa näin ei kuitenkaan ollut. Juna lähti, me jäimme. Uudet liput seuraavaan junaan, joka lähti 12h päästä löytyi helposti. Aseman läheisyydessä olleet hotellit ja muut majoitusliikkeet oli kuitenkin ammuttu täysin täyteen ja päädyimme yöpymään aseman lattialle. Mikä ei ollut taaskaan mitään uutta, been there done that. Junaa josta myöhästyimme oli kuitenkin odoteltu samaisella lattialla korttia pelaillen ja päikkäreitä ottaen jo melko pitkään. Lisäksi lattialla tai edes penkeillä makoilu ei ollut paikallisen vartioliikkeen mieleen. Tämän myötä heräsimme "hyvin" istualtaan nukutun yön jäljiltä vetreinä ja energisinä. Tällä kertaa ei jätetty pienintäkään saumaa omalle tai kenenkään muun tekemälle virheelle ja junaan noustiin vielä kun sen jarrut nirskuivat ja se oli osittain liikkeessä.

58h matka Irkutskiin alkoi siis 12h suunniteltua myöhemmin ja poiki reklamaation matkanjärjestäjän suuntaan. Jälleen ollaan kuitenkin taas junassa ja matkalla Ural-vuorten halki Aasian puolelle ja aikanaan Irkutskiin. Sieltä matka jatkuu bussilla tai jollain muulla eteen osuvalla kulkupelillä Baikal-järvelle ja Olkhonin saarelle. Kaiken kaikkiaan edessä on viikon stoppi ennen junamatkailun jatkumista Mongolian puolelle Ulan Batoriin.
Tällä kertaa junassa on huomattavasti inhimillisemmät oltavat. Ikkunat aukeaa ja hanasta tulee vettä. Ainakin alkumatkalla on myös lebensraumia ollut kiitettävästi ja olemme jakaneet 4 hengen komootin kahdestaan. Matka taittuu tasaisen tappavaa tahtia korttia pelaillen, kirjoja lukien, kahvia hörppien ja venäläistä maalaismaisemaa ihaillen. Nyt on todella hyvä olla ja elää!

Venäjä on iso maa ja moni pieni asia täällä on ihmetyttänyt ja ihmetyttää jälleen pientä kulkijaa. Jätehuolto on omaperäisyydessään kestävän kehityksen tiellä. Vaikka se joka kerta hämmästyttää ja kummastuttaa ja aiheuttaa tuntemuksia on se aiheena jo vanha ja tuttu perivenäläinen toimintatapamalli. Tällä kertaa enemmän hämmennystä on aiheuttanut paikallisten innokkuus soittaa europoppia käsittämättömillä äänenvoimakkuuksilla ruokaravintoloissa. Aivan kuin osoittaakseen, että paikalliset kuitenkin ymmärtävät myös vieraita kieliä, ovat he vääntäneet musiikkia lähes poikkeuksetta vielä kovemmalle sen jälkeen kun olemme selvällä suomenkielellä keskenämme pohtineet, että vieläköhän kenties ko.paikan ämyreistä enempää irtoaisi. Viihtyisyys on myös taattu kun edelliseen äänimaailmaan yhdistetään mahdollisimman paljon erilaisia vilkkuvia valoja. Ravintoloissa toinen silmäänpistävä seikka on paikallisen väestön perustoimintamallit. After work dinnerillä pariskuntien pöytään on kiikutettu alkajaisiksi aina ja joka kerta paikallista elämän nektariinia, eli vodkaa. Shottilaseja on yksi ja työnjako on selvä: hameväki avaa pullon ja pitää huolen, että herralla on aina annos kaadettuna kun käsi lähtee sitä hamuamaan. Näin on jatkettu pari kertaa todistetusti niin pitkään kunnes tarjoilija kiikuttaa pääruokaa pöytään ja isäntä on siirtynyt jo unten maille. Rouva yrittää toki kaikkensa, jotta miehensä ei jäisi täysin ilman evästä: herättelee aikansa, tarjoaa vielä yhtä kaatoa ja jopa yrittää syöttää miestään. Usein hän päätyy kuitenkin syömään yksin oman annoksensa ja avustamaan ovimiestä siippansa uloskantamisessa kun lasku on saatu maksettua ja on kotiin lähdön aika. Kiitettävää uhrautumista elämänvalittunsa eteen. Lienee osasyynä siihen, että venäjällä miesten keski-ikä on hulppeat 59 ja naisilla 72. Maassa maan tavalla.

MOCKBA

Ensimmäinen etappi Venäjällä alkaa olemaan takanapäin. Moskova oli hyvin erilainen paikka kuin odotin ja loppujenlopuksi melko tylsä. Kolme päivää riitti hienosti, eikä tänne tuskin ihan heti tule uudestaan lähdettyä. Yhtäkaikki tästä kylästä jäi kuitenkin hyvä mielikuva ja yllätykset oli positiivisia. Meininki ei ollut lähellekkään niin "neukkumaista", kuin se mihin olin aiemmilla Venäjän retkilläni Pietariin ja Suomen rajan tuntumaan tottunut. Moskova on siisti, venäläisille rakkaat neonvalot ja -värit, kaikenlaiset kyhäelmät, ym. on kätketty pääosin tyylikkääseen ulkokuoreen ja meininki on muutenkin yllättävän länsimaista. Kyrillisillä aakkosilla rustatut kyltit, mahtipontiset neuvostotyyliset plakaatit ja satunnaiset sipulikatot muistuttivat kuitenkin missä maassa ollaan. Ja tietysti ihmiset, jotka ovat omalla pettämättömällä tyylillään juuri niin venäläisiä kuin venäläiset voivat olla. Ystävällistä ja ihan lungia jengiä. Englantia ei tarvinnut juuri täällä ollessa jutella. Kokeilit em. lisäksi suomea tai saksaa tuli vastaus joka kerta takaisin paikallisella valtakielellä. Kun kysyit uudestaan, niin sama vastaus tuli astetta kovemmalla äänellä. Haluttuun lopputulokseen päästiin kuitenkin lähes aina. Kielikuilu tuskin tulee kaventumaan itäänpäin siirryttäessä, joten junamatkan kärkeen tulee varmaan kerrattua pari perusfraasia. Irtopisteet erittäin sujuvasti toimivasta ja kattavasta metrosta (suunnistamista helpottaa jos hallitsee kyrilliset aakkoset: opasteet ainoastaan 1.kotimaisella...)! Olihan täällä kaikki aika isoa, ydinkeskustan alueella myös hinnat. Huomenna junaan ja nokka kohti Jekaterinburgia, johon pitäisi jalkautua torstaina. Pätkä, jota Venäjältä on odotettu on vasta edessäpäin...

Pari ajatusta...

Tiedän, ajattelu ei sovi mulle. Kuitenkin ajatuksia matkaamisen kustannuksista ja kebapista:

Bussi Lahdesta Helsinki-Vantaan lentoasemalle n.100km=n.30€, juna Frankfurtista Wormsiin n.60km=n.35€, juna Wormsista Müncheniin n.290km=72€, Lento Helsingistä Rigan kautta Frankfurtiin n.1100km=100€ ja lento Münchenistä Moskovaan n.1970km=160€. Lentokone oli muuten ainoa noista kulkuvälineistä jossa sain palvelua. Varmaan tuosta jonkun järkevän yhtälön saa kun ottaa huomioon matkustajamäärät, sun muut. En jaksa. Onhan se ekologisempaa ajella täydellä Jumbojetillä (n.13000-15000l/h), kuin yksin henkilöautolla (7l/100km). Beats me...

Olen ihmetellyt koko pienen ikäni: miksei Suomesta saa kunnon kebapia?! Sen sijaan samalla nimellä myydän sitä iänikuista kuraa, jota allekirjoittanut ei suuhunsa työnnä kuin pakosta. Täällä Saksassa, kuten monessa muussakin manner-euroopan maassa, kebap on loisto evästä. Oikeeta lihaa, eikä mitään jauhomaustemössöä. Vaadin EU-direktiiviä vedoten feta-juustoon ja muihin vastaaviin tapauksiin.

Gerrrrmany

Saksa on saksa. Homma toimii tarkkuudella johon ainoastaan germaanit kykenee... Reissun aloittaminen täältä oli aika ex tempore tyyppinen ratkaisu, mutta jälkikäteen tarkasteltuna loistava sellainen. Matkailijan raamattu, eli Madventuresin kansainvälisen seikkailijan opas kehoittaa aloittamaan pitkän reissun jostain tutusta ja turvallisesta ennen överimpiin mestoihin menemistä. Skandinavian jälkeen tutumpaa ja turvallista tuskin meikäläiselle löytyy. Saksassa on tullut vierailtua varmaankin reilut kymmenkunta kertaa, mutta näillä seuduilla en ole vielä käynyt. Ensimmäiset pari päivää menivät n.80000 asukkaan Wormsissa ja loppupätkä Münchenissä. Ensin mainitusta käteen jäi kirkkaimpana loistava uusi tuttavuus, aivan käsittämättömän hyvä paikallisen viinitilan valkkari (jahka pääsen kotii, tilaan laatikkotolkulla) ja mukavan pehmeä aloitus reissulle. Münchenissä oloa rasitti kuumeflunssa, mutta sen perusteella mitä ehdin ja jaksoin kierrellä on tämä tästä lähtien lempipaikkani Saksassa. Tyylikäs ja rento suurkaupunki, jossa on luonto lähellä. Harmittamaan jäi, etten ehtinyt vierailla Alppien suunnalla maisemia katsomassa, enkä Dachaussa toteamassa kuinka helvetin sekaisin voi ihmisen lapsi olla. Molemmat mestat olisi ollut n. tunnin matkan päässä. Kaupunkia tuli kuumeilusta huolimatta nähtyä yllin kyllin, laskeskelin torstaille karkeasti hieman yli 50km kävelyä :) Weißbieriä ja weißwurstiakin ehdin onnekseni maistamaan. Ennen kaikkea tuli aloitettua matka rauhallisesti, hyvässä seurassa ja hyvin leväten.

Jos jotain huonoa täytyy hakemalla hakea, niin Deutsche bahnin yliampuvat "VR-tyyppiset" hinnat ja Münchenin hostellin kustannukset vetävät tarkan markan matkaajan hiljaiseksi.

Ikävä kyllä Wormsista ei juuri kuvia tullut räpsittyä ja Münchenin kuvat korruptoitui jostain syystä kun siirtelin niitä kameralta. Onneksi pari tärkeintä pelastui, kuten speksit em. viinistä ja viinitilasta.

Pari sanaa valmisteluista

Matkaan lähteminen vaati yhtä sun toista. Isoin rasti oli kuitenkin päätöksen tekeminen ja kaikki muu sujui sen jälkeen enemmän tai vähemmän omalla painollaan. Kun tiesi mitä varten valmisteluja teki, niin ajoittaisista ongelmista ja etenkin loppua kohden lisääntyneestä kiireestä huolimatta oli touhutessa koko ajan pieni hymy naamalla.

Simppeliä valmisteluista teki Madventuresin poikain rustaama reppureissaajan raamattu: Kansainvälisen seikkailijan opas. Ko. opuksesta löytyy kaikki tarvittava tieto tämän tyyppistä reissua suunnittelevalle ja vähän enemmän. Tuon opuksen lisäksi tuli luettua kymmeniä matkablogeja ja muutamia aiheeseen liittyviämkirjoja. Onnekseni olen päässyt matkustamaan lyhyitä reissuja melko paljon ja mitä erilaisempiin paikkoihin. Viimeisen 7 vuoden ajan kaikki lomani on alkanut rinkka selässä ja öitä olen viettänyt matkoillani enemmän hostelleissa tai taivasalla, kuin 5 tähden hotelleissa.  Näin ollen perustuntuma reissaamiseen ja reissussa tarvittaviin kamoihin oli jo olemassa. Toki 10kuukauden yhtäjaksoinen oleskelu ulkomailla ja hillitön kiinnostus poiketa päällystetyiltä teiltä kiipeämään, sukeltamaan, jne. lisäsivät taakkaa selässä jonkinverran aiempiin matkoihin verrattuna. Lähtiessä kaikki kamani painoivat 23,5kg. Melko yleinen raja laukun painolle lennoille on 20kg. Se alittui ensimmäisellä lennolla hienosti, kun vaaka näytti 19,9kg. Tavoite on päästä vielä turhaksi osoittautuneiden tavaroiden ja erityisesti kirjojen dumppaamisen jälkeen kaikkineen alle 20kg (kirjoja on lähtiessä aika läjä matkassa trans mongolian junareissua silmällä pitäen). Yhdessä vaiheessa matkan suunnittelua otin tosissani selvää ajatuksesta, että matkan maailman ympäri toteuttaisi ainoastaan käsimatkatavaroilla. Lopulta tuo ajatus jäi hyvin kaukaiseksi, mutta kiehtoo siinä määrin, että seuraavaan reissuun saatan hyvinkin lähteä alle 10kg säkki selässä ja nesteet pakattuina läpinäkyvään pussiin, alle 100ml purnukoihin.

Omalta osaltani aloitin valmistelut karkeasti puolisen vuotta ennen lähtöä. Aloin pikkuhiljaa hankkimaan tietoa kohteista, keräämään infoa pitkään reissaamisesta ja haalimaan kamoja, joita minulla ei ollut tai ne vaativat päivitystä. Puoli vuotta ei ole yhtään liian aikaisin, hommaa riitti aivan lähtöä edeltäville minuuteille asti. Oleellisimpia juttuja jotka meinasi jäädä omalta osaltani vähän liian myöhäiseksi olivat rokotusten hankkiminen ja viisumit. Rokotteiden pistely ottaa pahimmassa tapauksessa oman aikansa, onneksi allekirjoittaneella oli pääosa jo pohjilla, joten viimeiselle viikolle jäi vain neljä. Viisumeiden anomisessa menee oma aikansa ja vaikka laitoin hakemukset Venäjälle, Mongoliaan ja Kiinaan jo helmikuussa sain passini takaisin vasta viikkoa ennen lähtöä. Päivää ennen lähtöä olisi pitänyt lähettää passi vielä Pohjois-Korean lähetystöön Berliiniin ja anoa passin kaksoiskappaletta, koska em. maan Pekingin lähetystö ei suostunut lopulta käsittelemään eurooppalaisen matkaajan viisumianomusta. Sääli, sillä matkustuslupa Pohjois-Koreasta oli meille jo myönnetty ja olisin vieraillut Pyongyangissa enemmän kuin mielelläni. Ensi keralla...

Lista asioista oli yllättävän pitkä: musiikin kerääminen mp3 soittimeen, hammaslääkäri, normi lääkäri, vakuutukset, pankkikortit, muut raha-asiat, muutto- ja matkustusilmoitukset, passikuvat, asiakirjojen skannaaminen, kamojen hankkiminen ja kuositus, lippujen varaaminen, duuniasioiden hoitaminen lähtökuosiin, auton ja asunnon myyminen, muutto, kamojen ahtaminen 4m2 varastoon, läksiäisten järjestäminen, suomenlipun ompelu rinkkaan, jne.

Kaiken kaikkiaan omat valmisteluni sujuivat kuitenkin luvattoman helposti. Asunnolle ja autolle löytyi ostajat heti kättelyssä, tavaroille löytyi edullinen varasto ennenkuin ehdin moista edes tiedutelemaan, jne. Suurin huolenaihe tämäntyyppisillä reissuilla, eli matkabudjettikin kertyi lopulta helposti. Tähän johti aikoinaan tehty kova duuni ja oikeat ratkaisut, sekä oikea aika lähteä. Leipätyössä ahkeroimalla en olisi onnistun6t omalla elämäntyylilläni budjettia kasaamaan, mutta onnekseni olen onnistunut tekemään pari ihan asiallista kauppaa. Ainoat hengenahdistusta aiheuttaneet seikat olivat kaikkien hankkimieni varusteiden ja muiden valmisteluiden kustannukset (vaikka tälläkin saralla pääsin luvattoman helpolla ja huomattavasti alle listahintojen, kiitos niille joille se kuuluu!) ja viimeiset pari tuntia ennen lähtöä kun totesin kuinka paljon things to do listaa on vielä jäljellä. Viimeisenä yönä unet jäi kohtuu vähiin, mutta vielä ei ole ainakaan tullut kovin kylmää hikeä sen suhteen että jotain olisi jäänyt tekemättä.

Valmisteluiden parasta antia oli ehdottomasti läksiäiset sekä perheen ja ystävien parissa vietetyt viimeiset hetket kotimaassa. Kiitos kaikille läsnäolleille! Vaikka reissu onkin käsittämättömän hieno juttu, niin hieno muistutus loppumetreillä siitä millä todella on merkitystä! Ja myöskin siitä, että kotiin on joskus aikanaan oikein hyvä tulla...

Syitä ja seurauksia...

Tänään lähdin ja samalla tuli noin suurinpiirtein vuosi täyteen siitä hetkestä kun tein lähtöpäätöksen tienvarressa keskellä Serbiaa. Mietin matkan lähestyessä päivä päivältä enemmän, miten tähän asti lopulta pääsin. Istuessani tällä hetkellä koneessa Rigan kautta kohti Frankfurtia, en vieläkään usko, että aion olla reissussa 10 kuukautta. Vaikka matka maailman ympäri on ollut haaveenani jo lähes niin kauan kuin jaksan muistaa, niin en olisi vielä vuosi sitten pistänyt senttiäkään kiinni sen puolesta, että reissuun joku päivä lähden. Tässä vaiheessa päätös ei tunnu enää kovinkaan erikoiselle, kyse on kuitenkin vain 10 kuukaudesta ja reissaamisesta.  Viime kevääseen asti se oli kuitenkin ainoastaan kaukainen haave, jonka olin jo osittain mielessäni haudannut. Juuri sen vuoksi olen jo tässä vaiheessa aivan äärettömän onnellinen ja melko ylpeä itsestäni. Olen saanut tästä koko prosessista irti jo aivan älyttömästi, ennenkuin olen ehtinyt edes ensimmäiseltä lennolta laskeutua.

Jokainen matka vuosien saatossa on vahvistanut haavettani. Jos en tuhansia, niin satoja tunteja olen pyörittänyt ajatusta päässäni ja paperilla. Mitä enemmän reissusta haaveilin, sitä kaukaisemmaksi se tuntui kuitenkin ajautuvan. Niin kauas, että totesin jo ääneen muutamalle ystävälleni, että turhanpäiväistä haihattelua ja tekemättä se kuitenkin jää.Tapahtumat jotka lopulta johtivat siihen, että sain kerättyä itseni ja lähdin toteuttamaan unelmaani, ovat näin jälki käteen ajateltuna vähintään hämmentäviä. Kokonaisuuteen liittyy todella paljon pieniä yksityiskohtia, sekä isoja muutoksia jotka ravistelivat lopulta sen verran tukevasti, että päätös syntyi. Merkittävimpänä tekijänä tarvitsin liudan vastoinkäymisiä, joita elämä eteeni heitti. Niiden myötä heräsin ajattelemaan. Ajattelun keskeisimpänä teemana oli "elä unelmaasi, älä unelmoi elämääsi".  Seuraavat 10 kuukautta on (ja toivon mukaan tulee olemaan) hyvin pieni osa maallista taivallustani ja elämässäni on (ja tulee olemaan) paljon tätä retkeä merkittävempiä asioita. Uskon kuitenkin vakaasti, että kokemukset ja muistot jotka tästä käteen jäävät tulevat olemaan iso syy leveään hymyyni siinä vaiheessa kun käytän taas vaippoja ja nautin päivälliseni letkun kautta.

Potkua syntyneelle päätökselle keksin loppujen lopuksi lähes kaikesta. En tiedä oliko halu lähteä muodostunut pääni sisällä jo niin vahvaksi, että jokainen aivojen saama impulssi muodostui perusteeksi matkan toteuttamiselle. Vai olivatko kaikissa kirjoissa, kuvissa, kappaleissa, ohjelmissa, keskusteluissa, jne. olleet syötteet oikeasti sen suuntaisia, että ne olisivat ohjanneet jonkun muunkin vastaavasta haaveilleen tekemään saman ratkaisun?  Tuossa ohessa muutama linkki ja kuva, jotka ovat pistäneet allekirjoittaneen ajattelemaan. Ajatuksien herättelyssä suurin kiitos kuuluu kuitenkin kaikille niille, jotka ovat vuosien saatossa kanssani reissuja heittäneet, tai aihetta sivuavia keskusteluja käyneet. Thanks! Helppoa päätöksen tekeminen ei ollut, pyörittelin ja tuijottelin virkavapaa anomustani pöydälläni useita tunteja ennenkuin kiikutin sen esimiehelleni. Vielä senkin jälkeen tuijotin kyseistä lappua pitkät tovit ja mietin mitä olin oikein tekemässä. Empimiseni tuntuu näin jälkikäteen todella tyhmälle: päätös oman unelman toteuttamisesta pitäisi kaiken järjen mukaan syntyä melko helposti. Etenkin kun ainoat asiat joista jouduin kenties luopumaan olivat rutiinit, niiden luoma tietynlainen turvallisuuden tunne ja eteneminen työelämässä. Töitä ehdin tekemään vielä useaan kyllästymiseen asti ja olen sillä saralla kuitenkin vasta täysin alkumetreillä. Rutiineista, tavaroista ja kodista luopumisesta syntyi välitön vapauden tunne, joka on ainakin tällä hetkellä niin mahtava, etten voisi vähempää kaivata yhtäkään varastoon työntämääni kilkettä tai riepua.

Lopulliset syyt syntyneeseen päätökseeni tuskin selviävät koskaan täysin itsellenikään, vaikka kuinka miettisin ja jatkaisin tätä tarinaani. Eikä syillä ole loppujenlopuksi mitään merkitystä. Lähtemiseni on jostain syntyneen kipinän ja haaveen, elämän eteen heittämien asioiden ja ympäristöstä imettyjen vaikutusten summa. Lopputulos ratkaisee: kone on ilmassa ja reissu alkanut.

Tuosta linkkiä ja tuosta.

Ja vielä pari lainausta Paulo Coelholta:

“There are moments when troubles enter our lives and we can do nothing to avoid them.But they are there for a reason. Only when we have overcome them will we understand why they were there.” ― Paulo Coelho, The Fifth Mountain

" What does the world want of me? Does it want me to take no risks, to go back to where I came from because I didn't have the courage to say "yes" to life?”  ― Paulo Coelho, Eleven Minutes

“There is only one thing that makes a dream impossible to achieve: the fear of failure.” ― Paulo Coelho, The Alchemist

"When you want something, all the universe conspires in helping you to achieve it.” ― Paulo Coelho, The Alchemist

"It's the possibility of having a dream come true that makes life interesting.” ― Paulo Coelho, Alchemist